Alkukesäväsymys

Eilen illalla sitten lähettelin taas niitä työhakemuksia. Koska edellisestä kierroksesta on kuulunut pelkkää hiljaisuutta ja ilmoituksia virkoihin valituista, niin muokkasin vähän työhakemusta. Laitoin yhden hakemuksen jopa yläasteen historian opettajan sijaisuuteen. Yläaste on kyllä ylettömän jännittävä paikka, mutta historian opettaminen voisi kompensoida jopa senkin. Siihen oli joka tapauksessa helpointa keksiä perusteluja sille, miksi juuri minut tulisi palkata.

Tänään on ollut kaunis ja aurinkoinen päivä, mutta ärsytyskynnys siitä huolimatta jotenkin korkealla. Tai ei ehkä niinkään ärsytys, vaan sellainen ”miksi ihmisen pitää käyttää elämänsä siivoten keittiön tasoja joka ikinen päivä” – yhdistyneenä ”en jaksa kuunnella kolmattakymmenettä päivää, minkä legojutun poikalapsi tänään haluaa syntymäpäiväksi, ja aaargh tätä pitää kestää vielä lähes kuusikymmentä päivää”.  No hyvä on, juuri nimenomaan ärsytys. Ja itsesääliapatia. Kunhan lapset ovat menneet nukkumaan, niin söisiköhän sitä sen Viennetan lopun pakastimesta? 

Ihana aurinko ja multaiset sormet

Olen saanut muutaman ”kiitos, olemme vastaanottaneet hakemuksesi” -viestin. Saimme 49, 31, 27 hakemusta… Kyllähän noita sijaisuuksia on tarjolla paljon, mutta silti todennäköisyys saada paikka ei ehkä ole päätähuimaava. Vaikken saisikaan mitään, niin aion silti laittaa lapset syksyllä tarhaan ja elää ainakin pari kuukautta yksittäisillä sijaisuuksilla ja käännöstöillä. Lapsilisistä, elatustuista ja toimitussihteerin työstä kun kuitenkin napsahtaa pikkaisen reilu tonni käteen, niin sitä ei ole samalla lailla tulojen suhteen täysin puilla paljailla kuin totaalityötön lapseton sinkku.     

Voisin myös yrittää syksyllä hankkia lisätuloja jollain vihertyöntekijän hommilla, jos niitä vielä sesongin ulkopuolella on tarjolla. Niihin tehtäviin kun ei ilmeisesti aina tarvitse koulutusta, vaan työn oppii tekemällä. Vai pitäisikö minun harkita sitä ihan ammattinakin? Suuri huolenaiheeni normaalissa 40 tunnin työssä on se, että vietän kaiken aikani tylsässä toimistossa enkä koskaan ehdi nauttimaan (keväisestä ja kesäisestä) ulkoilmasta enkä elämästä ylipäätään.  Jos valitsisin työn, jossa on hauskaa ja jossa saisin tehdä puutarhahommia sydämeni kyllyydestä, niin se huoli menettäisi merkityksensä. Palkka on pieni, muttei niin pieni, etteikö sillä selviäisi. Hämeenlinnassa alkaisi ensi vuoden alussa se koulutuskin.

Aargh, kuka tietää. Sen vaan tiedän, että tämä auringonpaiste ja lintujen laulu ja puuhailu ulkona on ihan mieletöntä. Elämään tulee niin paljon enemmän iloa tähän aikaan vuodesta, että se on ihan käsittämätöntä.

Läsnäoloa, puuhailua ja kenkiä

Eilen illalla sain ensimmäiset työhakemukset lähtemään. Meinasi hieman tökkiä, ja mietin jo, enkö olekaan kiinnostunut opettajanpaikoista. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minua ahdisti itse työhakemuksen kirjoittaminen. Ylipäätään vaatimukset, jotka koen vaikeiksi. Tarvitsen työn, joka ei ole liian vaativa. Opettajan työ on varmasti haastavaa, mutta se on eri tavalla vaativaa kuin tutkijan tai lakimiehen työ. Kuvittelen, että haasteet liittyvät ennen kaikkea vuorovaikutukseen ja sosiaaliselle puolelle, ei niinkään älylliselle ja tiedolliselle. Kynnys ei ole sillä puolella itselläni niin korkealla: vaadin itseltäni perfektionismia älyllisellä puolella, sosiaalisella puolella en, joten kaikki onnistumiset tuntuvat sitäkin paremmalta.

