Luovuuden ja vapauden kutsu

Tänään yritin olla luova, koska poikalapsen kerhossa oli vappunaamiaiset. Alun perin harkinnassa oli jo kertaalleen syksyllä toteutettu merirosvo, mutta sitten poikalapsi päättikin, että hän haluaa olla hirviö. En aikonut lähteä ostamaan hirviöasua, joten kotoa löytyvällä varustuksella piti selvitä. Poikalapsi tuntui olevan sitä mieltä, että pelkässä dinosauruspaidassa on hirviöainesta, mutten ollut yhtä vakuuttunut. Koristeltiin sitten (taloyhtiön roskakatokseen syksyllä tyrkylle jätetty ja sieltä käyttöön nappaamani) pyöräilykypärä viime vuonna syntymäpäivälahjaksi saaduilla käärmeillä ja muilla vähänkään pelottavamman puoleisilla otuksilla. Tai no ylipäätään niillä otuksilla, jotka vielä lelukaaoksen keskeltä löydettiin. Poikalapsi oli tyytyväinen lopputulokseen.

Poikalapsen kerhoillessa istuttiin tyttölapsen kanssa hiekkalaatikolla. Tai tyttölapsi istui ja minä luin teologian kirjaa. Yritin lukea sitä eilen illallakin, mutta en saanut silmiä millään pidettyä auki, vaikka kello oli vasta puoli kymmenen. Annoin sitten periksi ja lähdin lukemaan romaania. Se ei vaadi keskittymistä vaan heittäytymistä tarinaan, joten ei aiheuttanut lainkaan samanlaista nukahtamisreaktiota.

Sain myös englanninkielisen käännöksen lähtemään eteenpäin ja alustavasti oli puhetta, että samasta osoitteesta voisi tulla uusiakin käännöstöitä. Mikä olisi hienoa, koska sitä kirjaa oli oikeasti mukava kääntää. Rahatkin napsahtivat paypal-tilille. Laskeskelin, että saksankielinen vielä kesken oleva käännös mukaan luettuna olen tässä kevään aikana ansainnut käännöksillä bruttona vähän reilut 1500 euroa. Alussa epäilemäni 60 euron kuukausipalkkio on siten napsahtanut yli keveästi, ja budjetin tasapainottamisnäkökulma toteutunut kivasti.

Elämiseen tämä tahti ei vielä riittäisi, mutta toisaalta olen joutunut kieltäytymään viimeisen parin viikon aikana kaikista uusista tarjouksista. Jos päivän voisi käyttää työntekoon, niin kyllähän sitä ennättäisi tehdäkin enemmän. On nimittäin ollut taas sellainen päivä, jolloin ajatus kotoa suoritettavasta freelancer-elämästä on tuntunut hyvin houkuttelevalta. Hidasta elämää -sivulla muistuteltiin tänään siitä, ettei kaikkien tarvitse kulkea elämässä samoja polkuja. Se kuiskutteli hiljaa kysymystä, onko freelancer-tyyppinen elämä mahdotonta, koska se on a) epärealistista (ei riittävästi rahaa elämiseen) vai b) koska se on epätyypillistä eikä yleisesti tallattu polku. Koska jos vastaus on b, niin silloinhan se ei olekaan mahdotonta vaan vaatii vain rohkeutta ja hyppäämistä. Ja epävarmuuden sietämistä.

Kevätkävely

Toinen aamu peräjälkeen, kun piti laittaa kello soimaan. Vietiin auto vuosihuoltoon, ja puoli kymmeneen mennessä, kun saavuimme kerholle, oltiin jo ehditty kävellä kiva aamulenkki auringonpaisteessa. Käännyttiin yksi risteys liian aikaisin, minkä vuoksi matkaa tuli pikkuisen enemmän, mutta nähtiin myös kauniita taloja ja saalistava kissa. Käveleminen oli niin mukavaa, että täytyy ehkä taas herätä perjantaisinkin riittävän ajoissa, jotta ehditään kerhoon kävely/juna -yhdistelmällä.

