Mielen liikkeitä

Tänään oli auringossa jo lämmintä – ainakin farkut ja pitkähihainen päällä. Istuin jonkin aikaa aurinkotuolissa, ja vain nautin lämmöstä, lintujen laulusta ja tuulen suhinasta lehdissä ajattelemattakaan mitään tekemistä. Oli mukavaa. Ja sitten otin tyttölapselta takin pois päältä, ja hän kuvitteli, että ulkona voi saman tien olla yhtä hyvin myös ilman kenkiä ja hattua. Saimme tästä aikaan sotatilan, ja kärhämää on riittänyt myös loppupäivään. Ehkä tämä on juuri niitä hetkiä, jolloin pitäisi harjoitella mielenhallintaa ja näkökulman vaihtamista. Keskittyä niihin päivän hyviin hetkiin eikä antaa huonojen määrittää koko päivää. Kyllä, se juuri on ehdottomasti tarpeen ja yllättävää kyllä tuntuu jopa auttavan.

Iloa elämään

Naamakirjassa ja muutenkin netissä on taas tänä päivänä tullut vastaan paljon kirjoituksia siitä, ”kuka minä olen” ja miten kannattaa etsiä elämänsä suuntaa. Yhdessä jutussa kehotettiin kiinnittämään huomiota siihen, mitä elämäänsä kutsuu, koska sen saattaa hyvinkin saada. Minä olen viime aikoina miettinyt lähinnä vain toimeentuloa, mikä on elämisen kannalta tärkeää, mutta ei tee minusta ihmisenä parempaa. Esimerkiksi iloisempaa ja mukavampaa. Olen viime aikoina ollut aika kiukkuinen akka, enkä esimerkiksi haluaisi itseäni äidikseni. Aina en ole yhtä kiukkuinen, mutta vakavuus on aika lailla luonteeni perusominaisuuksia. Elämä voisi olla mukavampaa iloisena. 

Voikohan iloa kutsua elämään? Kärsivällisyyttä?

Ainakin voi aina yrittää.

Virvon varvon...

Tänään oli lasten päivä. Ensin käytiin virpomiskierroksella, mikä oli aikuisestakin mukavan jännittävää, kun ei itse tarvinnut soittaa ovikelloa. Omassa lapsuudessa virpomisperinne jäi ohueksi, kun vieraiden ovilla käyminen ei ollut tapana. Kun muutettiin lähemmäksi sukua, olin jo niin vanha, etten enää kehdannut lähteä virpomaan. Poikalastakin oli etukäteen jännittänyt virpominen ja erityisesti kuulemma se, muistaako hän ”ne sanat”. Hienosti muisti ja tomerasti esitti. Tuomio oli, että tämä on oikein kivaa. Tyttölapsi vaikutti lähinnä ihmettelevän, miksi tässä nyt soitellaan ovikelloja, muttei kuitenkaan mennä kenellekään sisään. Suklaa kelpasi, mutta kun ymmärrys ei vielä ole suuren suuri, niin verottaja iski väliin ja yksi suffeli katosi minun suuhuni. Ensi vuonna ei onnistu enää.

Vieläkin kivempaa oli poikalapsen mielestä iltapäivällä alkanut uimakoulu. Siitä huolimatta, ettei hän olisi ensin halunnut lähteä ollenkaan. Virpominen kuulemma jännitti, mutta uimakoulu suorastaan pelotti. Käytiin läpi sitä, mitä oletin siellä tapahtuvan ja reippaasti hävisi poikalapsi lopulta pukuhuoneiden suuntaan. Asiaa ehkä auttoi, että serkkutyttökin oli samalla kurssilla. Tyttölapsi oli nukahtanut ajomatkalla autoon, joten istuskelin sitten uimakoulun ajan autossa ja luin romaania. Kivoista kivointa, sanoi poikalapsi silmät säihkyen tunnin jälkeen, ja päänkin oli uskaltanut laittaa veden pinnan alle.

Mitä tästä opimme? Ensinnäkin, että lapsia ei kannata aina uskoa, kun ne sanovat, etteivät halua tehdä jotain. Toisekseen, että itsekin olisi välillä hyvä muistaa, että jokin juttu voi olla kivoista kivointa, vaikka sen kokeileminen alkuun pelottaisi.

Niin että hyvää palmusunnuntaita vaan!   

Leppoisa lauantai

Lasten päivähoitohakemukset ensi syksyä varten on laitettu eteenpäin. Syksyllä tämä elämänvaihe on siis taas ohi, mutta ei liian aikaisin. Ensimmäinen ajatus on, että minulla tulee olemaan taas omaakin aikaa. Poikalapselle tekee hyvää leikkiä kavereiden kanssa, vaikka hän kotikissa onkin. Tyttölapsi oppii siihen mennessä jollain tasolla puhumaan – tänään sanoi parikin kertaa ”ei”, kun yritin tarjota jotain, mitä hän ei halunnut – ja nauttii varmasti seurallisena luonteena toisten kanssa olosta.

Minä saan toivottavasti työpaikan, ja pääsen toista kertaa elämässäni nauttimaan työpaikasta, jossa on rajat esimerkiksi työaikojen muodossa. Kun on työajat, on myös sellainen asia kuin vapaa-aika. Vapaasta osaa nauttia ja sitä arvostaa aivan eri tavalla, kun se rinnastuu johonkin, mikä ei ole täysin vapaata.