Oli jännää huomata, kuinka rentouttava vaikutus sillä oli, kun huomasin, etten kaipaa vaatimuksia ja haasteita. Jos en kaipaa niitä, minun ei myöskään tarvitse saavuttaa tai suorittaa mitään. Se kuuluisa läsnäolo ja tyytyväisyys olemassa olevaan on paljon helpompaa. Ainakin taas vähän aikaa.

Mukavan raukea olo. Käytiin aamulla kerhossa, jossa kerhopappi puhui mukavia siitä, kuinka asiat osuvat kohdalle silloin, kun on oikea aika – ei silloin kuin haluaisimme niiden osuvan. Kerhon jälkeen olen viettänyt lähes koko päivän ulkona. Sain aronia-aidan leikattua, vaikka ensin urakka vaikutti toivottomalta. Mihin kyllä vaikutti suuresti myös nälkää lähenevä tila – verensokerin lasku ei vaikuttanut ennen mitenkään, mutta nykyään olen nälkäisenä kiukkuinen kuin mikä. Lounaan jälkeen vedinkin sitten uudella innolla lähes kolme tuntia aidan kimpussa. Tyttölapsi nukkui, poikalapsi-parka viihdytti itseään.  

Niin, ja sainhan myös heitettyä talvivaatteita ja -kenkiä vaatehuoneeseen ja kevät/kesävarustusta tilalle. Vai oliko se eilen? Joka tapauksessa huomasin taas, ettei minulla ole hyviä kesäkenkiä yhtä ainutta paria. Ja luulen, että vastaus ikuiseen kysymykseen ”mikä on minun tyylini” on, että jos minulla olisi rahaa, pukeutuisin kuin hillityt kartanonrouvat englantilaisissa rikossarjoissa. Pelkistetyn tyylikkäästi niin kuin joku Kristin Scott Thomas. Tosin täytyy varmaan olla kartanonrouva, ettei se tyyli vaikuta snobbailevalta.

Minä opettaja

Tänään oli taas sijaisuuspäivä. Jotain opetuksesta työnä täytyy kertoa se, että minussa oli taas työpäivän jälkeen enemmän energiaa kuin ennen sitä. Alaluokkien sijaistaminen on mahtavaa, kun opettajan auktoriteetin kyseenalaistamisen sijaan kaikki lapset hyväksyvät sinut vielä välittömästi ”opettajana”. Ne vilkkaammatkin epelit välitunnilla. Minä – välitunnilla – auktoriteetti. Että maar hymyilytti. Oikeasti koulussa inhosin välitunteja, mutta opettajan roolissa ne ovat pirun voimaannuttavia.

On tämä kyllä niin erilaista kuin yliopisto-opetus. Yliopistolla olisin ensinnäkin tarvinnut viikon siihen, että olisin valmistellut viisi oppituntia. Nyt luin opettajan kirjoittamat ohjeet ja selasin netistä pari asiaa eilen illalla kymmenessä minuutissa. Opettajan oppaista löytyi lisää hyviä ohjeita tunnin kulkuun. Toisekseen vastassa ei ollut vain puhumattomia, paikallaan istuvia päitä, vaan lasten persoonat tulevat esiin välittömästi. Ja se päivä vain soljuu. Useaan otteeseen on taukoja, jolloin voi oikeasti unohtaa työn eikä tarvitse ajatella, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Saa täysin luvan kanssa rentoutua ja istua kahvipöydän ääressä. Oppilaan näkökulmasta oppitunti oli aikanaan välillä hyvin pitkä, mutta opettajan perspektiivistä se 45 minuuttia hurahtaa hetkessä. Ja kahdelta on jo kotona. Työpäivä tehty, ja sen jälkeen vielä oikeasti aikaa muuhunkin. Kuten käännöstöihin ja pidemmän kaavan mukaiseen vierailuun tädin luona. Olipas mukava visiitti ja muutoinkin hyvä päivä. Tällaista voisi olla hyvä arki. 

