Sadetta ja paistetta

Eilen sain tehtyä yhden teologian tehtävän, joka oli painanut mieltä jo pitkään. Ajattelin hetken, että ottaisin tämän illan rennommin, mutta en voikaan. Helsingin sijaisuushaut menevät umpeen aivan pian, joten tänään on parempi saada jo osa hakemuksista menemään. Ensimmäisessä hakemuksessa, jota ryhdyin täyttämään, haluttiin esimerkkejä ilmiöpohjaisen opetuksen toteuttamisesta 1. luokalla, ja udeltiin, mitä OPS2016 mielestäni muuttaa. Turhaa lienee edes laittaa hakemusta tuohon paikkaan, koska vaikka pystyisinkin vastaamaan jotain suhteellisen järkevää, niin työhaastattelussa kyllä paljastuisi, että googletus-pohjainen tieto ei ole uponnut selkärankaan asti. Onneksi kaikissa hakemuksissa ei kysytty samaa. Vähän vähemmän onneksi jo yksi kysymys riittää paljastamaan, että minulla ei todellakaan ole riittävää, sen paremmin teoreettista kuin käytännöllistä kokemusta alkuopetuksen pedagogiikasta.

Masentavaa puuhaa tämä työnhaku, mutta ainakin olen hakenut parin viikon sisällä enemmän paikkoja, kun koko elämässäni aiemmin yhteensä. Tosin ei tätä ehkä vielä lasketa, kun joka paikkaan lähtee käytännössä sama paperi.

Kriittistä keskustelua

Televisiossa menee joku vaalitentti. Nykyään ei enää nolota yhtä paljon haastattelijoiden ja haastateltavien puolesta, mutta kyllä tämä yhä hieman ahdistavaa myötähäpeää aiheuttaa. Välillä tuntuu, että näissä on kyse jostain kolmannen asteen kuulusteluista. Tai no käytännössä aina tuntuu siltä, joten en oma-aloitteisesti katso koskaan vaalikeskusteluja. Toimittajat jostain syystä kokevat roolikseen esiintyä mahdollisimman hyökkäävinä, mikä on hyvin epämiellyttävää.

Teologian kurssissa on seuraavana vuorossa toisten esseiden kommentointi. Sekin on ahdistavaa. Uskon kieli on tunteen ja kokemuksen kieltä, mutta teologista keskustelua on kuitenkin käytävä tieteen kielellä. Huomaan hyvin selvästi tällä alueella, että minulla ei ole riittävästi pohjatietoja päteviin tieteellisiin kannanottoihin. Ja vaikka kyse on tieteestä, niin teologiaan sekoittuu niin paljon arvoja ja tunteita, ettei kirjoittajien taustalla vaikuttavaa maailmankatsomusta, joka heijastuu helposti kirjoituksissa, voi ottaa kritiikin kohteeksi. Ylipäätään tuntuu mahdottomalta kommentoida sellaisen henkilön kirjoitusta, joka esimerkiksi tulkitsee Raamattua kovin konservatiivisesti, koska kommentoinnin kohteeksi valikoituvat helposti epäolennaiset tulkintaerimielisyydet. Jostain on löydettävä teksti, jossa on riittävästi tarttumapintaa johonkin erilaiseen tulkintaan, mutta joka kuitenkin edustaa samankaltaista maailmankatsomusta, ettei kommenttiani voi kokea hyökkääväksi vaan keskusteluksi. Edellisen kurssin kommentointitehtävä oli tässä mielessä paljon helpompi, koska kurssi käsitteli historiaa, ei arvoja ja uskoa sinänsä.

Ahdistusta ja ympäristöpsykologiaa

Joskus tuntuu, että blogia pitäisi kirjoittaa aiemmin päivällä, niin päivästä jäisi miellyttävämmät muistot. Tunti Pikku kakkosen jälkeen on viime aikoina mennyt sellaisessa sisarellisessa riehunnassa, että välillä tuntuu, että saan joko sydänkohtauksen tai hermoromahduksen. Tietokone avittaa ilmoittamalla toista kertaa saman päivän aikana, että se on havainnut ongelman ja täytyy sulkea. Viime vuoden ostos, joten melko lailla jatkuvallakin kulutuksella olisin toivonut, että se olisi kestänyt toimintakykyisempänä vähän pidempään. Vaikka en lainkaan tykkää Applen ohjelmista, niin ensi kerralla lienee pakko palata taas MacBookiin. Se sentään kesti viisi vuotta eikä tehnyt tätä katkaisutemppuilua.