Hidas kotipäivä nojatuolissa, mutta leppoisa sellainen. Ei ahdistanut eikä tuntunut, että pitäisi tehdä jotain muuta tai enemmän. Viikon muutama oma hetki antoi yhä kärsivällisyyttä eikä kiukuteltu poikalapsen kanssa niin paljon. Hyvä arki -kokemukset jatkuvat, mikä on hieno asia. Suunta on oikea.

Illan suunta on kohti pohdintaa uskon ja järjen suhteesta. Kaksi sivua pitää tänään ainakin saada aikaan, mielellään kolme.

Uskosta Marianpäivän kunniaksi

Juha Pihkalan Uskoa tiedosta, tietoa uskosta on erinomainen kirja uskon epäloogisuuksia pohdiskelevalle rationaalisen mielen osalle. Jumala onkin transsendenttinen eli toimii tämän meidän (immanentisen) maailmamme sekä meidän olemassaolomme ja tietoisuutemme rajojen ulkopuolella. Jumalan olemuksesta on mahdotonta tietää kaikkea. Jos ihminen pystyisi käsittämään Jumalan kokonaisuudessaan, ei kyseessä enää olisi ääretön ja kaikkivoimainen Jumala vaan ainoastaan jumalankuva. Tieteellisin ja filosofisin menetelmin todistettava Jumala ”menettäisi transsendenssinsä ja tulisi osaksi tätä maailmaa”. Epäloogisuus ei olekaan siten perusteltu syy epäuskoon vaan Jumalan olemassaolon välttämätön edellytys. Ei todiste – koska tieteelliset menetelmät EIVÄT päde – mutta edellytys.

Tämä kirja puhuu niin minun kieltäni. Ja osoittaa myös kuinka mielenkiintoista tiede (tässä tapauksessa dogmatiikka) voi olla. Oikeustiede on vähän pseudotiede. Sillä ei ole täysin selkeää metodiikkaa, koska hyvin monilta piirteiltään se on käytännöllistä oppia oikeuden harjoittamisesta. Jurisprudentia, ei juris scientia. Se korostuu – tai ainakin korostui omana opiskeluaikoina – alan oppikirjoissa, joissa kerrotaan, kuinka tulkitaan pykälää 3 eikä useinkaan pohdita esimerkiksi sitä, kuinka erilaisten oikeudellisten lähtökohtien ja suuntausten valossa pykälää 3 mahdollisesti voisi tulkita. Oma kriittinen ajattelu ei opiskeluaikana pahemmin päässyt kehittymään, kun kirjoja luki siinä sävyssä, että tämä on nyt auktoriteettien ilmoittama totuus. Hyppy oli liian suuri, kun välillä yritin käydä Renvall-instituutissa suorittamassa monialaisia opintoja.

Tämä kirja kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on, että uskosta puhutaan oikealla kielellä. Uskon äidinkieli on jotain ihan muuta kuin tieteen kieli. MUTTA tämän eron aukaiseminen tieteen kielellä ja käsitteillä on siitä huolimatta olennaista. Jehovan todistajat kävivät eilen taas ovellani jättämässä lehtensä. He puhuvat uskosta omalla kieliopillaan, mutta heidän kanssaan keskustellessani en ole koskaan löytänyt sitä yhteistä kieltä. Heidän kielestään puuttuu Raamatun arvioiminen tieteellisin keinoin (dogmaattisesti, eksegeettisesti, historiallisesti jne.), mikä on hyvin vahvasti läsnä esimerkiksi Pihkalan kirjassa. Jehovilla usko ja ilmoitus ottavat myös tieteen paikan. Kun kielet eroavat, ei muodostu dialogia – diskurssia – joka voi johtaa yhteisymmärrykseen.

Tieteestä riippumatta on sykähdyttävä ajatus, että voi olla olemassa transsendenttinen olemassaolo, jotain logiikan ja ymmärryksemme ulkopuolella. Yhtäältä se tietysti tarkoittaa, että luottamus Jumalan olemassaoloon on luottamusta rakastavaan olemassaoloon, siihen, että Universumi tai Jumala tai miksi sitä kutsuukaan, pitää sinun puoliasi. Toisaalta se tarkoittaa, että kosmos on maagisempi kuin tämä arkinen maailma. Jos emme ymmärrä transsendenssiä, melkein mikä tahansa on mahdollista.

Ajassa

Kävin eilen illalla kurkkimassa revontulia useampaan otteeseen, mutta vasta puolenyön aikaan näin ne kunnolla. Komeat olivatkin. Istuskelin yöpaidassa takaoven rappusilla ja tiirailin pää kenossa taivaalle.  Täytyy muistaa käydä katsomassa ulkona tänäänkin, kun niitä voisi ilmeisesti vielä nähdä. Tosin en kyllä ajatellut olla hereillä enää puolelta öin, kun tänään ei ole pakko tehdä enää enempää käännöstöitä. Sen sijaan teologian kirja pitäisi avata, ettei esseen kirjoittamisen kanssa tule liian kiire. Juha Pihkalan Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta on lukulistalla ensimmäisenä, ja se vaikuttaa sisällysluettelon perusteella hyvin mielenkiintoiselta.

Saksan käännöstyö on taas aikataulussaan, ja olin jo odotellut huhtikuun puoliväliä, jolloin pääsen siitä eroon. Pari päivää sitten kuitenkin sama firma tarjosi uutta käännöstyötä. Vähän aikaa piti miettiä, otanko sen vastaan, mutta kun ne pari isompaa englanninkielistä juttua ilmeisesti menivät ohi, niin päätin tänään vastata myöntävästi. Tai esitin tarjouksen: kaksi kertaa se summa rahaa per sivu kuin ensimmäisestä hommasta ja yhtä pitkä työskentelyaika, vaikka uusi työ on reilusti puolet lyhempi. Tarjous meni läpi välittömästi, joten olisin ilmeisesti voinut pyytää vieläkin enemmän. En edes halua ajatella, kuinka paljon enemmän olisin voinut saada tästä nykyisestä käännöstyöstä. Oppia ikä kaikki. Nyt elän sitten saksankielistä autoilumaailmaa toukokuun loppuun asti.