Ehdottomasti haen syksyksi jotain sijaisuutta. Kotona on nyt selvästi tullut oltua niin pitkään, että alan kaivata takaisin työmaailmaan. Varsinkin tällaiseen työmaailmaan, jossa on selkeästi määritelty työnkuva.

Aktiivinen elämä jatkuu

Pitkästä aikaa ennätti aamupäivällä vähän siivotakin. On ollut niin kiireistä, että alkoi jo vähän tuntua, että kämppä kaatuu päälle. Pari kirjaa on myös varattu seuraavaa teologian kurssia varten ja artikkelien oikovedokset lähetetty tarkistettaviksi.

Viikonlopun lomamoodin jälkeen oli hetki sitten odottamassa jälleen yksi pikkukäännös. Tämä kotona työskentely on kivaa, vaikka lasten kanssa tietysti keskittyminen ei ole parasta mahdollista. Syyllisyys uhkaa myös vaivata, kun leikkimisen ja huomioimisen sijaan yrittää tehdä töitä. Mutta ilman lapsia ei työnteossa olisi mitään järkeä. Jos olisin lapseton sinkku, minulla olisi aikaa loputtomasti työnteolle, mutta se tuntuisi merkityksettömältä: ”minkä takia minä tässä raadan, kun elämässäni ei ole pointtia”. Vaikka välillä hyvin mielellään ottaisi siitä kuuluisaa omaa aikaa, lapsukaiset kuitenkin antavat elämälle tarkoituksen.

Tänään satoi enemmänkin, jopa räntää, mutta ensi viikoksi on luvassa auringonpaistetta ja yhtenä päivänä seitsemän astetta plussaa. Pian pääsee oikeasti istumaan terassin rappusille kirjan ja kahvikupin kanssa. Odotan sitä jo kovasti. 

Nyt pitäisi saada vielä yksi Saksan teksti käännettyä. Jarruletkujen iloiseen maailmaan siis. Toivottavasti se sujuu kohtuuajassa, koska haluaisin tänään vielä viettää hivenen aikaa joko Voi hyvin -lehden tai fantasian parissa.

Hyvä päivä

Onpas ollut mahtava päivä. Heräsin tänään herätyskellon soittoon seitsemältä niin kuin normaalit ihmiset. Ennätin laittautua ja syödä aamiaista rauhassa ennen kuin ovikello soi ja lapset heräsivät. Jätin lapset ”varaukin” hellään huomaan ja suuntasin kohti koulua.

Opettajan ammatti oli lukioaikoina unelmani, mutta en olisi ollut nuorempana valmis siihen. Minä jännitin lapsia, eikä minulla olisi ollut riittävästi itsevarmuutta tehtävään. Nyt tunsin itseni suorastaan aikuiseksi auktoriteetiksi jopa ”vieraiden” lasten kanssa välituntivalvonnassa. Vuodet – ja omat lapset – ovat kasvattaneet. Vahvistui taas kovasti usko siihen, että haluan kuitenkin opettajaksi. Toki tämä luokka on ilmeisen helppo, ja tämä päivä ehkä vielä tavallistakin helpompi, kun luokka oli jakaantunut kahtia käytännössä koko päivän ajan. Silti, olisipa kiva suunnata omaan luokkaan joka aamu.