Tänään keskustelimme kerhossa tiloista ja tilanteista, jotka joko ahdistavat tai saavat sielun lepäämään. Jäin miettimään omaa asumista. Vaikka nykyinen koti ei ole hullumpi, niin ei se myöskään edusta unelmaa. Se on kompromissi ja tyytymisratkaisu. Ympäristön vaikutus mielialaan ja tunteisiin on tutkitustikin suuri, ja jos asuinpaikka ei nyt olisikaan jatkuva onnenlähde, niin sen merkitys lienee vähintään sama kuin vuodenajoilla. Muistan kuinka minua aikaisemmin ahdisti talvi. Kylmyys ja pimeä. Melkein heti vuoden alusta ryhdyin laskemaan päiviä kevääseen ja kesään ja seurasin melkein päivittäin auringonnousujen ja -laskujen ajankohtaa. Kun kesä koitti, niin ahdistus ja stressi katosivat saman tien. Kesä toi mukanaan ihania hetkiä, jolloin auringon ja lämmön ja luonnon vehreyden mahtavuuden tunsi joka solullaan. Huippuhetkiä ei tietysti voinut elää koko kesää, mutta joka ikinen hetki se talvisesta säästä ja vuodenajasta johtuva ahdistus oli poissa. 

Asuminen ja nykyinen koti ei ahdista minua samalla lailla kuin talvet ennen, mutta tunnen jossain sisällä kuitenkin pienemmän tason ahdistuksen asian keskeneräisyydestä. Intuitio muistuttelee, ettei tämä ole se sydämen paikka ja että asia pitäisi ratkaista jollain lailla. Ikävä kyllä se ei ole muistanut kertoa, mikä se oikea ratkaisu olisi.

Totinen torstai

Tänään oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan herätyskello soimassa, kun piti ehtiä yhdeksäksi neuvolaan. Oltiin tosin hereillä ennen kellon soimista, mutten silti odota niitä päiviä, jolloin pitää herätä jo paljon aikaisemmin kuin 7.40.

Tyttölapsi ei tykännyt tarkastuksista ja ilmoitti sen kovaan ääneen. Lääkärinkäynnin ja mittausten lisäksi käytiin läpi hyvinvointikyselyä, jossa ongelmani olivat lähinnä tulevaisuuden epävarmuus ja oman ajan puute. Neuvolan täti ehdotti MLL:n perhekummia, koska olen liian hyvävointinen mihinkään varsinaiseen tukitoimintaan tai apuun.

Miksi sekin tuntuu vaikealta ajatuksena? Koska tiedän, että monilla muilla tilanne on vielä huonompi? Koska avun vastaanottaminen saa minut tuntemaan itseni heikoksi uhriksi, enkä halua siihen tilaan? En tiedä, mutta ajatus ahdistaa, vaikka se olisikin varmasti ihan järkevää.

Tosin kaikkein järkevintä olisi varmaan uhrata vähän rahaa ja palkata lastenhoitaja kerran kuukaudessa. 55 euroa on pirun kallis lasku kahvilakäynnistä, mutta parhaiten sitä kykenee rentoutumaan, kun kenenkään ei tarvitse kärsiä minun iloni vuoksi. Tai voihan olla, että lastenhoitajakin kärsii, mutta raha silottaa näppärästi pienet murheet.  

Tavara päivässä pois

Mie-len-kiintoista. Tämä tekeminen taitaa toimia kuitenkin. Päivä lähti nimittäin käyntiin tylsänä. Hesarista huokui negatiivista maailmankuvaa ja ihmisten tekemiä kauheuksia. Eilinen bloginlukukokemus harmitti, kun en ole kymmenessä vuodessa saanut monia asioita liikahtamaan eteenpäin, vaan päinvastoin jättänyt useita mielekkääksi kokemiani asioita yhteen kokeilukertaan. Lievä ansassaolon tunne.