Pitänee soittaa joku päivä verottajalle ja selvittää, missä menee se raja, että näitä töitä varten tarvitsee freelancer-verokortin. Ei näillä rahoilla vieläkään itseään elättäisi, mutta lisättynä kaikkeen muuhun – hoitovapaatukiin, lapsilisiin ja elatustukiin sekä toimitussihteerin palkkioon – pääsen kuitenkin jo kummasti työtätekevän ansioihin. Niin kyllä pitääkin, koska kyllä tässä työtunteja myös kertyy. Ja työt pyörivät mielessä niin, ettei sinne mitään muuta oikein edes mahdu. Paitsi tietysti kevättä ja puutarhaa. Jotkin eläimen pahalaiset ovat taas käyneet syömässä osan kevätkukista. Murrr.

Päivän positiivisin kokemus oli keskustelu poikalapsen kanssa lempijutuista. Välillä vähän muutakin kuin dinosauruksia, hirviöitä ja mielikuvitusmaailmaa. Hyvä havainto itselle oli, että muuttamalla omaa käytöstään saa aikaan muutoksia myös toisessa.

Ihana elämä

Tänään olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan, viihtynyt Helsingissä (vai Vantaalla? potato, potatoe) paremmin kuin ehkä koskaan, nauttinut kodistani ja löytänyt itsestäni varasäiliön äidillistä kärsivällisyyttä.

Päivä alkoi herätyksellä kello kuudelta, mitä ei ole tapahtunut varmaankaan vuosiin. Selvisimme ovesta ulos eikä siinä vaiheessa kärsivällisyys ollut vielä käynyt tervehtimässä. Kiire, kiire on mantra, joka saa minut tärisemään. Tosin yksi päivän muistutuksista oli, että kiire on pään sisäistä eivätkä pienen myöhästymisen seuraukset yleensä ole katastrofaalisia. ”Onko meillä kiire?” kysyi poikalapsi myöhemmin päivällä käveltäessä kerhoon. ”Kuule äiti, ne ottaa lapsia vielä sisään sinne, vaikka kerho on jo alkanut.” Niinpä. 

Päivän vähemmän henkevä opetus oli, ettei navigaattoriin voi aina luottaa. Se on kone, joka tietää kyllä, missä menee tie ja missä on mikin talon numero. Sen sijaan se ei ymmärrä, ettei jalkakäytävän läpi voi ajaa parkkipaikalle tai että sairaalakompleksin sisäänkäynti on toisella puolella rakennusta. Ensimmäisestä ongelmasta seuraus oli se, että olin hivenen myöhässä lasten tiputtamisesta hoitoon. Toinen myöhästytti minua pari minuuttia lisää hammashoitolaan selviämisestä.

Loppujen lopuksi olin kuitenkin Ruskeasuolla viisi minuuttia yli kahdeksan, mikä oli ehkä aivan täydellinen aika. Olin nimittäin saanut takin pois päältäni ja täytettyä pari kohtaa jostain potilasselvitteestä, kun nuori mies tuli huutamaan nimeltä ja kysyi, suostuisinko hammaslääkäriopiskelijan potilaaksi puoleen hintaan, opettajat tietysti tarkistavat työn. Universumi on yhä nuukailuprojektini puolella. Tosin nuukailua olisi edesauttanut enemmän se, jos olisin hoidattanut hampaan heti sen lohjettua ja selvinnyt paikkauksella. Nyt edessä on se juurihoito. Opiskelijat olivat erinomaisen kohteliaita ja osaavia, vaikka prosessi varmasti normaalia hitaampi olikin. Puudutteen vuoksi juurihoito on hammaslääkärikäynneistä kaikkein mukavinta, joten mikäs siinä oli makoillessa. Suorastaan rentouttavaa.

Lapset olivat myös viihtyneet erinomaisen hyvin. Kiitollisuuslistan kärkeen pääsee varmasti pitkäksi aikaa se, että sain lapset näin lyhyellä varoitusajalla ihanaan hoitoon. Kävin kerran paikkauttamassa hampaan, niin että poikalapsi oli mukana ja istui maksimissaan yksivuotiaan tyyneydellä rattaissa mutustamassa rusinoita. Näiden kahden vilpertin kanssa se ei toimisi edes hätätilanteessa.

Hurautimme yhdessä N:n kanssa kaupoille hammaslääkärin jälkeen ja opin, että Tikkurilasta pääsee Tammistoon muutenkin kuin Kehää pitkin. Keskustan ja ruuhkajunien lisäksi voisin ottaa välttelemisprojektiin mukaan Kehät. Vaikka nopeita ja tehokkaita niin ne ovat myös hyvin rumia. Kehää pitkin huristellessa pitää sulkea ajatuksistaan ja silmistään ympäristö, sen sijaan pienempiä reittejä ajellessa löytää kodikkuutta ja kauneutta. Jotenkin siinä huristellessa oivalsin, että voisin ottaa projektiksi myös pääkaupunkiseutuun tutustumisen ja tänne asettumisen. Tämä kaupungin valtavuus on hukuttanut minut, enkä ole osannut pilkkoa sitä pienemmiksi. Täälläkin voisi olla omat kulmat: oma kirjasto ja oma uimahalli ja oma elokuvateatteri.

