Ruokaa, juomaa ja kirjoja

Tänään käytiin kaupungissa – palauttamassa pari kirjaa ja lounaalla ”tosi kivan tätin” kanssa poikalapsen sanoja lainatakseni. Tarjoilijakin oli tosi kiva täti. Tuli ottamaan tilauksen pöydästä, vaikka se piti periaatteessa tehdä tiskiltä, ja oli hyvin ystävällinen. Kranttu poikalapsi sanoa paukautti tarjoilijalle, ettei jäätelöannos kermavaahtoineen ollut hyvää, ainoastaan siinä olleet vaahtokarkit eivätkä nekään olisi saaneet koskettaa jäätelöä. Tarjoilijatätipä toi sitten meidän herra nirsolle lasillisen vaahtokarkkeja ihan ilmatteeksi. Piti käydä laittamassa Amarillon sivuilla kiittävää palautetta, jos se vaikka jotain kautta kulkeutuisi tämän toisen kivan tätin korviin. Ainakin mielellään menee takaisin, kun kerrankin lapsiystävällisyys oli katossaan.

Kotimatkalla käytiin omassa kirjastossa hakemassa toinen kirkkohistorian tenttikirjoista ja poikalapselle lisää Barbapapaa ja Dinosaurus-DVD. Molemmat ovat kovasti suosiossa. Tyttölapsi nukahti matkalla kirjastosta kotiin, mikä antaa toivoa siitä, etteivät päiväunet ehkä vielä olekaan menneen talven lumia. Eilenkin laitoin päiväunille, koska lauantai-iltapäivä oli ulkoilun jälkeen totaalista raivoamista eikä nukahtamisestakaan meinannut tulla mitään.

Luin eilen vanhasta Suomen Kuvalehdestä juttua intuition harjoittelemisesta. Yhdessä tehtävässä piti miettiä kysymystä, johon on kaksi vastausvaihtoehtoa. Sitten asetetaan toinen vaihtoehto toiselle kämmenelle ja tunnustellaan sen aiheuttamia tuntemuksia, sitten sama toisen vaihtoehdon ja toisen kämmenen kanssa. Eilisen ohjelman inspiroimana mietin tietysti taas maallemuuttoa. Ensimmäisellä kerralla ei tuntunut oikein mitään selkeitä eroja, mutta toisella kerralla käsi, jossa oli maallemuutto-vaihtoehto, muuttui niin kevyeksi, etten tuntenut koko käden olemassaoloa. Sen sijaan pääkaupunkiseutu-vaihtoehdon käsivarsi tuntui hyvin raskaalta ja painavalta. Varmasti toiveajattelullakin on vaikutusta, mutta ero oli hyvin selvä.

Jaa’a, mitähän sitä sitten. Mukava ilta eikä Radler varmaankaan sitä pahenna. Ostin muutama kuukausi sitten kolme CityMarketista, kun eurolla sai tölkin. Yhden join ennen joulua, kun kävin omassa saunassa ensimmäistä kertaa lähes pariin vuoteen. Tänä iltana päätin avata toisen, kun terveellinen elämä on taas parin päivän ajan karannut jostain ovesta pakkaseen ja samaa linjaa voi sitten jatkaa loppuillankin. Sen kunniaksi kuva juhannukselta 2004 – minipullot tosin taisivat olla edellisen vuoden rapukesteiltä.

Muutoksen suuntaa hakemassa

Eilen oli puhetta muutoksista. Tuttava sanoi kaipaavansa enemmän rauhaa ja hiljaisuutta ja olevansa kyllästynyt työssään tapahtuneisiin muutoksiin. Hän oli hakenut uutta työpaikkaa Kouvolasta. Vaikka häntä mietitytti, pystyisikö sieltä löytämään uusia ystäviä ja verkostoja, oli hän tehnyt sen kuitenkin. Juuret ja joitain sukulaisia oli sillä suunnalla joka tapauksessa. Niin täysin kuin minä. Jäi kaihertamaan, että jos hän pystyy siihen, niin enkö sitten minäkin.

En kuitenkaan saa intuitioltani varmaa merkkiä siitä, että tämä on se suunta, johon minun pitäisi olla menossa. Yhtenä päivänä tällä viikolla juhlistin tiettyä hyvää uutista istumalla vajaat pari tuntia kahvilassa ja kirjoittamalla. Se oli ihanaa. Se oli niin sitä, mitä tekisin päivät pitkät, jos voittaisin miljoonia lotossa eikä minun tarvitsisi kantaa huolta toimeentulosta. Kuuntelin välillä naapuripöydän vanhoja leidejä, jotka juttelivat kuntosaliharrastuksestaan ja Jari Sarasvuosta. Nautiskelin rooibos-teestäni ja tykkäsin anonyymeista äänistä ympärilläni. Se oli ihan kuin Frankfurtissa.

Vaikka haluan sen hiljaisuuden ja rauhan, stressittömyyden, niin haluan myös kahvilat ja teatterit, haluan anonyymiuden ja liberaalin ilmapiirin. Haluaisin pienemmän kaupunkin kuin Helsinki, mutta historialtaan vanhemman kuin Kouvola tai Imatra. Esteetikko minussa kaipaa puuidylliä ja vanhoja rakennuksia. Unelmoija kaipaa velatonta asuntoa, jotta voisin heittäytyä hulluksi ja jättäytyä pois työelämästä vaikka puoleksi vuodeksi ja vain kirjoittaa.  Voi olla, että jos minulla olisi oikea kirjoittamisen palo, niin kirjoittaisin koko ajan joka tapauksessa. Sitä en siis todellakaan tee. Toisaalta työ vie minusta energian, enkä vain jaksa. Saksassa kirjoitin käytännössä joka päivä ja se oli mahtavaa.

Aivan toinen asia on, olisiko minusta niin hyväksi kirjoittajaksi, että sillä voisi elättää itsensä. Se olisi unelma, mutta ei täysin välttämätöntä. Sen sijaan välttämätöntä on se, että minulla on työ, joka jättää energiaa myös kirjoittamiseen. Kirjoittaminen tuottaa iloa ja ilo puolestaan on välttämätöntä elämässä. Työ saisi energian lisäksi jättää myös aikaa kirjoittamiseen, istuskelemiseen kahviloissa ja hitaaseen elämään.

Kahtellaan mitä tulee tapahtumaan, mutta muutoksen polulla joka tapauksessa ollaan.