Yliopistolta maailmaan

Yliopistolta tuli sähköpostissa eurooppalainen kysely post-doc -rahoitusta saaneiden tohtoreiden työllistymisestä muille aloille. Vastasin siihen, vaikken olekaan vielä työllistynyt. Kyselyssä tiedusteltiin muun muassa syitä yliopiston ja tutkimuksen jättämiselle sekä sitä, minkä vuoksi on hakeutunut akateemiselle uralle. Viime mainitun osalta kaikki syyt olivat hyvin päämäärätietoisia.

Minä ajauduin tekemään väitöskirjaa. Mikään muu alan ammatti ei houkutellut ja tutkimus edusti mahdollisuutta työllistyä. Minulla ei ollut varsinaisia akateemisia kunnianhimoja. En päättänyt ryhtyä tekemään väitöskirjaa, koska halusin lehtoriksi tai professoriksi – en myöskään siksi, että olisin intohimoisesti rakastanut tutkimista. Toisaalta en myöskään koskaan nähnyt mahdollisena pitkäaikaista työllistymistä yliopistolle, koska oman alan vakinaiset paikat olivat kokonaan tukossa vuosikymmeniksi eteenpäin. 

Poissiirtymissyiden kohdalla kyseltiin juuri, halusiko vakinaisempaa ja turvatumpaa työtä tai enemmän aikaa muullekin kuin työlle. Siltä osalta huomasin, että ajattelumaailmani on osittain muuttunut enkä enää näe vakinaista työtä yhtä tärkeänä kuin pari vuotta sitten. Sen sijaan haluaisin sen päämäärätietoisuuden ja oletetun intohimon, joka heijastui kyselystä. Jonain päivänä haluaisin myös, että minulla olisi niin paljon sanottavaa jostain, että voisin saattaa sen kirjalliseen muotoon. Väitöskirjassani minulla ei ollut omaa viestiä, minkä vuoksi sen kirjoittaminen niin tuskaa olikin.  

Sanoja ja paikkoja

Iltapalapöydässä on hoettu ”kakka, kakka” ja naurettu remakasti päälle. Tyttölapsi ei ole pitänyt kiirettä sanojen opettelussa. Tähän mennessä on tullut epämääräisesti ”va’pa” (vaippa), ”nna” (anna) sekä ”tää’tä” (nopeasti kuiskaten), joka tarkoittaa joko poikalasta tai tämän unikaveria Taataa – ja syvällä nenä-äänellä lausuttu ”n’nä” (nenä) ja ”ätä”, joka saattaa joskus tarkoittaa äiti, mutta todennäköisemmin on vain yleinen joka paikan äännähdys. Ensimmäinen tunnistettava ja oikealta kuulostava sana on nyt sitten kakka, ja ilo oli suuri, kun mekin tajusimme hänen toistavan sitä. Tosin en ole varma, tarkoittaako se sitä itseään vai yleistä sotkua, kun on välillä tullut hoettua kakkaa erityisesti pöydässä tapahtuvalla ylenmääräiselle sotkemiselle.

Sain tänään hivenen siivottua vaatehuonetta ja lasten vaatekaappeja. Muutos ei ollut suuren suuri, mutta ajattelin edetä taas periaatteella ”vähän kerrallaan” ja ”pienistä pisaroista suurempi puro”. Villasukkakin eteni jonkin verran.

Televisiosta tulee ohjelma Ruotsin maaseudusta. Vaikuttaa aika realistiselta: maalaisromantiikan lisäksi korostetaan rutiineja ja yksitoikkoisuutta – yllätyksettömyyttä, mikä toisaalta tarkoittaa turvallisuutta. No, ehkä”negatiiviset” kommentit olivat vain yritys neutraaliuteen. Kyllähän tuo kylä vaikuttaa sellaiselta onnelalta, että ihmetellä täytyy, kun tuollaisia paikkoja vielä löytyy maan päältä. Kirkonkylä, jota ei ole pilattu uusilla rakennuksilla ja ostoskeskuksilla. Tosin tuollakin näköjään nuoret haikailevat Mc’Donaldsin ja nettikahvilan perään. Kirkossa kastetaan 13:tta polvea saman paikallisen suvun jäsentä. Kateeksi käy ihmiset, joilla on tukevat juuret jossain ja konkreettisestikin maata, jossa ne ovat kiinni.  