Ihastellessani N:n kaunista uutta kotia näin myös jotenkin omani toisin silmin. Minun kotini ei ole uudenuutukainen, mutta se ei estäisi vetämästä vähän maalia pahimmin kuluneisiin oviin ja seiniin. Minunkin kodissani on makuuhuoneita yksi vähemmän kuin asujia, mutta se ei estä sitä, ettemmekö voisi asua tässä vaikka seuraavat 20 vuotta. Olohuoneessa voi aivan hyvin olla yksi sänky joskus muutaman vuoden kuluttua.

Tyttölapsi ei nukahtanut kerhomatkalla. Työnteosta ei oikein tullut mitään, kun tyttölapsi sai hervottoman kikatuskohtauksen ja halusi leikkiä kunnes väsähti. Kaiken kaikkiaan parempi niin. Töitä riittää, naurua mahtuisi maailmaan enemmänkin. Ja nukkuihan neiti sitten lopulta. Puoli kolmesta melkein viiteen, jolloin kävin herättämässä, ettei ilta menisi täysin valvomiseksi. Poikalapsellakin oli hyvä päivä ja iso halipula pitkästä aikaa.

Hyvä päivä, läsnäolon päivä. Tällaista enemmän.

Elämän haasteet

Ihanan keväinen päivä. Parhaimmillaan näytti auringossa oleva mittari kymmentä astetta plussaa. Meidän pihamme on valitettavan varjossa muutaman todella ison kuusen vuoksi, mutta kerhomatkalla huomasi, kuinka vesi suorastaan virtasi mäkistä tietä pitkin.

Tyttölapsi on kerhoreissun jäljiltä vielä unessa. Jee! Sain hoidettua yhden rästiinjääneen homman ja molempien kunniaksi keitin itselleni kanelikahvit. Kahvin piti olla boikotissa, mutta vatsa on taas parempi ja mieli on tehnyt kovasti, niin menkööt tänään.

Luin eilen illalla vessaan jäänyttä, joskus tilaamaani astrologista karttaa. Elämäntilanteiden vaihdellessa siitä saa aina uusia asioita irti. Siellä muun muassa väitetään, etten tässä elämässäni pysty tekemään suunnitelmia pidemmän ajan varalle ja sen vuoksi on vain pidettävä huoli siitä, että joka päivä nauttii siitä, mitä tekee. Siellä käsketään luottamaan intuitioon ja omaan sisäiseen ääneen muiden kuuntelemisen sijaan. Lopettamaan muiden tunnereaktioiden seuraaminen ja rohkaistumaan seuraamaan omia tunteita silloinkin, kun menettämisen pelko uhkaa tulla väliin. Rakastamaan työtään ja elämään oman arvomaailman mukaan. Seuraamaan voimavarojen riittävyyttä ja kunnioittamaan vastoinkäymisiä merkkeinä voimavarojen ylittymisestä. Lopettamaan varmisteleminen ja aloittamaan uusi elämä.

Tulkinta väittää, että kuvioihin kätkeytyy haaste, joka minun tulee selvittää ennen kuin voin saavuttaa tavoitteeni ja tulla tyytyväiseksi. Olen tilannut tulkinnan jo monta vuotta sitten ja lukenut sen useasti – alleviivauksia ja kommentteja löytyy joka paikasta – mutta jäänyt aina jumiin tähän kohtaan. Mikä se haaste oikein on? Tällä kertaa mieleeni juolahti – intuitio? – että ehkä se haaste todella on nähdä elämä toisella tapaa. Työntää järki kakkossijalle ja nostaa tunteet ja intuitio ykköseksi. Oikeasti päästää irti ajatuksesta, että raataminen ja niska limassa työn tekeminen tuo elämässä kunnian ja arvostuksen. Sen sijaan antaa itselle lupa tehdä sitä, mistä nauttii. Luterilaiseen työmoraaliin ainakin osittain indoktrinoituneena se kuulostaa häpeämättömältä ajatukselta, mutta eihän se toisaalta muutoin haaste olisikaan. Sitä se nimittäin on. Kymmenvuotisen väitöskirjaprojektini aikana työnteko oli tervanjuontia, mutta en voinut antaa itseni myöskään nauttia akateemisesta vapaudesta, koska minun olisi pitänyt tehdä töitä.

Ehkä se haaste on se. Sen sijaan, että olisin kiltti, järkevä, realistinen, tunnollinen kympin tyttö, joka aina ajattelee tulevaisuutta ja miettii, mitä henkilö x tai y ajattelee tekemisistäni ja sanomisistani, voisinkin olla jotain muuta. Voisin olla tunteisiin, intuitioon, esoteriaan ja henkiseen uskova; unohtaa uran ja ammatin ja toimeentulon varmistelemisen; ryhtyä oikeasti elämään päivässä ja nauttimaan tekemisistäni tulevaisuudesta huolehtimisen sijaan; muistaa, että minulla on vain yksi elämä ja jos haluan asua maalla viljelemässä perunaa ja kirjoittelemassa höpöjä ja tekemässä pätkätöitä, niin minä voin ja lapsilla on aikuistuttuaan aikaa ja vuosia ryhtyä vaikka ultraurbaaneiksi kulutusfashionistoiksi, jos se on heidän juttunsa. Jos minä odotan heidän täysi-ikäistymistään, niin olen kuusikymppinen katkeroitunut mummo, jonka käsissä moottorisaha ei enää niin hyvin pysy. Sitä paitsi tulkinta sanoo, että jos teen asioita toisten kannalta parhaalla – kuvittelemallani parhaalla – tavalla, tulen vain ahdistumaan, hermostumaan ja tiukan paikan tullen nämä läheiset tulevat vain syyttämään minua kaikesta, mitä olen heidän ”hyväkseen” tehnyt. Marttyyriäidit tekevät niin ja opettavat samalla rivien välistä lapsilleen, että näiden tulisi olla ikuisesti kiitollisia heidän tekemistään uhrauksista. Samalla he opettavat ainakin tyttärilleen, että näiden tulisi uhrautua lastensa puolesta eikä ajatella omaa elämäänsä.