Mutta iltapäivällä ryhdyin aktiiviseksi. Naamakirjassa kulkee haaste, jossa tarkoituksena on heittää pois yksi tavara päivässä koko tämän vuoden ajan. Olen nyt pari päivää käynyt läpi lastenhuonetta, ja roskiin on lentänyt ilahduttava määrä hajalla olevia tavaroita ja pääsiäismunista tullutta roinaa. Yksi pussillinen on täynnä vähän paremmassa kunnossa olevia, lähinnä vauvan leluja, jotka ehkä voisi vielä kierrättää. Tavaramäärästä kertoo ehkä jotain se, että neljävuotias ei ole edes huomannut tätä karsintaa.   

Vaatekomerot odottavat vuoroaan, ja jotain isompaakin tavaraa todennäköisesti olisi pois laittaa. Niiden kanssa vain kitkentäoperaatio on haastavampi, koska roskiksen sijaan kohde pitäisi olla joku muu. Tavaraa on vielä ihan mukava karsia, mutta inhoan sitä poisrahtausoperaatiota. Useammin kuin kerran on käynyt niin, että vaatehuoneen – tai välillä jopa keittiön – nurkassa on seissyt monta kuukautta joku laatikko odottamassa jatkotoimenpiteitä. 

Haasteeseen sisältyy myös se, että pitää miettiä uusia kulutushankintojaan. Olen varmaan ennenkin sanonut, etten ole mikään suuri kuluttaja, mutta kyllä sitä silti melkein huomaamatta tulee ostettua kaikenlaista turhaa. Tällä kertaa aion oikeasti miettiä ennen joka ostosta, tarvitsenko tätä todella. 

 

Naamakirjassa on menossa myös toinen haaste – hyvinvointia tammikuuhun. Tämän päivän tehtävä on laittaa tv ja netti kiinni pari tuntia ennen nukkumaanmenoa. Erinomaisen tärkeä tekijä hyvinvoinnin kannalta, mutta ah niin vaikea. Vaikka tiedän erittäin hyvin, kuinka paljon parempi oloni on ilman netin (ennen kaikkea tuon naamakirjan) jatkuvaa tarkistamista, niin en silti kykene pysyttelemään sieltä poissa. Tänä iltana joka tapauksessa aion napsauttaa tämän aika- ja energiasyöpön kiinni, lämmittää glögin loput ja lähteä jälleen Robert Jordanin mukaan seikkailemaan.

Vuoden vaihtuessa

Yksi vuosi on taas lähes ohitse. Se alkoi hienosti. Vuoden alussa palasin töihin ja koko kevään työ tuntui paremmalta kuin koskaan. Viimeiset pari kolme vuotta ovat olleet yleiskuvaltaan positiivisia, mutta vuoden alussa tuntui, että tämä vuosi lyö laudalta kaikki. Minulla oli mukava työ, ja sen lisäksi vihdoin oma pikku perheeni - minä ja poikalapsi. Torstaikerhon myötä harrastus, ja muuton jälkeen oma pieni piha, jota pääsisi kesällä rapsuttelemaan. Suurin osa aikuiselämääni on mennyt niin, ettei minulla ole ollut tulevaisuutta - vain samaa kaavaa kulkevia vuosia ja tunteja, jotka on täytynyt saada kulumaan, muttei mitään odotettavaa. Tänä keväänä tuntui vahvasti siltä, että tulevaisuus on olemassa. Elämässä voi tapahtua mitä vain, eikä kaiken tarvitse jatkua apaattisena ja tylsänä kuolemaan saakka.  

Tuolin jaloista olivat kunnossa perhe ja työ. Toki perheeseen olisi vielä mahtunut toinen aikuinen ja toinen lapsi, mutta näinkin oli paljon paremmin kuin aikaisemmin. Työ olisi saanut olla vakituinen, mutta muutos aikaisempaan oli valtava. Minulta puuttui yhä sellainen ystävä, jolle olisin voinut soittaa halutessani tai jonka kanssa tehdä asioita. Sellaista minulla ei ole toisaalta ikinä ollut, joten torstaikerho oli jälleen huomattava parannus. Läsnäolo- ja hidastamisopusten kautta aloin myös nähdä elämän tavoitteet uudessa valossa enkä enää sitonut arvoani samalla lailla menestymiseen ja materiaan.