Opettajan työssä yhdistyy monia hyviä puolia. Toisten kanssa saa olla koko päivän. On työyhteisö, mutta heidän kanssaan ei olla koko ajan. On yhdellä tavalla hyvin säännelty struktuuri, jota seurata: opetussuunnitelma ja kirjat valmiine tehtävine ja vastauksineen. Toisaalta työ on kuitenkin hyvin itsenäistä. Kukaan ei määrää, miten sen päiväsi kulutat ja työsi käytännön tasolla teet, vaan voit soveltaa ja kehittää tehtäviä. Työpäivät ovat lyhyet, ja tunnit jakavat ne helposti säänneltäviin osiin ja tuovat vaihtelua. Lapset ovat hyvin spontaaneja: nauravat ja itkevät, ovat ärtyneitä ja tulevat viereen, ärsyttävät toisiaan ja ottavat kädestä. Ja ne ovat lapsia, mikä tarkoittaa, että aikuisena on aina se auktoriteettihahmo, vaikka olisi kuinka epäautoritäärinen.   

On myös yllättävää, miten paljon ajatus joukkoliikenteen ja keskustan välttämisestä vaikuttaa mielialaan. Helsinki siis olisi huomattavasti mukavampi asuinpaikka, jos ei tarvitsisi suunnata töihin joka päivä täysissä junissa tai busseissa. Pienen tilan jakaminen ventovieraiden ihmisten kanssa, joita ei yhdistä mikään, ahdistaa minua. Jos sen sijaan töihin voisi mennä omalla autolla tai pyörällä, eikä keskustaa tarvitsisi nähdä kuin muutaman kerran vuodessa, niin pääkaupunkiseudulla olisi paljon mukavampi asua. Täällähän on muitakin hyviä puolia kuin kerhot ja puoli sukua. Esimerkiksi se, että kevät tulee paria viikkoa aikaisemmin. Mittari näytti tänään +5 varjossa, ja lumi sai kyytiä.

Olin suorastaan virkistynyt päivän jälkeen. Ja niin olivat lapsetkin. Hyvän tuulen huomaa siitä, etteivät lapset kiukutelleet lainkaan koko iltana ja minua jaksoi poikalapsen höpötys naurattaa. Kyllä maar, aivan erinomainen päivä.

Minustako yrittäjäksi?

Käännösrintamalla sain ensimmäisen tiedustelun, jossa olisi tarjolla enemmän kuin yksinumeroinen summa rahaa. Voi olla, että jää tiedusteluun, mutta sai aivot kehittelemään suunnitelmia koirulin kanssa lenkkeiltäessä. Mitä jos minä oikeasti voisin olla sekakaupan freelanceri – toiminimi ja verkkosivut pystyyn ja katsastamaan kysyntää. Voisin tarjota toimituspalveluita yksityisille, käännöksiä laidasta laitaan, hankkia auktorisoidun kääntäjän pätevyyden ja kääntää asianmukaisia dokumentteja. Voisin päivittää tietoni perhe- ja perintöoikeudesta – joka oli ainoa aineellisen oikeuden ala, joka minua opiskeluaikoina kiinnosti – ja katsoa, olisiko kysyntää sen puolen asiakirjoille periaatteella, ”jos et halua maksaa ylimääräistä vierailusta hienoissa toimistotiloissa ja asianajajasi kalliista jakkupuvusta, vaan mieluummin käyttäisit nekin rahat itseesi tai perillistesi hyväksi, istu kahville sohvapöydän ääreen ja kerro, mitä tarvitset”.

Olisi myös ihanaa käydä joku mindfulnessohjaajan kurssi tai vastaava, ja tarjota kursseja kohtuuhintaan. Minua ärsyttää suuresti, että hyvinvointiin – joka sinänsä on tosi mahtava juttu – liittyy niin paljon rahastusta. Ihmiset pitäisi ehdottomasti saada voimaan paremmin ja tarjota sitä kaipaaville keinoja muutokseen, mutta ei järjetöntä summaa vastaan.