Haasteita on elämä täynnä, mutta niin sen varmaan pitääkin mennä.

Elämän opetuksia

Luin eilen blogiani ja pääsin aina vuoteen 2007 asti. Jossain tässä kohta kymmenenvuotisessa tarinassa on opetuksia, joista pitäisi ottaa vaari. Että se siitä tekemisestä pohdiskelun sijaan sitten…

Kirjoitin eilen naamakirjaan, että johtopäätös blogin lukemisesta on se, että kolme suurinta rakkauttani ovat puutarhanhoito, lukeminen ja kirjoittaminen. Se pitää paikkansa, mutta jää kaikkein pintapuolisimmaksi päätelmäksi. Ehkä se heijastaa aivojeni tämänhetkistä tilaa. Helsingin Sanomien tämänpäiväisen artikkelin mukaan taloudellinen epävarmuus heikentää tilapäisesti älykkyyttä. Kun energiaa kuluu taloudellisesta toimeentulosta huolehtimiseen, ei sitä riitä samassa mitassa muuhun. 

Huomasin vastaavan ilmiön eilen lukiessani blogiani. Viime vuosien merkintäni ovat olleet vähemmän reflektoituja verrattuna joihinkin aikaisempiin kausiin. Taloudellinen epävarmuus ehdottomasti kuluttaa suuren määrän energiaa, mutta aivoja kuormittavat myös muut asiat. Niinä kausina kuin energiaa ei ole kulunut muuhun, olen ollut kaikkein luovin ja tuottoisin. Kuukaudet Frankfurtissa syksyllä 2007 ja kesä 2009 nousevat selkeästi esiin.

Stressittömyys ja kiireettömyys vähentävät aivojen kuormitusta. Tunne siitä, ettei tarvitse suorittaa eikä ole paineita käyttäytyä tai toimia tietyllä tavalla. Omalla kohdallani se liittyy hiljaisuuteen ja rauhaan. Asiat saa tehdä omassa aikataulussa, ja sosiaalisten kontaktien tasoa voi itse määritellä.   

 Frankfurtin kaudelle ja kesille on yhteistä myös se, että ne pitävät sisällään huomattavan paljon mielekästä tekemistä. Paljon kirjoittamista ja lukemista, kesällä puutarhanhoitoa ja pihan ylläpitoa, tulien sytyttämistä ja ulkoilua; Frankfurtissa matkustelua, kulttuuria, kahviloita, museoita, konsertteja ja ylipäätään uusia kokemuksia. Arkisempina aikoina mielekkyyden kokemusta on löytynyt myös työstä, silloin kun se on ollut konkreettista: kaikki tentteihin liittyvä, opiskelijoiden avustaminen, pääsykoevalituksiin vastaaminen, pienryhmäopetus ja työskentely kirjastossa ovat antaneet kokemuksia siitä, että teen jotain järkevää ja myös toisille ihmisille hyödyllistä.

Toki blogista näkyy myös se, että onnellisuuden kokemukseni ovat sidoksissa ulkoisiin tekijöihin, joista tärkein on kesä. Auringonvalo ja lämpö. Heti kun aurinko alkaa paistaa, nousee kasvoilleni automaattinen hymy ja hormonitasot alkavat parantua. Mutta jos odottaa aurinkoa ja lämpöä onnen takaamiseksi, täytyy joko muuttaa ulkomaille tai tyytyä siihen, että Suomessa suurin osa elämästä kuluu sitkutellen. Silloin kun aurinko ei tee taikojaan, täytyy siis tyytyväisyys löytää muusta: stressittömyydestä, elämän hallinnasta ja tekemisen mielekkyydestä. Positiivisesta ajattelusta.

Ehkä nyt täytyy yrittää sitä. Positiivista ajattelua. Tekemistä ylipäätään, jos ei niin mielekästäkään. Kun olohuoneen lattia on täynnä legoja ja lapset kiljuvat nuhaisuuttaan ja tylsistymistään, eivät olosuhteet ole otollisimmat hiljaisuudelle, stressittömyydelle ja mielekkäälle tekemiselle.

Elämää hymyilee, sano Matti kun sikaa osti.

Miksiköhän työllä on niin suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille? Kolmen asian aikataulun laatiminen jatkuu menestyksekkäästi toista viikkoa  ja toimitussihteerin työ tuntuu kuin minulle tehdyltä. Uusista projekteista kieltäytymisen sijaan sanoin kyllä tutkimushankkeelle. Vaikka aihe on todella vieras eikä millään lailla liity kiinnostuksen kohteisiini, olen ahdistuksen sijaan innostunut. Vaihtoehtoisten urasuunnitelmien sijaan tuntuu taas vaihteeksi siltä, että ratkaisu voisikin olla panostaminen nykyiseen. Tietokoneen ääressä notkumisen sijaan taidan ottaa entistä useammin iltojen projektiksi lukemisen. Fiktion ja itseapuoppaiden lisäksi toisinaan myös työorientoitunutta faktaa.

