Ihana kevät

Todettiin poikalapsen kanssa yksimielisesti, että tänäänkin oli hyvä päivä. Käytiin kirjastossa ja leikkipuistossa, tyttölapsi nukkui pitkät päiväunet ja lämpömittari näytti auringossa yhdessä vaiheessa yli +17. Kuka olisi uskonut, että näin nopeasti päästäisiin siihen vaiheeseen, että kynsien alla on multaa ja kasvun etenemistä pääsee tiirailemaan nenä kiinni maassa?

Sain kirjastosta pari kirjaa teologian seuraavaa kurssia varten sekä Laura Honkasalon teoksen Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman. Kovasti odotan, että pääsen lukemaan sitä, mutta se ei tapahdu tänään. Englanninkieliseltä sivustolta on tänään tippunut käännöksiä yksi toisensa perään. Muistan kuinka luin blogista, josta löysin tiedon tästä sivustosta, että kirjoittaja oli ansainnut sieltä kuukaudessa noin 60 euroa. Ensimmäisten parin viikon aikana mietin, pääsisinkö itse koskaan samaan, mutta nyt pelkästään tänään tuli tilauksia 47 euron edestä, yksi tiedustelu vähän isommasta projektista ja toinen projektista, josta tulee useampia pienempiä tilauksia. Ongelma tällä hetkellä ei ole se, ettei tilauksia olisi, vaan se, ettei minulla riitä aikaa niiden tekemiseen. Tänään pitäisi nimittäin vielä edistää saksankielistä työtä – huh hellettä, että sen tekeminen on raskaampaa kuin englanninkielisten – ja mahdollisuuksien mukaan saada vielä toimitustyötäkin etenemään.

Hyvää naistenpäivää!

Jos hammasta särkee, toimiva yhdistelmä on ottaa Panadolia ja ibuprofeiinia (Burana, Ibumax tms.) yhdessä. Sain tänään tämän neuvon, kun soitin ajanvaraukseen, ja se auttoi. Erikseen otettuna kummallakaan ei ole ollut sanottavaa vaikutusta, vaikka kaapista löytyi 600 milligrammaisia Ibumaxeja, mutta yhdistelmä toimi. En saanut tänään vielä aikaa, kun viikonlopun ollessa kyseessä olisi pitänyt mennä jonottamaan hätäpäivystykseen. Aivan niin paha tilanne ei vielä ole, mutta huomenaamulla aion ehdottomasti kysellä nopeaa aikaa. Hyvillä neuvoilla varustettu ja hyvin sympaattisen kuuloinen nainen toisessa päässä oli sitä mieltä, että juurihoito on todennäköisesti edessä.

Minulta on kerran juurihoidettu hammas, ja kun en silloin tajunnut vaatia aikaa saman tien, niin kärvistelin kolme päivää jatkuvassa säryssä ennen kuin pääsin hammaslääkäriin. Se oli nukkumattomia öitä ja pahempaa tuskaa kuin synnytys. Paha hammassärky ja huonosti tehty papakoe menevät synnytyskipujen yli, mutta niiden lisäksi ei ole mitään kauhean suuria kipuja tarvinnutkaan kärsiä. Onneksi. Vaikka kipukynnykseni on suhteellisen korkea, niin minä en olisi hyvä kroonisten kipujen kanssa eläjä.

Haukotus. Tämä päivä on mennyt käytännössä pelkissä käännöstöissä. Sen kunniaksi aion pitää vapaaillan ja suunnata kirjan kanssa sänkyyn. Ellei sitten Nukkumatti pääse yllättämään.

Keksejä ja kinuskia

Olipas mukava päivä. Aamulla käytiin pitkästä aikaa Jumbossa, jossa oli jotkut ihmepäivät menossa ja kamalasti porukkaa. Joskus aikaisemmin ajattelin, että jos muuttaisin pienemmälle paikkakunnalle, niin minulle tulisi ikävä isoja, anonyymejä ostoskeskuksia. Ei kyllä tulisi enää, ei. Vaikka tyttölapsi tipahti liukumäen rappusista päälleen, niin muutoin oli oikein hauska lauantai vieraiden ja ruokailun seurassa.

Ilta menee taas tiiviisti töiden parissa niin kuin varmaan koko seuraava kuukausi. Pieni tauko täytyi kuitenkin pitää, kun kierrosluvut ja äänimerkit alkavat vilistä korvissa. 

Ennen blogiin siirtymistä luin tämän päivän verkkohesarista jutun rahataloudesta irrottautumisesta.  Artikkelissa kerrottiin kahdesta miehestä, jotka pyrkivät tällaiseen irtiottoon. Toinen liftasi maailmalla ja sekä dyykkasi että pyysi vierailta ruokaa. Toinen muutti pieneen hökkeliin maalle ja pyrki mahdollisimman suureen omavaraisuuteen. Ensimmäinen tapa ei houkuttele minua, mutta jälkimmäisessä on hohtoa. Kymmenen neliömetrin hökkeli on minulle liian radikaalia enkä varmaan selviäisi Kaarina Davisin tyyliin edes 30 neliömetrissä. Nuoruuden haaveet valtavista kartanoista ovat kuitenkin vaihtuneet ”pieni on kaunista” -vaihtoehtoon.