Kerhossa oli vierailevana tähtenä kitaraa soittava nuoriso-ohjaaja, jonka kanssa myöhemmin höpötettiin paikallishistoriasta. Juuri tällä alueella on kuulemma vielä sata vuotta sitten ollut helsinkiläisten kesähuviloita ja kotimme ympäristössä kesänviettäjien lehmihaka. Eivät tunnistaisi tuon ajan paimenpojat aluetta enää.

Kerhoaskartelu oli tällä kertaa suunnattu aikuisille. Lapsenlapsensa kanssa käyvä mummo oli pari viikkoa sitten tuonut näytille hienoja käsinukkeja ja pehmoeläimiä, joita hän on tehnyt sukista, lapasista ja sormikkaista. Tälle kerralle oli pyydetty tuomaan mukanaan omia vanhoja lapasia – minkä olin autuaasti unohtanut – ja tarjolla oli materiaalia, joista sai sitten itse väsätä eläimiä. Nappasin työhön omat sormikkaani, kun niissä oli jo reikiä. Nukkeja ei kuitenkaan ollut enää malliksi ja ohjeistus oli lähinnä sitä, että tuossa on lankaa ja nappeja ja muuta materiaalia, tehkää. Ärsyynnyksen tilassa en jaksanut odottaa, että nukentekijä itse ehtisi neuvomaan, joten ryhdyin sitten ihan vaan koristelemaan sormikasta käyttöön. Parsin kotona rikkinäiset sormenpäät kasaan ja koristelin vielä toisenkin kaveriksi. Tosin siinä vaiheessa meinasi unohtua, että vähemmän on enemmän. Vihreän kiven olisi ehkä voinut jättää pois, mutta melko tyytyväinen olen silti. Erinomaisen hauskaa tämä oli joka tapauksessa, ja täytyy muistaa jatkossakin, että vaatteille voi itsekin tehdä jotain.

Tulen lämmössä kohti uutta vuotta

Tuli on ihana elementti. Tulen tuoksu, puiden rätinä ja pauke niiden syttyessä palamaan. Lämpö.

Saunan lämmittäminen on yksi lempipuuhistani. Oikeassa saunassa on aivan erilaista tunnelmaa, kun sähkösaunassa. Termostaatin kiepautuksessa ei ole mitään samaa kuin puiden asettelussa, tuohen repimisessä ja tulitikun raapaisussa. En ole käynyt omassa saunassani yli puoteen vuoteen, vaikka kovasti odotinkin sen saamista. Vanhempien saunassa jaksan istuskella pitkään katselemassa tulen loimotusta.

Luin eilen siskon jättämää lehteä, jossa oli juttu naisesta, joka oli elänyt vuoden verran luonnossa. Lämmitellyt ja valmistanut ruokaa nuotiolla. Tuli oli ollut elintärkeä elementti. Tuli, ruoka, vesi, suoja, mutta ei sitten paljon muu. Se oli jotenkin huojentava tarina. Jos tulevaisuudessa ei koskaan työtä saisikaan, niin loppujen lopuksi hyvin pienelläkin voi elää. Välillä aina tuntuu, että säästöjä pitäisi olla niin paljon, että niillä voi aina tarvittaessa elää, mutta ei kai sen varaan voi elämäänsä järjestää. Siihen en luota laisinkaan, että aina töitä saisi. Minä en ole koskaan hakenut töitä vieraalta, enkä luota yhtään siihen, että töitä välttämättä löytyy. Jos en koskaan saisi töitä, niin siinä tapauksessa muuttaisin kyllä huomattavasti mieluummin maalle puulämmitteiseen mökkiin kuin ryhtyisin kerrostaloon kaupunkilaisköyhäksi.  

Televisiossa menee juttu Johan Vennisestä, sokeasta lähes 90-vuotiaasta miehestä, joka asuu yksin mökillä, syö luonnonantimia ja tekee jos mitä käsillään. Kateeksi meinaa käydä tuokin. Mökillä töiden tekeminen kun oikeasti on mielekästä puuhaa. Olen varmaan sanonut muutamankin kerran, että lapsen saannin jälkeen mökin maalaaminen yksin on tähänastisen elämäni suurin saavutus. Se, josta olen kaikkein ylpein. Väitöskirjan kirjoittaminen ei pääse lähellekään. 

Ergo, minä tarvitsen tekemistä.