Auringonpimennyksen päivä

Tänään oli perjantaikerhossa hyvä keskustelu hyvinvoinnista. Se sai miettimään omaa hyvinvointia, jonka tilaa ovat viime vuosina parantaneet hyväksymisen kokemukset, mielekäs tekeminen, elämänhallinnan parantuminen ja lisääntynyt usko tulevaisuuteen. Hyväksymisen kokeminen johti myös kysymykseen vastavuoroisuudesta: miten minä hyväksyn toiset, osaanko ottaa huomioon muiden tarpeet? Läheskään täysiä pisteitä ei siltä puolelta tule, mutta en suostu syyllistymään siitä enää ylenmääräisen kauheasti. Uskon tässäkin osittain syntymäkarttaani, jossa karttani erityiskuvioihin kuuluu ns. T-risti. Lainaan:

           Tällainen kuvio on vahva viesti edellisten elämiesi aikana tapahtuneesta itsesi unohtamisesta. Tällä kertaa olet vakaasti päättänyt keskittyä oman elämäsi henkiseen kehittämiseen, jotta pysyisit maailmanmenossa mukana. Jos edelleenkin otat velvollisuudeksesi huolehtia ensisijaisesti muista, niin eipä käy sinua kateeksi, sillä todella kurjaksi tulee elämäsi sitä kautta muodostumaan. Voimasi riittävät juuri ja juuri omista asioistasi huolehtimiseen ja kaikki muu on ikävyyksien kerjäämistä. Tämän ristin alta ei pysty muita auttamaan tai parantamaan vaan pikemminkin päinvastoin. Muiden asioita hoitaessasi ajat vain nuokin ihmiset samaan ahdinkoon kanssasi, joten kaikkien kannalta olisi korkea aika hyväksyä tämä karmallinen läksy ja pitää nyt huolta itsestäsi…

Astro.fi © Seppo Tanhua

Kyllä, vähän itsekäs elämänasenne, mutta ainakaan tällä hetkellä tuota energiaa muiden auttamiseen ei kauheasti ole. Päinvastoin mietin tänään, voisiko minullakin olla lapsille jonain päivänä tukiperhe vai meneekö minulla liian hyvin sellaisen hakemista varten. Minä en ole joutunut kärsimään eroa ja jäänyt yhtäkkiä yksin pienten lasten kanssa. Olen ihan vakaasti harkiten hankkinut lapset itse yksin, joten olen tiennyt hyvin alusta alkaen, mihin olen pääni pistänyt. Esiäidit nauraisivat räkäisesti haudassaan, jos kuulisivat jonkun kaipaavan omaa aikaa vain kahden lapsen kanssa, isossa lämpimässä talossa, jossa on jääkaappi ja pyykinpesukone ja astianpesukone, kun valtio sylkee satasia tilille joka kuukausi pelkästään siitä hyvästä, että hoitaa omat lapsensa. Mutta kyllähän sitä täytyy myöntää, että välillä sitä ei vertaa itseään esiäiteihin, vaan niihin nykyäiteihin, joilla on aikaa omiin menoihin ja harrastuksiin kuukausittain tai jopa viikoittain. Siihen verrattuna ottaisin kyllä tukiperheen ihan mielelläni.  

Helmikuu on täällä

Kävimme eilen uudestaan poikalapsen kaverin luona leikkimässä. Poikalapsi taisi kyllä olla väsynyt, sillä leikit eivät oikein lähteneet liikkeelle. Leikkikaverin isä muisteli torstaikerhon historiaa, ja havaitsin, että joskus ilmeisesti käyn itse läpi menneitä liiankin negatiiviseen sävyyn. Tai ainakin eläytyen liiaksi vuosikymmenten takaisiin tunteisiin. Hänelle oli ilmeisesti jäänyt käsitys, että asiat, jotka olivat ongelmia aiemmin, olisivat sellaisia yhä. Enhän olisi puhunut kyseisistä asioista julkisesti, jos ne yhä olisivat minulle häpeän aiheita. Asioita voi käsitellä toisten kanssa vain, jos niihin on saanut riittävästi etäisyyttä.

Väärinkäsitykset sikseen on silti aivan luojan lykky, että torstaikerho on olemassa. Ja perjantaikerho. Kymmenisen vuotta sitten autoin työkaveria muutossa – ajoin muistaakseni Tampereelle asti hakemaan tavaroita hänen kanssaan – ja kiitokseksi hän tarjosi kahvit vuokra-asunnossaan. Olin siitä silloin tajuttoman ylpeä ja iloinen, koska se oli ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen, kun joku kaveri oli kutsunut vain minut omaan kotiinsa. Poikalapsen syntymän jälkeen kutsuja on tullut sen verran epäsäännöllisen säännöllisesti, ettei se enää tunnu yhtä ihmeelliseltä.

Toisinkin olisi voinut käydä. Jos siskoni ei olisi saanut vauvaa vähän ennen poikalasta ja vinkannut hyvästä esikoisvauvakerhosta Tikkurilassa, en koskaan olisi löytänyt niihin itse. Olisin joko jäänyt kotiin masentumaan tai ehkä kokeillut perinteisempiä perhekerhoja, jotka eivät sovi minulle. Vieläkään en osaa ruveta juttelemaan vieraiden äitien kanssa random-asioista. Nyhjötän lasten kanssa ja mietin, minkä takia minun pitää olla sellainen, etten osaa ottaa kontaktia toisiin. Torstai- ja perjantai-kerhossa istutaan pöydän ääressä ja kaikki ovat hyväksytty osa porukkaa automaattisesti. Se on aika käsittämättömän mahtava tunne.   

Niin, ja villasukatkin valmistuivat eilen. Toisesta tuli vähän liian iso, ja kärkikavennukset ovat erilaiset, kun katsoin ensimmäistä tehdessä ohjetta huonosti ja unohdin, mitä tarkoittaa ylivetokavennus. Mukavalta silti tuntuvat, ja valmistuivat sopivasti, kun vanhoihin lempisukkiini tuli reikä. Käsillä tekeminen on myös ihanaa. Taidan jatkaa seuraajaksi pikkutilkkujen tekoa, jos niistä tulisi vaikka nukenpeitto.

Sinisiä liinoja, punaisia ympyröitä, kirjavia lehtiä

Tänään on taas taiteiltu, kahteenkin otteeseen. Maalattu mielen liikkeitä ja ihmetelty värejä, painettu lehdillä kuvia tyynyliinalle. Havahduttu siihen, että negatiiviset tunteet eivät ole kiellettyjä, että onni, ilo ja rakkaus kuuluvat kaikille.

Tässä kurssissa on pointtia, vaikka alkuun tuntui, ettei asiassa edetä minnekään. Maalaamisen sijaan olisin halunnut enemmän keskustelua, mutta tämä on juuri oikein. Keskustelu on älyllistä, maalaaminen päästää syvemmälle. Se pakottaa hyväksymään epätäydellisyyden. Se paljastaa ihmisen sisimmän ja näkee pinnan taakse. Kun ensimmäistä kertaa valitsin värejä, jotenkin hölmösti kuvittelin, että kaikkien töistä tulisi aivan samannäköisiä. Jos kerran annettaisiin alitajunnan ohjata kätten liikkeitä, niin kaikki tekisivät suunnilleen samanlaista, ehkä vähän eri väreillä. Kuvat ovat kuitenkin kaikki täysin erilaisia, eikä kyse ole maalaustaidoista. Kyse on harmoniasta ja sekasorrosta, kokonaisvaltaisuudesta ja pirstaloituneisuudesta, surusta, vihasta, toivosta, uteliaisuudesta, liikkeestä, voimasta, tunteista ja tarpeista.  

Minun kuvani ovat värikkäitä - eivät kirjavia, mutta värikkäitä - levottomia, koko ajan liikkeessä. Värit vaihtuvat viikoittain, mutta joka kerta haluan maalata käsin, täyttää koko paperin, vetää sormilla paperille viivoja ja ympyröitä, alle isompaa, päälle pienempää. Vaikka kokonaisuudesta on tullutkin suhteellisen harmoninen, niin kuvien levottomuus on häirinnyt minua ja olen toivonut, että pystyisin yhtä tasapainoisiin kuviin kuin jotkut ryhmäläisistä. Tänään kuitenkin pystyin hyväksymään, että minulla on levoton olo ja se on okei. Että jonain päivänä pystyn maalaamaan rauhallista ja vakaata, mutta se hetki ei ole nyt.

Ihanaa, että tällaisia ryhmiä on olemassa. Lukupiirejä, vertaisryhmiä, kursseja... Niissä on mieltä ja merkitystä.