Ahdistusta ja ympäristöpsykologiaa

Joskus tuntuu, että blogia pitäisi kirjoittaa aiemmin päivällä, niin päivästä jäisi miellyttävämmät muistot. Tunti Pikku kakkosen jälkeen on viime aikoina mennyt sellaisessa sisarellisessa riehunnassa, että välillä tuntuu, että saan joko sydänkohtauksen tai hermoromahduksen. Tietokone avittaa ilmoittamalla toista kertaa saman päivän aikana, että se on havainnut ongelman ja täytyy sulkea. Viime vuoden ostos, joten melko lailla jatkuvallakin kulutuksella olisin toivonut, että se olisi kestänyt toimintakykyisempänä vähän pidempään. Vaikka en lainkaan tykkää Applen ohjelmista, niin ensi kerralla lienee pakko palata taas MacBookiin. Se sentään kesti viisi vuotta eikä tehnyt tätä katkaisutemppuilua.

Tänään keskustelimme kerhossa tiloista ja tilanteista, jotka joko ahdistavat tai saavat sielun lepäämään. Jäin miettimään omaa asumista. Vaikka nykyinen koti ei ole hullumpi, niin ei se myöskään edusta unelmaa. Se on kompromissi ja tyytymisratkaisu. Ympäristön vaikutus mielialaan ja tunteisiin on tutkitustikin suuri, ja jos asuinpaikka ei nyt olisikaan jatkuva onnenlähde, niin sen merkitys lienee vähintään sama kuin vuodenajoilla. Muistan kuinka minua aikaisemmin ahdisti talvi. Kylmyys ja pimeä. Melkein heti vuoden alusta ryhdyin laskemaan päiviä kevääseen ja kesään ja seurasin melkein päivittäin auringonnousujen ja -laskujen ajankohtaa. Kun kesä koitti, niin ahdistus ja stressi katosivat saman tien. Kesä toi mukanaan ihania hetkiä, jolloin auringon ja lämmön ja luonnon vehreyden mahtavuuden tunsi joka solullaan. Huippuhetkiä ei tietysti voinut elää koko kesää, mutta joka ikinen hetki se talvisesta säästä ja vuodenajasta johtuva ahdistus oli poissa. 

Asuminen ja nykyinen koti ei ahdista minua samalla lailla kuin talvet ennen, mutta tunnen jossain sisällä kuitenkin pienemmän tason ahdistuksen asian keskeneräisyydestä. Intuitio muistuttelee, ettei tämä ole se sydämen paikka ja että asia pitäisi ratkaista jollain lailla. Ikävä kyllä se ei ole muistanut kertoa, mikä se oikea ratkaisu olisi.

Elämä on...

Heräsin yöllä keskellä unta, koska joku lausui siinä niin hyvän oivalluksen. En kirjoittanut sitä ylös enkä enää muista lausetta tarkalleen. Se oli jotain tyyliin ”Aina on mahdollistua innostua aktiivisesti, mutta se pitää valita aina uudelleen”. Jälkimmäinen lause oli joka tapauksessa aina uudelleen valitsemisesta, mutta en ole yhtä varma ensimmäisestä.

Löysin tänään pyykkikorin pohjalta pienemmän kurahousut, joita olin jo ehtinyt etsiä. Saatiin nyt sitten neitikin vähän paremmin sään kestävään varustukseen, ja lähdettiin sen kunniaksi katsomaan, miten taloyhtiön leikkipuisto oli sulanut lumesta. Hiekkalaatikolle pääsi jo, ja liukumäki oli jopa suhteellisen kuiva. Poikalapsi kyllästyi ulkoiluun melko pian, mutta tyttölapsen kanssa jatkettiin pihalla lumen heittelyä ja kiikattiin omassa keinussa, joka oli jäänyt talveksi ulos. Varjoisuuden vuoksi pihamme ei ole sulanut samaa vauhtia kuin monet muut alueet, mutta ei mene toivottavasti enää kovin montaa päivää, kunnes lumet ovat hävinneet kokonaan. Sitten pääsee kunnolla haahuilemaan pihalle ja kurkkimaan, kuinka monta uutta kevätkukan alkua on pistänyt päänsä mullasta ylös. Toivottavasti tänä vuonna ei puolet niistä joudu taas eläinten syömiksi.

Lapset nukkuu viimein ja käännöstyöt odottavat. Oli mukava päivä. Kerhossa oli kiva vaihtaa kuulumisia ja muistaa, että kaikesta elämässä selviää ja että ihmissuhteet antavat paljon.