Syksy ei jaksanut enää olla yhtä positiivinen. Työjalka romahti ja menetin mielekkyyden kokemuksen. Olin taas takaisin väitöskirjavuosissa, jolloin mikään ei toiminut. Positiivinen piirre romahduksessa oli, että tiedostin muutoksen välttämättömyyden. Pelottavaa puolestaan se, etten tiedä mitä haluan. Toiveikkuuden ja uuden innostavan alun sijaan muutoksen välttämättömyys tuntuu ahdistavalta. Äitiysloman ja vanhempainvapaiden jälkeen minun on päätettävä, mitä haluan tehdä elääkseni, missä haluan asua. Löydettävä vihdoin ne asiat, joiden tekemisestä nautin, niin etten kuluta loppuelämääni pelaamalla tietokonepelejä ja tappamalla tunteja. Jollain lailla saatava itseni sellaisille raiteille, että minullakin voisi jonain päivänä olla elämäni ensimmäinen rakkaussuhde tai läheinen ystävä. Sanalla sanoen minun on löydettävä itseni. Siinä riittänee tehtävää muutamaksikin vuodeksi eteenpäin. 

Hengitä syvään

Tämä ärsytyksen ja stressauksen kausi ei ole vieläkään päättynyt. Tänään ovat ärsyttäneet naapurin lapset, jotka ovat syksyn aikana pari kertaa käyneet soittamassa ovikelloamme ja juosseet tiehensä. Viimeksi jättivät rappusille parimetrisen koivunrungon "lahjaksi". Zen-asenne ei heidän kohdallaan onnistu. Tänään ärsytti töykeä naisihminen tarhan parkkipaikalla. Karvat nousivat pystyyn ja hänen tympeä kommenttinsa aiheutti itsessäni suurta tappelunhalua. Minua ärsytti poikalapsi, joka pyysi banaania eikä sitten kuitenkaan halunnut syödä sitä. Poikalapsi, joka heti vaipan vaihdon jälkeen halusi lähteä piiloon kakalle ja veti hirveän kohtauksen, kun yritin saada häntä istumaan potalle. Se, ettemme tämän episodin vuoksi taida kuitenkaan ehtiä kuuntelemaan lastenkonserttia. 

Ärsyttää, ketuttaa, raivostuttaa. Surettaa.

----

Jee, ennätettiin kuitenkin. Maailmankaikkeuden pikalähtö ja ehdittiin justiinsa ennen alkua. Pekka Laukkarisen ja Matti Laitisen duo Tikkurilan kirkolla. Ihanaa meininkiä ja mahtavaa laulaa mukana. Tulipas hyvä olo, joka jaksoi kantaa kotimatkankin.

Tätä fiilistä pitää yrittää ympätä loppuviikkoonkin. Ajattelin, että nyt helpottaisi, kun viime viikolla päättyi opetus. Kurssi alkoi nimittäin jo vähän rassata kaikesta opetushehkutuksestani huolimatta. Totaalisen onnistumisen resepti ei muodostu massaopetuksesta opiskelijoille, joista osa näytti totaalisesti elämäänsä kyllästyneiltä ja aiheista, joista suurin osa ei kunnolla kuulu osaamiseni piiriin. Valitettavasti opetuksesta selviäminen ei aiheuttanut välitöntä tyyneyden ja rauhan tunnetta. Johtuupi ehkä siitä, että nyt kun on opetus ohi, niin muistuvat mieleen kaikki muut velvollisuudet. Ne tuhannet arkistokuvat, jotka pitivät olla transkripattuna vuoden loppuun mennessä. Ei mene ihan putkeen tämä, ei. Toisaalta vahvistaa päätöstäni siitä, että muutos on tarpeen.

Nyt tarvitsee taas jotain sijaistoimintoja, ettei tarvitse ajatella. 

