Totinen torstai

Tänään oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan herätyskello soimassa, kun piti ehtiä yhdeksäksi neuvolaan. Oltiin tosin hereillä ennen kellon soimista, mutten silti odota niitä päiviä, jolloin pitää herätä jo paljon aikaisemmin kuin 7.40.

Tyttölapsi ei tykännyt tarkastuksista ja ilmoitti sen kovaan ääneen. Lääkärinkäynnin ja mittausten lisäksi käytiin läpi hyvinvointikyselyä, jossa ongelmani olivat lähinnä tulevaisuuden epävarmuus ja oman ajan puute. Neuvolan täti ehdotti MLL:n perhekummia, koska olen liian hyvävointinen mihinkään varsinaiseen tukitoimintaan tai apuun.

Miksi sekin tuntuu vaikealta ajatuksena? Koska tiedän, että monilla muilla tilanne on vielä huonompi? Koska avun vastaanottaminen saa minut tuntemaan itseni heikoksi uhriksi, enkä halua siihen tilaan? En tiedä, mutta ajatus ahdistaa, vaikka se olisikin varmasti ihan järkevää.

Tosin kaikkein järkevintä olisi varmaan uhrata vähän rahaa ja palkata lastenhoitaja kerran kuukaudessa. 55 euroa on pirun kallis lasku kahvilakäynnistä, mutta parhaiten sitä kykenee rentoutumaan, kun kenenkään ei tarvitse kärsiä minun iloni vuoksi. Tai voihan olla, että lastenhoitajakin kärsii, mutta raha silottaa näppärästi pienet murheet.