Kunhan tämä loppuu, taidan yrittää kirjoittaa taas jotain. Pitkästä aikaa. Eilisessä Upeaa työtä -kirjassa kehotettiin pitämään viikoittain tai kuukausittain power hour: tekemään jotain pelottavaa tunnin ajan. Kirjoittamisen kynnys on noussut viime aikoina. Jossain piileksii epävarmuus siitä, etten kuitenkaan osaa tuottaa mitään hyvää. Power hour on siihen omiaan, koska sen aikana on lupa epäonnistua.

*****

Paria tuntia myöhemmin. Ihana power hour. Olenko koskaan muistanut mainita, kuinka ihanaa kirjoittaminen on. Ehkä yritän tästä lähin lähestyä kaikkea tällä asenteella: epäonnistuminen on sallittua. 

Sivuhommia

Eilinen ilta meni sitten blogien parissa ja miettien, mitä minä oikeastaan osaan. Mitä sellaista, jota voisi tehdä kotoa käsin, kun noita lapsia ei voi mukaankaan ottaa. 

Löysin sivuston, jossa kerrottiin erilaisista mahdollisuuksista ansaita rahaa netissä. Minä en osaa graafista suunnittelua tai ohjelmointikieliä, joten vahvimmat vaihtoehdot liittyivät kääntämiseen ja kirjoittamiseen. Tuollaisia palveluja tarjoavat sivustot tuntuvat tosin olevan englanninkielisiä ja maailmanlaajuisia, joten siellä on muutama muukin miljoona ihmistä tarjoamassa palveluksiaan minimaalisen pienillä hinnoilla. Ja vaikka englanninkieleni on ihan kohtuullisen hyvä, niin ei se kuitenkaan riitä esimerkiksi oikolukemiseen. 

Vaikka töiden saaminen sivustojen kautta on todennäköisesti melko epärealistista, näpyttelin kuitenkin tietoni muutamaan. Ehkä jos sitä surffailee vähän pidempään opettelemassa paikan tapoja ja mahdollisesti panostaa pikkaisen mainontaan, niin pidemmällä aikavälillä voisi jonkin homman silloin tällöin saadakin.

Ajatus on nimittäin houkutteleva. Jos kirjoitushommia pystyisi tekemään kotona, muuttuisi ajatus maalla asumisesta askelta realistisemmaksi. Maaseudulla on halvempaa, mutta vähemmän töitä. Jos työt sen sijaan tulisivat mukana lankoja pitkin, niin silloin asuinpaikkaa ei tarvitsisi valita sillä perusteella, että työllistyminen olisi todennäköisempää.

Sitä tosin täytyy miettiä, mitä on valmis tekemään toimeentulonsa eteen. Tarjolla olevissa kirjoitustöissä etsitään paljon ”artikkeleita” ja opinnäytteeseen viittavia töitä. Epäilys tuppaa heräämään, että joku yrittää selvitä rahalla omista koulu- ja opiskelutehtävistään. Hyh hyh sellaiselle.

Pitäisiköhän lähteä nukkumaan?