Yksi tilaus sieltä, toinen täältä – niistä kasautuu puro. Pelkillä pikkukäännöksillä puro ei kasva riittävän suureksi, jotta se riittäisi elättämään. Tähän mennessä olen kolmessa ja puolessa viikossa ansainnut 45 euroa, josta menee vielä jonkin verran paypalin kuluja. Näin pienet tulot eivät käsittääkseni hirveästi heilauta verotusta, mutta oikeilla freelancereilla verot menevät tuloista melko lailla normaalisti. Hirveän montaa toimeksiantoa nuukailija ei silti tarvitsisi, jos mukana olisi niitä vähän enemmän tuottaviakin.      

Sivuhommia

Eilinen ilta meni sitten blogien parissa ja miettien, mitä minä oikeastaan osaan. Mitä sellaista, jota voisi tehdä kotoa käsin, kun noita lapsia ei voi mukaankaan ottaa. 

Löysin sivuston, jossa kerrottiin erilaisista mahdollisuuksista ansaita rahaa netissä. Minä en osaa graafista suunnittelua tai ohjelmointikieliä, joten vahvimmat vaihtoehdot liittyivät kääntämiseen ja kirjoittamiseen. Tuollaisia palveluja tarjoavat sivustot tuntuvat tosin olevan englanninkielisiä ja maailmanlaajuisia, joten siellä on muutama muukin miljoona ihmistä tarjoamassa palveluksiaan minimaalisen pienillä hinnoilla. Ja vaikka englanninkieleni on ihan kohtuullisen hyvä, niin ei se kuitenkaan riitä esimerkiksi oikolukemiseen. 

Vaikka töiden saaminen sivustojen kautta on todennäköisesti melko epärealistista, näpyttelin kuitenkin tietoni muutamaan. Ehkä jos sitä surffailee vähän pidempään opettelemassa paikan tapoja ja mahdollisesti panostaa pikkaisen mainontaan, niin pidemmällä aikavälillä voisi jonkin homman silloin tällöin saadakin.

Ajatus on nimittäin houkutteleva. Jos kirjoitushommia pystyisi tekemään kotona, muuttuisi ajatus maalla asumisesta askelta realistisemmaksi. Maaseudulla on halvempaa, mutta vähemmän töitä. Jos työt sen sijaan tulisivat mukana lankoja pitkin, niin silloin asuinpaikkaa ei tarvitsisi valita sillä perusteella, että työllistyminen olisi todennäköisempää.

Sitä tosin täytyy miettiä, mitä on valmis tekemään toimeentulonsa eteen. Tarjolla olevissa kirjoitustöissä etsitään paljon ”artikkeleita” ja opinnäytteeseen viittavia töitä. Epäilys tuppaa heräämään, että joku yrittää selvitä rahalla omista koulu- ja opiskelutehtävistään. Hyh hyh sellaiselle.

Talousviidakko

Tänään on juhlittu lasten pikkuserkkujen synttäreitä. Aika rientää ja välillä sitä aina muistaa, ettei itsekään ole enää niin nuori. Herkkuja on myös vedetty koko tammikuun edestä. Kotiin palatessa ei ollut yhtään nälkä, vaan iltapala meni teekupillisen voimalla. Onneksi terveellinen elämä sujuu tällä hetkellä hyvin, ja pahimmasta jouluajan mässäyksestä on kohta tippunut kolme kiloa. 

Sain eilen harjoitustehtävän kirjoitettua, ja sisareni opastamana päätin jättää opettajan paikkojen mahdollisen haun myöhempään kevääseen ja sijaisuuksiin. Tänä iltana otetaan siis rennosti. En ole vielä varma, tarkoittaako se sukan neulomista ja televisiota, fantasiaa, pikkuserkuilta saatua (lasten) puutarhakirjaa vai netin downshiftaus-blogeja. 

