Yksi vuosi on taas lähes ohitse. Se alkoi hienosti. Vuoden alussa palasin töihin ja koko kevään työ tuntui paremmalta kuin koskaan. Viimeiset pari kolme vuotta ovat olleet yleiskuvaltaan positiivisia, mutta vuoden alussa tuntui, että tämä vuosi lyö laudalta kaikki. Minulla oli mukava työ, ja sen lisäksi vihdoin oma pikku perheeni - minä ja poikalapsi. Torstaikerhon myötä harrastus, ja muuton jälkeen oma pieni piha, jota pääsisi kesällä rapsuttelemaan. Suurin osa aikuiselämääni on mennyt niin, ettei minulla ole ollut tulevaisuutta - vain samaa kaavaa kulkevia vuosia ja tunteja, jotka on täytynyt saada kulumaan, muttei mitään odotettavaa. Tänä keväänä tuntui vahvasti siltä, että tulevaisuus on olemassa. Elämässä voi tapahtua mitä vain, eikä kaiken tarvitse jatkua apaattisena ja tylsänä kuolemaan saakka.
Tuolin jaloista olivat kunnossa perhe ja työ. Toki perheeseen olisi vielä mahtunut toinen aikuinen ja toinen lapsi, mutta näinkin oli paljon paremmin kuin aikaisemmin. Työ olisi saanut olla vakituinen, mutta muutos aikaisempaan oli valtava. Minulta puuttui yhä sellainen ystävä, jolle olisin voinut soittaa halutessani tai jonka kanssa tehdä asioita. Sellaista minulla ei ole toisaalta ikinä ollut, joten torstaikerho oli jälleen huomattava parannus. Läsnäolo- ja hidastamisopusten kautta aloin myös nähdä elämän tavoitteet uudessa valossa enkä enää sitonut arvoani samalla lailla menestymiseen ja materiaan.
Syksy ei jaksanut enää olla yhtä positiivinen. Työjalka romahti ja menetin mielekkyyden kokemuksen. Olin taas takaisin väitöskirjavuosissa, jolloin mikään ei toiminut. Positiivinen piirre romahduksessa oli, että tiedostin muutoksen välttämättömyyden. Pelottavaa puolestaan se, etten tiedä mitä haluan. Toiveikkuuden ja uuden innostavan alun sijaan muutoksen välttämättömyys tuntuu ahdistavalta. Äitiysloman ja vanhempainvapaiden jälkeen minun on päätettävä, mitä haluan tehdä elääkseni, missä haluan asua. Löydettävä vihdoin ne asiat, joiden tekemisestä nautin, niin etten kuluta loppuelämääni pelaamalla tietokonepelejä ja tappamalla tunteja. Jollain lailla saatava itseni sellaisille raiteille, että minullakin voisi jonain päivänä olla elämäni ensimmäinen rakkaussuhde tai läheinen ystävä. Sanalla sanoen minun on löydettävä itseni. Siinä riittänee tehtävää muutamaksikin vuodeksi eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti