Kohti uutta minää?

Päivä jatkui samankaltaisena kuin pari edellistäkin: positiivisena, työntäyteisenä, ulkoilua sisältävänä ja sään puolesta upeana. Ja tämäkin alkoi kello kuudelta aamulla. Olen aivan hämmentynyt. Pitääkö tässä nyt muuttaa identiteettiään kokonaan? Enkö olekaan aamuntorkku? Enkä myöskään ehkä laiskimus? Mieleeni nimittäin juolahti, että aikaisempi laiskuruuteni saattaisi olla osittain turhautumista sekä riittämättömyyden tunteesta johtuvaa haasteiden välttelyä.

Ja ettenkö ehkä olisikaan negatiivinen valittaja? Sain nimittäin tänään kauniit kehut positiivisesta elämänasenteesta, mitä on tapahtunut pari kertaa aikaisemminkin. Minähän en kyllä ole perusluonteeltani kauhean positiivinen, jätän useimmiten ehkä vain negatiivisemman marinan sisälleni – ja välillä tänne, ja perjantaikerhoon – mutta sisällä se on kytenyt sitäkin voimakkaalla liekillä. Sen sijaan haluaisin kyllä olla oikeastikin positiivinen ja heittää katkeruuden ja kateuden mäskialtaaseen. Juuri nyt tuntuu, että se olisi ihan oikeasti mahdollista. Elämän palaset alkavat vihdoin loksahdella kohdalleen. Minulla on elämä, joka on juuri nyt eikä jossain hamassa tulevaisuudessa. Se tuo sisäistä rauhaa, joka antaa tilaa positiivisuudelle.   

Ahdistusta ja ympäristöpsykologiaa

Joskus tuntuu, että blogia pitäisi kirjoittaa aiemmin päivällä, niin päivästä jäisi miellyttävämmät muistot. Tunti Pikku kakkosen jälkeen on viime aikoina mennyt sellaisessa sisarellisessa riehunnassa, että välillä tuntuu, että saan joko sydänkohtauksen tai hermoromahduksen. Tietokone avittaa ilmoittamalla toista kertaa saman päivän aikana, että se on havainnut ongelman ja täytyy sulkea. Viime vuoden ostos, joten melko lailla jatkuvallakin kulutuksella olisin toivonut, että se olisi kestänyt toimintakykyisempänä vähän pidempään. Vaikka en lainkaan tykkää Applen ohjelmista, niin ensi kerralla lienee pakko palata taas MacBookiin. Se sentään kesti viisi vuotta eikä tehnyt tätä katkaisutemppuilua.

Tänään keskustelimme kerhossa tiloista ja tilanteista, jotka joko ahdistavat tai saavat sielun lepäämään. Jäin miettimään omaa asumista. Vaikka nykyinen koti ei ole hullumpi, niin ei se myöskään edusta unelmaa. Se on kompromissi ja tyytymisratkaisu. Ympäristön vaikutus mielialaan ja tunteisiin on tutkitustikin suuri, ja jos asuinpaikka ei nyt olisikaan jatkuva onnenlähde, niin sen merkitys lienee vähintään sama kuin vuodenajoilla. Muistan kuinka minua aikaisemmin ahdisti talvi. Kylmyys ja pimeä. Melkein heti vuoden alusta ryhdyin laskemaan päiviä kevääseen ja kesään ja seurasin melkein päivittäin auringonnousujen ja -laskujen ajankohtaa. Kun kesä koitti, niin ahdistus ja stressi katosivat saman tien. Kesä toi mukanaan ihania hetkiä, jolloin auringon ja lämmön ja luonnon vehreyden mahtavuuden tunsi joka solullaan. Huippuhetkiä ei tietysti voinut elää koko kesää, mutta joka ikinen hetki se talvisesta säästä ja vuodenajasta johtuva ahdistus oli poissa. 

Asuminen ja nykyinen koti ei ahdista minua samalla lailla kuin talvet ennen, mutta tunnen jossain sisällä kuitenkin pienemmän tason ahdistuksen asian keskeneräisyydestä. Intuitio muistuttelee, ettei tämä ole se sydämen paikka ja että asia pitäisi ratkaista jollain lailla. Ikävä kyllä se ei ole muistanut kertoa, mikä se oikea ratkaisu olisi.

Hiljaisuus ja rauha

On se mukavaa, että voi kömpiä sängystä vasta lähempänä yhdeksää. Köllötellä sohvalla keskellä päivää ja kuunnella kellon tikitystä, rapsutella karstaa kuopuksen päästä. Ettei tarvitse saada aikaa mitään, kehittää itseään tai päästä tavoitteisiin. Voi neuloa sukkaa ja katsella toisella silmällä Pikku Kakkosta. Istua nojatuolissa illan hiljaisuudessa, katsella kynttilän liekin lepatusta ja odottaa seikkailuja kirjan sivuilla. 

Tänään on ollut taas melkomoisen hyvä päivä – ja taustalla hyvin nukuttu yö. Jossain vaiheessa matkalla kerhoon tai sieltä kotiin päin päätin, ettei ole mitään järkeä stressata koko ajan tulevista työkuvioista. Eivät ne sillä kuitenkaan selviä. Eivät selvinneet kuusitoista vuotta sitten, kun murehdin valmistumista ja siirtymistä työmaailmaan, eivätkä ole selvinneet yksikään vuosi sen jälkeenkään. On aika unohtaa asia hetkeksi, ja joko hakea loppukeväästä opettajan sijaisuuksia tai syksyllä puutarhurikoulutukseen. Asiaa mietitään taas sitten, kun se on ajankohtaista. 

Muista Eckhart Tolle. Mikä on ongelmasi juuri nyt? Jos sitä ei ole, ole tyytyväinen. Jos on, tee sille jotain. Työ on asia, joka ei ole ongelma juuri nyt tällä sekunnilla. Eikä se ole asia, jolle voi tehdä jotain juuri nyt. Siis unohda, ja ole tyytyväinen.

Vähän pidemmälläkin perspektiivillä suurin ongelma on mielenrauhan puute ja hiljaisuus. Kumpikin pääsääntöisesti pään sisäisiä asioita, joiden ratkaisu on myös pään sisällä. Kummankin kannalta on oleellista unohtaa ongelmien vatvominen. Siksi on hyvä aina välillä muistuttaa itseään, että pään sisäisestä tyyneydestä riippuu, voiko nauttia niistä elämän tärkeimmistä asioista. Köllöttelemisestä sohvalla ja kellon raksutuksen kuuntelemisesta. Kynttilöiden lepatuksesta ja kirjojen lukemisesta. Tyttölapsen tiukoista halauksista ja poikalapsen höpötyksestä.

 

Tyyneyttä

Kotityöpäivä. Tekee sielulle ihanan hyvää, kun voi vähän aikaa vältellä ruuhkajunia ja keskustan rasittavaa kiirettä. Huomenna lisää tätä. Ehkä jopa koko loppuviikko.

Downton abbey. Ja taas sielu lepää ja rauhoittuu.

Lisää tätä hitautta ja rauhaa. Sitä elämäni tarvitsee.

Nyt hymyillen nukkumaan.