Tämän illan lukuelämys ei kuitenkaan liity työhön. Sain eilen vihdoin lainaksi Susan Cainin "Hiljaiset: introverttien manifesti." Mahtava opus ja tunnistan siitä niin itseni. Se selittää niinkin erilaisia asioita, kuin miksi olen ensimmäisten joukossa lähtemässä illanvietoista ja miksi minun on vaikea nukahtaa, jos kuulen kellon tikittävän. Kirja muistuttaa myös siitä, että hyvinvoinnista huolehtiminen on samalla huolehtimista siitä, että saa sopivasti ärsykkeitä. Ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Esimerkiksi työssä viihtymisen suhteen se tarkoittaa, että tarvitsen rauhaa ja keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Täytyy harkita kirjan ostamista omaan hyllyyn.  Eckhart Tollen "Läsnäolon voiman" ja Kaarina Davisin "Irti oravanpyörästä" ohella varmastikin vuoden herättävin kirja.

Onkohan poikalapsestani tulossa ekstrovertti? Olin jossain vaiheessa huolissani, kun hän oli niin hiljainen, mutta nyt tuo höpöttää koko ajan. Sanavarasto karttuu päivä päivältä. Viimeisen viikon aikana hän on oppinut sanomaan "mie". Tyytyväisyydellä toteamme, että toistaiseksi vielä ottanut mallia äidistä eikä päiväkodista.

Poikalapsi

Tämä maanantai tuntuu taas kovin rutiinipäivältä. Niitä sellaisia, jotka sujuvat ihan samalla kaavalla kuin moni muu päivä tätä ennen. Niitä, jolloin ei välttämättä kauheasti kannattaisi bloggailla.

Paulo Coelho viestitti samaan asiaan liittyen facebookissa ja muistutteli, ettei sellaista kuin rutiinipäivä olekaan. Lainaus Alkemistista på engelska, koska en jaksa etsiä esille suomenkielistä versiota. "When each day is the same as the next, it's because people fail to recognise the good things that happen in their lives every day that the sun rises." Mitä hyviä asioita en siis tänään ole onnistunut tunnistamaan?

Tänään oli opetusta. Pidän opettamisesta, vaikka en tänään siitä mitään hirveitä hehkutuskicksejä saanutkaan. Luetaan se nyt siis hyviin asioihin. Samoin se, että poikalapsi jäi tosi helposti tarhaan, kun siellä oli kivat tätit. Yksi kolmesta tädistä on vähän oudompi ja sen on aistinut myös poikalapsi, joka kinuaa syliin joka aamu, kun kyseinen täti on vuorossa. Poikalapsi on oppinut vastikään sanomaan hyvää yötä ja se jostain syystä ilahduttaa minua yhä suuresti. Ilahdutti myös kun halusi aamulla piilotella äitin kanssa peiton alla. Lauantaina ja sunnuntaina napsittiin tyynyltä hönnipönniäisiä ja heiteltiin niitä - ja yhtä näkymätöntä kakkua - sängyn taakse. Käytiin myös peiton alla tutkailemassa hönnipönniäisten maailmaa ja oli mukava havaita, että poikalapsi oli selvästi tykännyt siitä. Jaksaa aina vähän ihmetyttää, kuinka hyvin kaksivuotias jo tajuaa mielikuvitusjuttuja. 

Hyvät asiat tuntuvat tänään siis liittyneen pieniin hetkiin poikalapsen kanssa. Sopiihan se niinkin.

Toinen ihana kotisunnuntai

Lueskelin tänään poikalapsen nukkuessa Käsi kädessä ja Voi hyvin -lehtiä. Ne ovat jotenkin niin ihania. Tavallisia ihmisiä pyntättyjen ja meikattujen mallinukkien sijaan, fokus onnellisuudessa, mielekkyydessä ja hyvässä voinnissa eikä kilpailussa ja menestyksessä. Rohkeita ihmisiä, jotka ovat selvinneet vaikeuksista ja päättäneet muuttaa elämäänsä välittämättä siitä, "mitä muut ajattelevat".

Huomaan lukevani artikkeleita myös sillä mielellä, että olisikohan tämä - tai tämä - minun juttuni. Olisiko minusta tähän, kuinka radikaaliksi uskallan heittäytyä? Onko kouluttauduttava täysin uudelleen vai löytyisikö mielekkyys jostain oman alan käytännöllisistä töistä.

Viimeisen puolen vuoden aikana minusta on selvästi tullut avoimempi isommillekin muutoksille. Aikaisemmin pääni sisällä tökki ajatus statukseltaan "alemmasta" työstä. Muistan kouluaikana päättäneeni, että koska en ole hyvä sosiaalisissa suhteissa enkä liikunnassa enkä paljon muussakaan, niin ainakin pärjään lukuaineissa. Niin pärjäsinkin, mutta samalla sidoin itsetuntoni siihen, että minä olen "fiksu". Jos en ollut fiksu, en ollut mitään. Se heijastui työkuvioihinkin.

Nyt olen löytänyt itsestäni myös muita puolia. Se mahdollistaa myös sen, ettei työn kautta tarvitse päteä, vaan olisi mahdollista valita työ vain sen tuottaman mielekkyyden ja ilon näkökulmasta. Toivon ainakin niin.