Ahdistaa

Nyt takana kolme kotityöpäivää, mutta fiilis ei enää yhtä hehkeä. Työnteko alkaa rasittaa siinä määrin, että olen alkanut murehtia yöllä työjuttuja. Tästä en muista aikaisemmin kärsineeni. Poikalapsi vaelsi taas yöllä kahden-kolmen aikaan sänkyyni ja pyöriskeli ja höpötti unissaan sen verran, että herätti minut moneen otteeseen. Hän nukahtaa nopeasti uudelleen, mutta minulta ei sama aina onnistu. Huonosti nukutut yöt saattavat olla osasyyllinen siihen, että viimeiset päivät on ollut vähän puhti hukassa. Sen työstressin lisäksi. Viime yönä kuitenkin oikein havahduin siihen, että yrittäessäni keksiä jotain mukavaa ajateltavaa huolien ja murheiden sijaan, mieleen ei tullut mitään. Yritin ajatuksissani puutarhanhoitoa ja lukemista auringossa, mutta ilmeisesti ne vaativat kokemuksen mullan kaivuusta ja auringonpaisteesta tuottaakseen mielihyvää.

Tiedän, että pääosin tämä johtuu opetuksen valmistelun kiireestä. Vielä kaksi viikkoa ja sitten taatusti helpottaa. Osittain tulevaisuus alkaa kuitenkin oikeasti rasittaa. Jotenkin havahduin siihen Tukholmassa, kun huomasin kuinka paljon enemmän eläminen maksaa, kun on kaksi suuta ruokittavana. Tähän mennessä perheytyminen ei ole käynyt kukkaron päälle, mutta jonain päivänä minulla on teini-ikäinen, joka haluaa uusia vaatteita ja harrastuksia. Mikä tarkoittanee, että ihmisen on pakko tehdä töitä. Joinain päivinä vain niin haluaisi seurata niiden jalanjäljissä, jotka ovat tehneet totaalihypyn ja häipyneet metsämökkiin nauttimaan luonnon rauhasta.

Luulen, että jos pistäisin kunnon hakuruljanssin päälle, voisin saada jostain oman alan töitä. En vain ole varma siitä, onko se sitä mitä haluan. Onko omalla alallani töitä, jotka tuottaisivat minulle tarpeellisuuden ja mielekkyyden kokemuksia ja jotka eivät olisi liian vaativia ja stressaavia? Vastaus kait on, ettei sitä voi kokeilematta tietää. Muistan vain, että "oikeissa töissä" viettämäni puolivuotisen jälkeen koin hyvin vahvasti, etten halua viettää loppuelämääni pöydän takana pienessä toimistossa. Kotoa toimistoon, toimistosta kotiin, ruuhkajunia seuraavat kolmekymmentä vuotta...se kuulostaa aivan kauhealta.  

No niin mieli. Sovitaanko, että tämä riittää päivän murehtimishetkeksi - niiden entisten lisäksi - eikä ensi yönä enää vatvota näitä?

Kirjoja ja ahdistusta

Tämän päivän ohjelmassa tärkeimpänä oli vasta perustetun lukupiirin aloituskokous. Olipa ihanaa, kun joku esitteli mielenkiintoisia kirjoja. Maailma on niin täynnä hienoja kirjoja, kun vain olisi aikaa lukea niitä enemmän. Romaaneja ja elämänkertoja, elämänhallintaoppaita ja populaarihistorioita.

Esittelijänä oli kirjaston työntekijä ja jäin miettimään, että siinä ei olisi hassumpi ammatti. Kaikkein eniten tähän astisista töistäni olen nauttinut sijaisuuksien tekemisestä tiedekuntakirjastossa. Koulun työharjoittelussa olin ainakin kertaalleen töissä kirjastossa ja vaihto-oppilaana hyllytin kirjoja joka päivä kirjastoapulaisena. Jenkeissä kun sellaisenkin saattoi valita lukujärjestykseen. Lapsena kirjastonhoitajan ammatti taisi olla jopa unelma-ammattini. Aivan pienenä ilmoitin, että minusta tulisi äiti, mutta seuraavassa vaiheessa olin heittäytynyt uratietoisemmaksi ja päätynyt kirjastoalaan. 