Googlasin aamupäivällä ”downshiftaus blogi” ja päädyin leppoisan maalla elämisen sijaan jonkun miehen kirjoittamaan blogiin ja siitä eteenpäin toisiin yhtä miehisiin. Niissä on jännällä tavalla toisenlainen näkökulma, joka tuntuu tiivistyvän ajatuksiin ”kuinka sijoitan niin järkevästi, että kykenen elämään tuotoilla” ja ”kuinka teen lisää rahaa sivutöillä”. Rahanteko muutoin kuin yhdeksästä viiteen palkkatyöllä toisin sanoen. Hyvin toisenlainen näkökulma kuin naisten blogeissa – eikä välttämättä kaikilta osin sitä, mitä itse ymmärrän downshiftauksella – mutta nämä tuovat realismia oikeaan elämään. Kirjoituksissa on myös hyvin selkeää järkeä, mutta valitettavasti niissä on kyse talouden ja osakkeiden ja sijoittamisen maailmasta, jonka koen vieraaksi ja pelottavaksi. Siinä maailmassa ei selviä mutu-tuntumalla. Ei selviä todellakaan, ei, mutta hemuli vieköön ajatuksissa on järkeä. 

Sivutöissä ei ainakaan ole kyse sijoitusmaailmasta ja riskeistä. Säästöillä eläminen ei auta lähemmäksi riippumatonta elämää. Pitäisi kehittää sivutyö. Tai siis toinen tämän nykyisen homman lisäksi. Tässä kuussa katsoin, mihin kulutin, mutta menot tulevat silti olemaan noin 400 euroa suuremmat kuin tulot. Täytyy ryhtyä pitämään budjettia säännöllisesti, mutta luulen, että se on aika tyypillinen tulos. Säästöjä onneksi on, mutta järkevyyden vuoksi pitäisi hankkia se sivutyö ja saada budjetti tasapainoon.    

Työ ja hiljaisuus

Tänään en ole saanut aikaiseksi mitään. Tyttölapsi ei nukahtanut matkalla poikalapsen iltapäiväkerhoon, vaan päinvastoin protestoi pää kirjaimellisesti punaisena. Jonkinlainen varhaistahtoikä on ilmeisesti iskenyt, sillä myös pukeutumisen vastustaminen on lisääntynyt huomattavasti. Koska päiväunille ei käyty, niin en myöskään voinut käyttää kerhoaikaa mihinkään keskittymistä vaativaan. Join sitten kahvia – ensimmäistä kertaa tänä vuonna – ja luin Voi hyvin -lehteä.

Olen myös yrittänyt etsiä tutkintotodistuksiani, mutta ne ovat todennäköisesti hautautuneet vaatehuoneen kaaokseen. Tai sitten ne ovat vielä yliopistolla samassa kaapissa, missä oikeushistorian kirjanikin, joita en ole vielä saanut raahattua kotiin. Jonain päivänä parkkeeraan autoni Vuorikadulle ja rahtaan ne sieltä pois. 

Tutkintotodistusten etsintä liittyy pohdintaan, hakeako auki olevia opettajan paikkoja vai ei. Kannattaako tehdä käytännössä turhaa työtä, kun ainut mahdollisuuteni saada tehtävä hoidettavaksi on, ettei virkaan ole yhtään pätevää hakijaa? Minähän en ole pätevä. Mutta jos annan sen estää itseäni, niin en voi hakea ainuttakaan työtä. Niihinkään töihin, joihin minulla on muodollinen pätevyys, minulla ei ole asianmukaista kokemusta. Enkä sitä paitsi halua niitä. Suurempi palkkapussi ei ole sen pään sisäisen stressin ja aivotyön vaatiman energian arvoista.

Sekin on taas ristiriitaista. Tänään kerholle päin kävellessä mietin, että tarvitsisin työn, jossa ei olla koko ajan ihmisten kanssa tekemisissä. Ruokaa on kiva laittaa, kun siinä voi tehdä konkreettisia asioita miettimättä sen kummempia. Taloja on palkitsevaa maalata, kun koko ajan syntyy valmista ilman uuden luomisen tuskaa. Kirjoja on kiva lajitella hyllyyn, kun niillä on oma oikea määrätty paikkansa. Siemeniä on kiva kylvää, kun tietää, että niistä kehittyy jotakin – kaunista tai syötävää.