Joku naapureista grillaa iltasella. Tuoksuu hyvältä. Tekisi itsekin mieli syödä jotain, mutta ennen rautatabletin ottamista pitäisi olla kaksi tuntia syömättä. Olen tullut vanhaksi ja kymmenen jälkeen ei enää paljon jaksa valvoa. Nyt varmaan kaipaa unta lähestyvän synnytyksenkin takia. Enää neljä päivää laskettuun aikaan. Otin tänään päiväunet ja nukahdin ennen poikalasta. Keskustelimme kiukuttelusta päiväunilta heräämisen jälkeen ja sen seurauksena hän tänään heräsikin suhteellisen hyväntuulisena. Osaltaan asiaa auttoi myös se, ettei meillä ollut kiire mihinkään, joten hitaaseen heräämiseen meni vähintään vartti.

Sain kirjoitettua sekä eilen että tänään, mistä jäi hyvä fiilis. Tosin tänään enemmänkin sellainen "sainpas tehtyä" -tunne kuin mikään mukaansa tempaava flow, mutta kuitenkin - sainpas ainakin tehtyä. Ei jäänyt kesken heti saman tien.

Muutoin tänään on ollut hyvin tapahtumaköyhä päivä: kaupassakäyntiä, lukemista (minä) ja youtuben katselua (poikalapsi), hetki ulkoilua ja ruokailua. Ei siitä paljon ajatuksenpoikasia viriä.  

 

Omia juttuja

Ulkona sataa ja kerrankin tuntuu siltä, että se on ihan tervetullut havainto. Luonto kiittää hellejakson jälkeen. Poikalapsi ja muut tarhalaiset ehkä eivät. Eilen pidettiin vapaata, mutta tänään on taas tarhapäivä. Maksimissaan enää viikko ennen kesälomaa, joten harrastan tänään itsekkyyttä. Eilen oli ihan mukava yhteinen kotipäivä, paitsi että poikalapsi on ottanut tavakseen herätä päiväunilta kauhean kiukuttelun ja tekoitkun kanssa. En jaksanut suhtautua täysin aikuismaisesti eikä siitä jäänyt hyvä mieli kenellekään.

Tänään facebookissa tuttava kertoi statuksessaan, että ainakin kolme hänen ystävistään on julkaisemassa esikoiskirjansa ja kyseli, kuinka moni haaveilee samasta. Päivän astrokalenteri puolestaan tiedustelee, unohtuiko jotain ja kehottaa löytämään uudelleen oman juttuni. Huhtikuussa kirjoitin lähes päivittäin Julia Cameron -harjoituksia ja osittain sen vuoksi kuukausi oli mahtava. Nyt kirjoittaminen on taas jäänyt, mikä kaihertaa jossain takaraivossa.

Mielenkiintoinen havainto on, että en tunne sellaista kateutta tästä esikoiskirjojen julkaisemisuutisesta kuin olisin voinut kuvitella. Enemmänkin siitä, että joku on oikeasti saanut kirjan valmiiksi. Kokonaisen tarinan. Tunnen myös kaipausta niihin Frankfurtin iltoihin, kun sain kirjoitettua tarinaani joka ilta. Siihen hyvän olon tunteeseen, joka siitä seurasi. Ehkä minun on vain kirjoitettava fantasiapohjaista seikkailua omaksi ilokseni. Introverttinä kotikissana oma elämäni on niin tylsää, ettei siitä taida olla riittävästi virikkeitä mihinkään muuhun.

Jeps, nyt käyn hetken tallustelemassa kostealla pihamaalla ja tarkistamassa kukkien kunnon, laitan vauvan turvakaukalon kuntoon ja sitten omistan tämän päivän kirjoittamiselle. Julia Cameron -harjoitus ja sitten ehkä takaisin johonkin vanhoista tarinoista.

Muutoksen suuntaa hakemassa

Eilen oli puhetta muutoksista. Tuttava sanoi kaipaavansa enemmän rauhaa ja hiljaisuutta ja olevansa kyllästynyt työssään tapahtuneisiin muutoksiin. Hän oli hakenut uutta työpaikkaa Kouvolasta. Vaikka häntä mietitytti, pystyisikö sieltä löytämään uusia ystäviä ja verkostoja, oli hän tehnyt sen kuitenkin. Juuret ja joitain sukulaisia oli sillä suunnalla joka tapauksessa. Niin täysin kuin minä. Jäi kaihertamaan, että jos hän pystyy siihen, niin enkö sitten minäkin.