No, koskaan ei voi tietää, mistä jonain päivänä itsensä löytää. Viime aikoina kun on taas alkanut murehdituttaa ja huolettaa tulevaisuus urakuvioiden osalta. Vaikka tutkimuksessa on periaatteellisesti tosi paljon hienoja puolia, niin on kait vain myönnettävä, ettei se ole minun juttuni. Sen pitäisi olla. Sen pitäisi sopia minun temperamentilleni ja luonteelleni, mutta jostain syystä en vain löydä sitä tarvittavaa intohimoa ja tieteen paloa itsestäni. Voi olla, että asia olisi toinen, jos olisin aikanani päätynyt lukemaan historiaa tai kirjallisuustiedettä, mutta oikeustieteellisessä en löydä omaa juttuani. Sitä merkityksellisyyttä. Välillä aina kuvittelen tavoittavani sen - tänä keväänä varsinkin - mutta silti jokin tökkii. Järki sanoo, että tähän pitäisi sitoutua, mutta ne pienet viestit - se intuitio, jota minun piti vihdoin uskoa ja uskaltaa seurata - sanoo, että ei näin. Ei ole hyvä olla näin.

En kyllä tiedä, mitä muutakaan se voisi olla. Näin lähes nelikymppisenä ei tee enää mieli heittäytyä opiskelemaan useammaksi vuodeksi. Tai vaikka tekisikin, niin tili ja asuntolaina eivät siitä pitäisi.

Yritän lohduttautua sillä, että jotain tulee eteen. Uskoa sitä astrologista syntymäkarttaani. Sillä oli useampaan kertaa toistuva ja painottuva "aspekti" vai mikä lie, joka sanoi - and I quote: "Tässä elämässä sinun tavoitteesi ovat tavallista voimakkaammin sidotut yhteiskunnallisiin kuvioihin ja siksi et pääse elämässäsi yhtään mihinkään, ellet opi seuraavaa sääntöä: Älä rakenna konkreettisia odotuksia elämällesi edes huomisen varalle, sillä sinun suunnitelmasi eivät tällä kertaa paina yhtään mitään." Vaikka olenkin kova suunnitelija ja huolehtija, niin tuosta saa jotain lohtua. Kaikesta suunnittelusta (=haaveilusta) huolimatta olen nimittäin oikeasti tässä elämässä vain ajelehtinut asiasta toiseen. Siitäkin on tullut kannettua syyllisyyttä, mutta ehkä se vain on hyväksyttävä. Lopetettava suunnitelmien tekeminen ja vain katsottava, mitä huominen tuo eteen.

Sen kyllä haluaisin tietää, mitä nuo yhteiskunnalliset kuviot ovat. Jotenkin se ei tunnu soveltuvan kaikkeen muuhun. Tai sitten se on juuri se elementti, jota en vielä näe.

Minä, nörtti

Aamu oli sateinen ja hiljainen. Poikalapsi leikki majaleikkiä sohvalla ja tiputteli vähintään tusinan kertaa lattialle pahvista auton kuvaa. "Kurkkaa, kurkkaa," oli käsky ja myönnettäköön, että loppua kohden en enää jaksanut olla kovin innostunut. Yritin samalla lukea Hesaria, mikä ehkä herätti jälkeläisessä lievää tyytymättömyyttä, kun huomio ei ollut kokonaan hänessä. Vai oliko tyytymättömyys minussa, kun kaipailin omia rauhallisia aamuja, jolloin lehteen saattoi syventyä pidemmän kaavan mukaan.

Hesarin juttu "Yksin kotona" yksinasumisesta särähti jotenkin korvaan. Pohjavire tuntui olevan se, että yksinasuminen on suotavaa. Ei paljon puuttunut, ettei sitä korotettu ideaaliseksi asumismuodoksi. Minä en ole kommuuniasuja. Välillä haluaisin olla - se yhteisöllisyys kuulostaa ajatuksena todella hienolta - mutta tiedän, että käytännössä se ei toimisi. Minua ahdisti jo se, kun asuin ensimmäiset kaksi opiskeluvuotta soluasunnossa. Dommalla istuin pitkiä päiviä senkin takia, ettei huvittanut palata kotiin. Yksinasumista tuli harrastettua 12 vuotta ja vaikka siinä on puolensa, niin perimmiltään se on tylsää ja yksinäistä: ei ketään, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Tosin siinä poikkeankin lehden mukaan yksinasujien enemmistöstä, joiden sosiaalinen elämä on vilkasta ja ystäväpiirit laajat. Minä kuulun introverttien aatelistoon ja kontaktini olivat ensimmäiset vuodet käytännössä olemattomat ja sittemmin pääasiallisesti verkossa.