Toinen juttu on se, kuinka valmis olen karsimaan elintasostani nyt kun vihdoin ja viimein olen selvinnyt keskitason palkkaluokkaan. Totaaliyhärinä talouden elintaso on täysin minun varassani. Elinolosuhteet vaikuttavat valitettavasti tyytyväisyyteni siinä määrin, että en ole valmis luopumaan pihastani ja pienituloisena ei pääkaupunkiseudulla pihoja omistella. Ei edes rumien halpisparakkiparitalojen pieniä plänttejä. Pääkaupunkiseudulla on yksinhuoltajan oltava vähintään keskituloinen, kotoseudulla selviäisi pientuloisenakin, koska sieltä olisi mahdollista ostaa unelmien rintamamiestalo ilman velkaa. Ikuisuuskysymys on se, kummassa vaihtoehdossa menettää enemmän, kummassa taas saa. Muutaman vuoden sisällä aion olla viisaampi tässä asiassa.   

"lohdutus, lempeä valo"

Eilinen iloharjoitus toimi, vaikkei se ihan yksinkertaista ollutkaan. En meinannut ensin keksiä millään, mitä voisin tehdä. Päädyin lopulta meditoimaan hetkeksi ja sen jälkeen ajauduin käymään läpi vanhoja blogitekstejäni. Erityisesti 2007 loppuvuoden Saksan reissulla kirjoitetut jutut saivat minut vihdoin ja viimein piristymään. Olin silloin hahmottanut joitain asioita, jotka ovat hyvin tärkeitä minulle. En varsinaisesti ollut unohtanut niitä, mutta tajusin taas paljon konkreettisemmin, mitä tarvitsen ja että voin todellakin tarvittaessa muuttaa asioita.

Blogin lukeminen katkaisi viikon mittaiseksi venyneen harmaamman kauden. Tänään päivä sitten jo hymyilikin täydellä teholla. Sää oli ihana, kylmyydestä huolimatta aurinkoinen ja syksy näytti parhaita puoliaan. Kaikennäköinen liikunnoiminen kävelemisestä alkaen on viime aikoina jäänyt vähiin, mutta tänään halusin nauttia ulkoilmasta edes jonkin aikaa. Jätimme siis auton kotiin ja suuntasimme rattaiden kanssa kohti asemaa. Vaikka junamatka oli lyhyt, niin poikalapsi oli innoissaan.

Jäimme pois Tikkurilassa ja kävimme pikaisesti Maalaismarkkinoilla ja vähän pidemmän kaavan mukaan kirkolla myyjäisissä. Herkuttelimme lohikeitolla - tai minä herkuttelin, poikalapsi keskittyi kaikesta houkuttelusta huolimatta leipiin - ja kiertelimme myyntipöytiä. Tarjolla olisi ollut myös kasvo- ja käsimaalausta, mutta ensi-innostuksen jälkeen poikalapsi kieltäytyi kategorisesti tarjolla olleesta auton kuvasta käsivarteen. On tullut äitiinsä siinä, ettei syöksy asioihin suunnapäännä.

Viimeiseksi ennen lähtöä kävimme ostamassa hyvän mielen arvan. Voittojen ilmoittaminen jäi myöhempään ja vaikka onni osuisikin kohdalle, niin voitto voi mennä sivusuun. Lupasivat näet ilmoittaa puhelimitse enkä ole viime aikoina vastaillut tuntemattomiin numeroihin, kun ne 99 prosentissa tapauksia ovat puhelinmyyjiä. Hyvä mieli lähti kuitenkin mukaan, kun arpoja myymässä ollut vanha rouva supatti ystävällisesti hymyillen, että kun hän on antanut, niin ei häneltä ole koskaan mitään puuttunut. Että sen hän aina haluaa nuorille ihmisille sanoa. Ehkä se juuri niin on: kun antaa - eikä halua niin ihmeellisiä - ei ihmiseltä myöskään tule puuttumaan mitään tärkeää.

Oi rakas Candide, kerro minulle salaisuutesi!

Juna vie ja juna tuo. Nyt matka käy jo kohti kotia, vaikka alkutaipaleella vielä ollaankin ja ulkona eteen levittäytyvät Pohjanmaan pellot. Kauniita ovat nämä paikalliset tilat, vaikka maisema omaan makuuni on hieman liian aakeaa laakeaa. Eihän tuollaisen talon pihalle voisi rauhoittua, kun naapurit näkevät puuhaamassa kilometrien takaa.Vaikka ehkä täällä halutaan asua näin: hyvin harvalla tuntuu olevan pensasaitaa tai puita kasvatettuna talon ympärille. Pidettäisiinköhän sitä omituisena. "Mikä tuokin tuossa on olevinaan?".


Millaistahan se oikeasti olisi? Asua maalla. Tai edes pienemmässä kaupungissa. Pääkaupunkiseudulla on nyt mennyt viimeiset kahdeksantoista vuotta enkä  ole koskaan oppinut siitä oikein pitämään. Nykyinen asuinalue tosin on mukavaa, vehreää ja rauhallista eikä kerrostaloja näköpiirissäkään. Kaikkiin kulttuurihuvituksiin lähteminen sen sijaan on kauhean työlästä. Keskustassa parkkeeraaminen on tehty käytännössä melkein mahdottomaksi ja jos lähdet illalla julkisilla, niin aina kulkee mukana jännityslementti: pimeys, julkiset kulkuneuvot ja ulkona liikkuminen. Aikuis- ja työväenopistojen kurssit sijaitsevat myös ympäri kaupunkia ja niihin pääsemisessä on sama ongelma. Helsinki on minun sielunmaisemaani vain liian iso, ei sille mitään voi. Asennemuutos ja positiivisten asioiden huomaaminen tekevät toki elämästä rattoisampaa, mutta se vaatisi paljon, että oppisin näkemään Helsingin kodikkaana ja kauniina.