En kuitenkaan saa intuitioltani varmaa merkkiä siitä, että tämä on se suunta, johon minun pitäisi olla menossa. Yhtenä päivänä tällä viikolla juhlistin tiettyä hyvää uutista istumalla vajaat pari tuntia kahvilassa ja kirjoittamalla. Se oli ihanaa. Se oli niin sitä, mitä tekisin päivät pitkät, jos voittaisin miljoonia lotossa eikä minun tarvitsisi kantaa huolta toimeentulosta. Kuuntelin välillä naapuripöydän vanhoja leidejä, jotka juttelivat kuntosaliharrastuksestaan ja Jari Sarasvuosta. Nautiskelin rooibos-teestäni ja tykkäsin anonyymeista äänistä ympärilläni. Se oli ihan kuin Frankfurtissa.

Vaikka haluan sen hiljaisuuden ja rauhan, stressittömyyden, niin haluan myös kahvilat ja teatterit, haluan anonyymiuden ja liberaalin ilmapiirin. Haluaisin pienemmän kaupunkin kuin Helsinki, mutta historialtaan vanhemman kuin Kouvola tai Imatra. Esteetikko minussa kaipaa puuidylliä ja vanhoja rakennuksia. Unelmoija kaipaa velatonta asuntoa, jotta voisin heittäytyä hulluksi ja jättäytyä pois työelämästä vaikka puoleksi vuodeksi ja vain kirjoittaa.  Voi olla, että jos minulla olisi oikea kirjoittamisen palo, niin kirjoittaisin koko ajan joka tapauksessa. Sitä en siis todellakaan tee. Toisaalta työ vie minusta energian, enkä vain jaksa. Saksassa kirjoitin käytännössä joka päivä ja se oli mahtavaa.

Aivan toinen asia on, olisiko minusta niin hyväksi kirjoittajaksi, että sillä voisi elättää itsensä. Se olisi unelma, mutta ei täysin välttämätöntä. Sen sijaan välttämätöntä on se, että minulla on työ, joka jättää energiaa myös kirjoittamiseen. Kirjoittaminen tuottaa iloa ja ilo puolestaan on välttämätöntä elämässä. Työ saisi energian lisäksi jättää myös aikaa kirjoittamiseen, istuskelemiseen kahviloissa ja hitaaseen elämään.

Kahtellaan mitä tulee tapahtumaan, mutta muutoksen polulla joka tapauksessa ollaan.

Väsyttää

Lokakuu on saapunut. Sadetta ja aurinkoa, väsymystä ja työntekoa. Yksi varattu arkistomatka Tukholmaan ja löydetty kirjastokortti. Monta monituista tuntia kirjoittaen puhtaaksi 1700-luvun hovioikeuden pöytäkirjoja. 80 sivua valmiina, noin 2400 jäljellä. Siinä sitä riittää työsarkaa syksyksi ja talveksi, varsinkin kun Tukholmasta pitäisi saada kuvia vähintään saman verran. Kiire tulee. Tässä vaiheessa voi vain huokaista, että ollapa varoja tutkimusavustajaan, jolla teettää tämä tekninen puhtaaksikirjoituspuoli.

Tapauksissa on kyllä mahtavia ihmiskohtaloita, joista saisi hienoja historiallisia romaaneja. Pitäisi varmaan joskus kokeilla. Omista sepustuksistani tulee pelkkää henkilökohtaisiin tunteisiin pohjautuvaa marinaa ja huokailua. En osaa kertoa tarinaa tai ylipäätään luoda ihmissuhteita, elleivät tapahtumat sijoitu joko historialliseen tai fantasia-maailmaan. Etäännyttäminen vaatii myös ajan tai paikan etäännyttämisen. Minä haluaisin kirjoittaa, mutta minussa ei ole kirjoittajan paloa. Mikään tarina ei vaadi tulla kirjoitetuksi kauttani. Minulla on neljä-viisi vähän pidempää tarinaa, mutta koskaan en ole saanut yhtäkään, edes lyhyempää, valmiiksi. En edes osaa päättää, mitä genreä haluaisin edustaa. Ennen se oli fantasiakirjallisuus, nyt jotain enemmän à la Virpi Hämeen-Anttila.