Verkkoelämää olen nyt muistellut tämän viikonlopun. Viitisen vuotta sitten hurahdin erääseen facebookin yhteisöllisistä peleistä. Vaikka itse pelaaminen loppui pian, niin sivuston foorumilla vietin useamman vuoden. Usein koko illan ihan vain päivittäen sivustoa ja toivoen, että joku kirjoittaisi jotain järkevää, johon voisi kommentoida. Usein turhaan, koska foorum ei varsinaisesti ollut omiaan vakavaan keskusteluun. Silti en saanut kiskottua itseäni sieltä irti. Peli ja foorum lakkautettiin noin puolitoista vuotta sitten, mutta nyt yksi pelin kehittäjistä perusti FB-muisteluryhmän peliä varten. Kaksi päivää klik, klik, klik ja toistuvaa tarkistusta: olisiko joku kirjoittanut jotain. En niin todellakaan halua takaisin tuota addiktiota. 

Syksyn satoa

Onkohan mahdollista lisätä tähän blogiin jotain rajoituksia lukijoiden suhteen. Viimeisen päivän aikana lukijoita - kyllä, kyllä, tarkistan ne kuitenkin päivittäin - on ollut ennätysmäärä. Valitettavasti yhtä lukuun ottamatta kaikki Venäjältä ja kun menin klikkaamaan linkkiä - niin, niin, ei pitäisi - päädyin jonnekin mainossivustolle, jossa kehotettiin ostamaan viagraa. Ei ehkä aivan sitä kävijäkuntaa, jota haluaisin.

Tänään on ollut jotenkin kovin syksyisen masentava päivä. Silloin kun asuin vielä kerrostalossa ja kävin tällaisina päivinä kävelyillä, kuvittelin, että pihanomistajana viettäisin syyspäiväni pihaa rapsutellen, haravoiden ja ehkä grillissä roskia poltellen. Olin kateellinen. Nyt kun minulla oma pieni piha on, niin eipä siellä ole kesän jälkeen tullut paljon oleskeltua. Ruohikko rehottaa, salaatit ovat ylikasvaneet, aroniat ja punaiset viinimarjat ovat jääneet linnuille ja kukan siementen keruu on jäänyt liian myöhään. Ne harvat punertavat tomaatit ovat etanoiden syömiä. Talvella romahtanut terassi on yhä korjaamatta ja kaikki on vähän rempallaan.

Kaikesta näkee, että kesä on ohi. Vaikka mitä tekisit, nyppisit sieltä ja täältä, laittaisit ja puunaisit, talvi on kuitenkin tulossa. Tämä on luopumisen aikaa. Mikä ei tietysti tarkoita, että tämän pitäisi olla luovuttamisen aikaa. Eikös ne kaikki puutarhaoppaat sano, että syksyllä pitäisi tehdä mahdollisimman paljon valmiiksi kevättä varten.

Kaikki kevään kukkasipulit pitäisi varmasti jo kovaa vauhtia istuttaa eikä jättää yhtä myöhäiseksi kuin viime vuonna. Muutimme tänne aivan lokakuun lopulla ja istutin sipulit lähempänä marraskuun loppua. Viime vuonna se onnistui, kun loppuvuosikin oli niin lämmin ja kaunis. Ainakin krookuksia puski läpi sieltä, mihin niitä tungin. Tänä vuonna ei uskalla luottaa siihen, että sää suosisi samalla lailla. No, onneksi on tarkoitus tänään lähteä siskon kanssa ostoksille Plantageniin. Huomenna voisi sitten kaunistaa vähän pihaa syyskuntoon.

Tai miksi tehdä huomenna sitä, mitä voi tehdä tänään. Jos kiskaisen ensin noista viimeisistä pienistä kesäkurpitsoista jonkin kasvismössön ja sitten lähden tutkailemaan  puutarhan nurkkia. Ainakin jos poikalapsi ei sitä ennen herää.  