Meniköhän tuo taas valitus-linjalle. Minunhan piti yrittää nähdä asiat positiivisessa valossa. Haalia elämään sitä hyvää, eikä miettiä asioita, jotka eivät ole täysin kunnossa. Noita kauniin luonnon keskellä sijaitsevia ihania taloja nähdessä vaan jää aina miettimään, millaista niissä olisi asua. Rentoa ja onnellista...vai tylsää ja yksinäistä? Olisinko taas kuin Voltairen Candide, joka pakenee maailman epäkohtia ja päätyy viljelemään puutarhaansa. En tosin ole vieläkään varma, mitä Voltaire oikein halusi sanoa. Ettei tulisi antaa periksi ja paeta maailman pahuutta omaan rauhaisaan koloonsa, vaan työskennellä pahuutta vastaan. Vai että jokaiselle riittää, kun viljelee puutarhaansa ja elää yksinkertaista, mutta hyvää elämää.  

Positiivisia elementtejä

Kaarina Davis käskee Hidasta elämää -sivuston keskiviikkokolumnissaan jokaista seuraamaan iloaan. Jos elämä ahdistaa, tulee sitä muuttaa tai jos elämänmuutos ei ole mahdollinen, tulee vaihtaa asennetta. Itse kuvittelin pitkään, että ainoa mahdollinen ratkaisu olisi selkeä elämänmuutos. Uusi työ tai totaalinen hyppy oravanpyörästä, koti maaseudulla.  Nyt en enää ole varma.

Olen harjoitellut asenteen vaihdosta ja siitä on ollut apua. Kaarina neuvoo painottamaan "sivuun unohtuneita hyviä elementtejä, joita haluaa elämäänsä lisää". Minulle se on tarkoittanut muun muassa bloggauksen uudelleen aloittamista. Kirjoittaminen tuo minulle hyvän olon eikä sitä varten tarvitse jättää palkkatyötään ja ryhtyä kirjailijaksi. Bloggaus on yksi elementti sen tyyppistä kirjoittamista, jota haluan elämääni lisää. Paikalliskirjaston löytäminen ja iso romaanipino jälleen olohuoneen hyllyllä on myös haluamaani hyvää. Olen yrittänyt löytää kauneutta ympärilläni, ja Helsingin keskustassa - josta valitettavasti ei saa nättiä tekemälläkään - olen yrittänyt kiinnittää huomioni vähintään johonkin yksittäiseen kauniiseen elementtiin.

En tiedä, onko se riittävästi. Ehkä asiaa selviää hitaasti etenemällä ja tunnustelemalla. Toivottavasti hitaassa tunnustelussa ei ole kyse vain Kaarinan mainitsemista verukkeista ja itselle irvailusta. Tunnistan itsestäni ehdottomasti tuonkin puolen. Aika ei koskaan tunnu sopivalta ja muutos pelottaa. Mutta mistä kummasta sitä tietää, mitä itse haluaa?

Yhdestä asiasta joka tapauksessa ei onneksi ole epäselvyyttä. Eilisen illan huippukohdan piti olla kömpiminen pehmeään hotellisänkyyn ja kirjan avaaminen, mutta se oli loppujen lopuksi vähän pettymys. Muistutti kaikista niistä vuosikymmenistä, jolloin kirja on ollut sängyssä ainoa seuralainen. Kotia ja poikalasta tuli ikävä. Vaikka välillä kaipaa omaa aikaa nykyistä enemmän, niin lapsukainen on kyllä parasta mitä elämässäni on.

Kotikärpänen surisee katossa

Uusi asenne tuntuu jossain määrin toimivan. Muistin tänään olla saman tien kiitollinen, kun sain yhden viimeisistä liityntäpysäköinnin parkkipaikoista ja kun ehdin aikaisempaan junaan, koska se oli minuutin verran myöhässä. Harjoittelin toiseen näkökulmaan vaihtamista ja päätin olla hermostumatta rautatieaseman piilokettuilevalle lehdenjakajalle, joka huuteli ihmisiä ottamaan lehden ja menemään kahville, jotta vähän piristyisivät. Yritin vaihtaa päällimmäiseksi tunteeksi ilon siitä, että yleensä kuljen toista reittiä eikä minun tarvitse kuulla kyseisen henkilön kommentteja. Kun rautatientorille oli tuotu lunta jotain mainostempausta varten, hytisin inhosta vain hetken verran ja sitten käänsin päättäväisesti katseeni yhä vihertäviin puihin ja päätin iloita siitä, että talvi ei ole vielä täällä. Muistutin itseäni siitä, että yhteistä aikaa poikalapsen kanssa on arki-iltaisin vain muutama tunti ja luin saman kirjan viisi kertaa peräkkäin ja konttasin lattialla autojen perässä.

Töissä alkoi syksyn ensimmäinen opetuskurssi ja olin erinomaisen tyytyväinen, kun vihdoin ja viimein pystyin pitämään parinkymmenen minuutin johdantoluennon vain muutaman ranskalaisen viivan pohjalta. Kauan siinä menikin, mutta ollaanpahan kuitenkin viimein tässä pisteessä. Jotenkin käsittämätöntä miten minun aivoni eivät vain toimineet ennen äitiyslomaa. Eilen juuri mietin yhtä nyt ihan yksinkertaiselta tuntuvaa asiaa, jota en vain koskaan opintojen tai edes väikkäriprosessin aikana hahmottanut. Toisaalta niinhän sitä on aina sanottu, että raskaus ja äitiys tekee viisaammaksi.  

Lukuprojektissa Pauliina Susi: Nostalgia.