Ja silti tutkimustyössä, jossa ei todellakaan olla koko ajan ihmisten kanssa tekemisissä, nimenomaan kaipasin ihmiskontaktia. Palkitsevinta oli opettaminen tai opiskelijoiden auttaminen. Mutta johtuuko se siitä, että ihmiskontaktit olivat niin harvinaisia? Jos jokapäiväinen työ olisi aktiivista ihmisten kanssa toimimista, kuten opettaminen, niin kestäisinkö sitä kuitenkaan?

 

Missä tasapaino sijaitsee? Voi hyvin -lehdessä oli Anna Tommolan hieno juttu Huminaa ja hiljaisuutta. Tommola tekee töitä kotona ja toteaa tarvitsevansa hiljaisuutta pitääkseen elämän palikat tasapainossa. Niin minäkin. Mutta toisaalta hän muistuttaa, että jos rauha uhkaa kääntyä eristyneisyydeksi, on jälleen etsittävä ihmisiä. Sekin on totta. Kyse on tasapainoilusta. Hiljaisuuden tarvitseminen ei tarkoita täydellistä erakoitumista, vaan sitä, että sosiaalisuuden tarve on olemassa, mutta se on keskimääräistä pienempi. Sosiaalisuuden tarpeeni on suurempi kuin tutkijan työssä, jossa välttämättä koko päivänä – koko viikkona – ei näe ketään muita, mutta toisten kanssa työskentely koko ajan mitä luultavimmin ylittäisi rajani selkeästi.

En tee päätöstä haun suhteen tänään. Ei, en tee. Luen hitusen kirkkohistoriaa ja yritän kirjoittaa jotain kirkon ja demokratian suhteesta.   

Kutsumus - oletko siellä?

Unohdin viikonlopun aikana hyvinvointikalenterin, mutta tänä aamuna vilkaisin taas. Päivän tehtävä oli ajatella positiivisesti. Joko se tai parhaiten nukuttu yö pitkästä aikaa vaikutti siihen, että tänään ei pahemmin kiukuteltu. 

Lidlissä havaitsin ilokseni, että hyvä suunnittelu kannattaa. Pysyttiin hienosti viidenkymmenen euron viikkobudjetissani ja silti sillä lähti ainekset broileri-limettipataan, aurajuustopastaan, chili sin carneen, vihersmoothieen, lankkuleipään ja koko muuhunkin viikon kattaukseen. Toki hyppäsin ohjeista yli kaikki älyttömimmät teelusikallinen sitä ja oksa tätä -kohdat, mutta ilokseni havaitsin, että kohtuurahalla voi syödä hyvinkin. Kun jättää herkut kauppaan. 

Aloitin tänään Lauri Järvilehdon kirjan kutsumustyön löytämisestä (Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan). Saa nähdä, onko siitä hyötyä, mutta ainakin ensimmäiset viisikymmentä sivua vakuuttavat. Päinvastoin kuin jotkut vastaavat opukset, Järvilehto on oikeasti sitä mieltä, että trukinkuljettaminen voi olla yhtä lailla unelma- ja kutsumusammatti kuin joku professio- tai luova ammatti. Viesti näissä kirjoissa on usein se, että kun löydät kutsumuksesi, sinusta tulee taidoillasi rikas ja kuuluisa. Järvilehto puolestaan lähtee siitä, että vauraus ei tee onnelliseksi, vaan mielekäs työn sisältö. 

Kirjan ensimmäinen tehtävä oli kutsumuskartan laatiminen. A4-paperille pitää listata asioita, joiden tekemisestä nauttii pelkästään niiden itsensä vuoksi. Kaikkea pelaamisesta juoksemiseen ja esiintymisestä talouslehtien lukemiseen. Ei tarvitse mennä kovin montaa vuotta taaksepäin siihen hetkeen, kun olisin saanut paperille maksimissaan kolme asiaa. Nyt ilokseni listasin laskutavasta riippuen 28–34 asiaa (en osannut päättää, onko puutarhanhoito yksi asia vai lasketaanko kukkien istutus, kasvimaan hoito, ruohonleikkuu ja muut erikseen).