Positiivisuuden vaikeus

Bloggaukseni ei nyt tunnu olevan kovin aktiivista. Jotenkin ei vaan jaksa kaiken muun lisäksi, vaikka tietääkin, että hyvä olohan siitä yleensä seuraisi. Sen sijaan olen kohta varmaan pari viikkoa kirjannut joka ilta ylös kymmenen asiaa, josta olen tänään kiitollinen. Tai tyytyväinen. Päivän positiivisia asioita joka tapauksessa.

Ilahduttavaa on se, että kymmenen kohtaa on ollut melko helppo saada täyteen eikä lista edes näytä jokaisen päivän osalta samanlaiselta. Sen sijaan listaa lukiessa muistuu mieleen, että vaikka kaikkiin päiviin mahtuu hyvää, niin kyllä moneen myös sitä huonompaa. Kaikkien henkisen kasvun oppaiden keskellä mieleen tulee myös kaksi muuta tekstiä. Hesarin uutinen, jonka mukaan onnellisuuden ihannoiminen tekee ihmisistä onnettomia. Uutisessa käsitellyssä tutkimuksessa oli havaittu, "että mitä enemmän vapaaehtoiset kokivat yhteiskunnan odottavan onnellisuutta, sitä vaikeampi ihmisten oli hyväksyä omia negatiivisia tunteitaan." JK kritisoi myös uusimmassa Yliopisto-lehdessä positiivisuusretoriikkaa siitä, että se asettaa liikaa vastuuta yksilön harteille. Se perustuu vanhaan ajatukseen, että jokainen on oman onnensa seppä ja kunkin yksilön ongelmat ovat väärien asenteiden aiheuttamia.Mahdollisuuksien tasa-arvo ei kuitenkaan toteudu.

Asenteestahan se positiivisuus pitkälti on kiinni. Totta kuitenkin on, että jos asenteen muutosyrityksistä huolimatta huomaa aina vaan vellovansa samassa negatiivisuuden kierteessä, sitä on vaikea hyväksyä. "Enkö tähänkään pysty". Miksi en osaa elää tässä hetkessä. Miksi en voi tyytyä siihen, mitä minulla jo on, vaan haikailen aina enemmän. Miksi en kaikesta itsetutkiskelusta huolimatta tiedä, mitä haluan.

Toisin sanoen syksyssä on ollut vähän alakuloista virettä. Paljon hyviä päiviä ja hyviä hetkiä, mutta taustalla rauhattomuutta. Puutarha on vehreä ja kukat kukkivat. Se on paljon kauniimpi nyt kuin harmaassa huhtikuussa. Huhtikuussa jokainen pieni vihertävä korsi on silti merkki tulevasta kesästä, nyt kauneimpiakin kukkia katsellessa muistaa koko ajan, että pian se on ohi. Ei osaa elää tässä hetkessä, nauttien tämänhetkisestä ilosta, vaan sitä varjostaa tulevan odotus.

Minulla oli hyvä viikonloppu. Lauantaina piknik kauniissa puistossa ihanien ihmisten kanssa; omat ihanat syntymäpäiväjuhlat perheen kanssa sunnuntaina. Tänään 38 vuotta sitten olin reilut kolme tuntia vanha. Minulla on syntymäpäivä ja sen takia olen myös ottanut vapauden rustailla näitä rivejä työpäivän aikana. Jos se auttaisi häivyttämään tuota rauhattomuutta.

Asenteestahan se on kiinni. Yritetään siis listata niitä positiivisia asioita jo nyt.

1) Aurinko paistaa, vaikka luvattiin sadetta.
2) Poikalapsi kiipesi yöllä viereen juuri sellaisena hetkenä, kun kaipasi toisen läheisyyttä.
3) Facebook-seinällä oli jo aamulla odottamassa monta ihanaa onnen toivotusta.
4) Tilkka kanelia kahvissa tuoksuu hyvältä ja jouluiselta.
5) Opiskelijakirjasto on taas auennut.
6) Blogimaailma, joka muistuttaa arjen hienoudesta. Kun pieni on parasta, ei suuren tavoittelu tunnu enää niin tärkeältä.

No, loput keksitään iltaan mennessä. Hyvää positiivista päivää!