Väsyttää. Haluaisi mennä nukkumaan, vaikka kello on vasta puoli kymmenen. Vanha luokkakaveri on kuitenkin tulossa vielä yökylään matkalla varhaiselle aamulennolle huomenna. Onkohan soveliasta sanoa: "Hei, kiva kun tulit, tuossa on peitto ja lakanat, hyvää matkaa ja minä menen nyt nukkumaan".

Lukuprojektina Elina Tiilikka: Myrsky

Alternate universes

How great would it be if you could get up every morning and start writing fiction? Go out for a swim or run or some other sporty stuff, which you now don't seem to have the time for and then head out to a cafe somewhere to write some more. And when you no longer feel like producing stories, you just dig up a book to see what others have come up with. And all of this perhaps some place where winter is an unknown concept.

When I was little I used to read all these adventure stories: I started with Enid Blyton when I was seven or eight and then progressed to read all the Tarzans and Mars books, Zorros and westerners, James Fenimore Cooper and Jack London and Zane Grey. I loved space movies and westerners and was terribly annoyed when I wasn't allowed to watch some of them in the age of ten. I dreamt of a life of adventure somewhere in the jungle or wild west or the outer space. I had a terribly wild imagination and all manner of imaginary worlds sprung up around me after I found a "magical" stick on a walk once; we were at my grandparents' house and I was eight years old.

They have been there ever since, my magical worlds, but somehow I have banished all the adventure from my real life and relegated it into this magical realm where everything is possible. I suppose the question is how much magic one can bring from that other world into this.

One thing is sure, I never dreamed of being a lawyer when I was little. A lawyer - I think - would have been the first to have been sacrificed by the beasts of Opar or thrown out of the Santa Fe train with his books clattering behind him. A researcher might have been tolerated, but that bespectacled figure with his nose in the books would have at most been an amusing side-kick. But what about being the god behind it all, the one who spins it all and wrecks it all, creates it all with just of few tiny clickety clicks of the fingers....

A Saturday

Well, to start in a rather inane manner, what can I say of today? You see, it's been a rather ordinary Saturday and I haven't done anything particularly noteworthy. What, what, what, what have I done?

Well, I have noticed that keeping the "dream-book" works - the more you record them, the more vivid the recollections become. I have noticed that Monty Python has some very funny songs. Check here and try for example the song Finland or alternatively the song Ecky-ecky-ecky-ecky-pikang-zoop-boing-goodem-zoo-owli-zhiv: Monty Python songs.

I've continued writing my story. The going is rather slow, but at the moment I like what I'm producing. Then again I liked my old - and yet very unfinished - stories too, but now I am wondering if they aren't a little naïve. At the very least the characters in them tend to resemble each other too much.

Argh, I'm reminded of Milan Kundera again. The age of grafomaniacs is here. “When everyone wakes up as a writer, the age of universal deafness and incomprehension will have arrived,” he said. Why do so many of us wish to write? Because it is fun? Because it is stimulating? Because of the flow? I have to tell you of the flow someday, but now I will go back to writing.

*********************************************
ETA (that's edited to add if it only brings to mind a terrorist organisation or something else irrelevant)

In a further Monty Python spirit. Can you tell I didn't make it back to writing? Net is such a time-thief. Arrest the bugger!!


Well, u-- um, can we come up and have a look?


What Monty Python Character are you?
brought to you by Quizilla