On sinänsä mielenkiintoista huomata, että kiinnostuksen kohteeni jakaantuvat tiettyihin melko selkeisiin kategorioihin: ulkotyöt/luonto, käsillä tekeminen, kulttuuri, luova toiminta, ajatustyö ja ajanviete (osittain kirjan kategorioita käyttääkseni). 

Saa nähdä, johtavatko kirjan tehtävät mihinkään työnkuvaa ajatellen. Mukava kuitenkin havaita, että minulla on selkeitä kiinnostuksen kohteita. Olen viime aikoina viettänyt selkeästi vähemmän aikaa tietokoneen äärellä kuin yleensä – kiitos lähinnä Robert Jordanin – mutta mielekästä tekemistä selkeästi löytyy senkin jälkeen, kun mammuttisarja on luettu. Tökkää vaan sormensa johonkin kohtaan listassa ja ryhtyy tekemään. Kunhan ei valitse marjojen poimintaa talvella tai lumen luomista kesällä. Tai mitään niitä muistakaan, jotka vaativat tietyn vuodenajan tai ei-kaupunkimaiset olosuhteet.    

 

Pienen elämän puutarhuri

Katri Syvärinen pohti blogissaan rajoittavia uskomuksiamme ja kehotti ajattelemaan tietoisen mielen rajojen ulkopuolella. Irti vanhoilta urilta. Tuntui, että eilisen jälkeen sille oli tarvetta. Päivä oli aivan erinomainen, mutta sitten luin illalla vanhasta kuukausiliitteestä jutun Hämeenlinnasta ja pikkukaupunkien vetovoimasta. Tunnistin siinä täysin itseni ja jämähdin taas miettimään, miksi olen vielä helsinkiläinen. 

Eilisiltaisessa hyvinvointihaasteessa puolestaan piti kirjoittaa ylös mieltä vaivaavia asioita ja sain paperille ainoastaan toimeentulon, työn ja lapsille kiukuttelun. Mikä minusta tulee isona, on yhä se iso kysymys. Kävin pitkästä aikaa mol:n sivuilla ja huomasin, että Lappeenrannassa on auki historian, yhteiskuntaopin ja uskonnon lehtorin virka. Minulla ei tietysti ole pätevyyttä, mutta se on virka, josta haaveilin pitkään. Ainoa aikuisiän unelmatyö. Mutta jostain syystä intuitio ei varauksettomasti hypännytkään riemusta.

Ei hypännyt ei, ja se meinasikin sitten suistaa taas alavireeseen. Jos opettajan hommatkaan eivät ole minua varten, niin kelpaanko minä sitten mihinkään. Mietin taas, kuinka vähillä tuloilla ihminen voisi pärjätä ja pystyisikö sitä elättämään itsensä puoliomavaraisesti jonkun pienen maapläntin äärellä. Kerätä marjat ja hakata puut, opetella kalastamaan ja sienestämään. Ne ovat muutenkin niitä asioita, joita haluaisin osata. Kuinka käytetään moottorisahaa ja mitä luonnonyrttejä voi syödä, miten saada kalaa järvestä ja pitää koti pystyssä. 

Siitä se tiedostamaton mieli teki loikan. Mitä jos sen kotitalon vieressä olisikin jonkinlainen pläntti maata kasvamassa esimerkiksi marjaa myytäväksi asti? Kuinka paljon sitä pitäisi olla, että nuukailija pystyisi elättämään itsensä ja pari lapsen nimellä kulkevaa? Laiskan helppoa elämäähän olen viettänyt suurimman osan elämääni, mutta ehkä sen takia vuodet ovatkin tuntuneet niin tylsiltä. Puuhailu antaa mieltä ja merkitystä. Puuhailu oman talouden ja hyvinvoinnin eteen ulkona erityisesti. 

Siksipä olen nyt haahuillut lukemassa puutarhatuotannon aikuiskoulutusohjelmista ja miettinyt, pitäisikö kuitenkin laittaa paperit sellaiseen.