Nuukailun ihanuus

Ennätin eilen illalla lukemaan Voi hyvin -lehden. Universumi on nyt näköjään tämän nuukailuprojektini puolella. Olin ajatellut pitää lehden tilauksen voimassa, kun siinä on ollut paljon hyviä henkiseen hyvinvointiin liittyviä juttuja. Nyt lehteä oli kuitenkin uudistettu ja ilmeisesti päätoimittajakin vaihtunut. Henkisen hyvinvoinnin sijaan fokusta oli siirretty liikuntaan, ravintoon ja jopa ulkonäköön. Nyt lehti kosiskelee selvästi samaan lukijakuntaa kuin Hyvä Terveys ja Kauneus ja Terveys, mikä on vähän harmi, kun henkiseen hyvinvointiin keskittyvää tarjontaa ei Suomessa nyt niin hirveästi ole. Menestystä lehdelle, mutta minä peruutin tilaukseni.  

Samalla täytyy sanoa, että tämä nuukailu on aika kivaa. Ensinnäkin huomaa, että vähemmälläkin selviää. Ja omalla kohdalla ei nyt vielä niin kauhean vähällä, kun kuitenkin maksan lainaa omistusasunnosta, edullisesta paritalokolmiosta kohtuullisen hyvällä alueella Helsingissä, ja ajelen omalla autolla. Nuukailu luo toivoa siitä, että tulevaisuudessakin selviää. Kun menot ovat pienemmät, ei hirveän suuria tuloja tarvitsekaan. Ja kun nuukailee, elämä ei olekaan vellomista siinä, etten saanut tuota tai tätäkään. Tilalle tulee päinvastoin ylpeyttä ja onnistumisen kokemusta siitä, etten tarvinnut tuotakaan ja tähänkin onnistuin kehittämään halvemman vaihtoehdon. Elämä ei myöskään ole tulevaisuuden varakassan jatkuvaa kasvattamista. Nuukaillen ei kuukaudessa kulu niin suuria summia, jolloin on mahdollista elää tuloilla eikä säästöillä. Tämä tosin liittyy paitsi nuukailuun, niin myös siihen oivallukseen, että työtä tekevälle löytyy aina toimeentulon mahdollisuuksia. Usein näköjään myös mukavia ja mieluisia eikä vain työtä palkan vuoksi.

Aktiivinen elämä jatkuu

Pitkästä aikaa ennätti aamupäivällä vähän siivotakin. On ollut niin kiireistä, että alkoi jo vähän tuntua, että kämppä kaatuu päälle. Pari kirjaa on myös varattu seuraavaa teologian kurssia varten ja artikkelien oikovedokset lähetetty tarkistettaviksi.

Viikonlopun lomamoodin jälkeen oli hetki sitten odottamassa jälleen yksi pikkukäännös. Tämä kotona työskentely on kivaa, vaikka lasten kanssa tietysti keskittyminen ei ole parasta mahdollista. Syyllisyys uhkaa myös vaivata, kun leikkimisen ja huomioimisen sijaan yrittää tehdä töitä. Mutta ilman lapsia ei työnteossa olisi mitään järkeä. Jos olisin lapseton sinkku, minulla olisi aikaa loputtomasti työnteolle, mutta se tuntuisi merkityksettömältä: ”minkä takia minä tässä raadan, kun elämässäni ei ole pointtia”. Vaikka välillä hyvin mielellään ottaisi siitä kuuluisaa omaa aikaa, lapsukaiset kuitenkin antavat elämälle tarkoituksen.

Tänään satoi enemmänkin, jopa räntää, mutta ensi viikoksi on luvassa auringonpaistetta ja yhtenä päivänä seitsemän astetta plussaa. Pian pääsee oikeasti istumaan terassin rappusille kirjan ja kahvikupin kanssa. Odotan sitä jo kovasti. 

Nyt pitäisi saada vielä yksi Saksan teksti käännettyä. Jarruletkujen iloiseen maailmaan siis. Toivottavasti se sujuu kohtuuajassa, koska haluaisin tänään vielä viettää hivenen aikaa joko Voi hyvin -lehden tai fantasian parissa.

Elämäni ensimmäinen verkkotentti

Tänään vein lapset hoitoon (kiitos lastenvahdeille!), keitin kahvit ja lämmitin pakastimesta pari laskiaispullaa, laitoin kynttilän palamaan ja kaivoin tenttikirjat valmiiksi esille. Olen aina pitänyt tenteistä, mutta tämä oli ehkä rennoin tentti ikinä. Oma nojatuoli on hyvin mukava paikka vastaamiseen. Kysymykset olivat mielekkäitä ja soveltavia. Alueena oli kummassakin kysymyksessä koko kirja, joten ihan helposti ei varmaankaan olisi vastaaminen onnistunut, jos ei kirjoja olisi lukenut etukäteen. Tosin kakkoskysymykseen olisi pystynyt sepustamaan jotakin ihan yleistiedon pohjalta.

Pieni paniikki meinasi iskeä loppuvaiheessa, kun kysymysten siirto Wordista Moodleen ei ottanut onnistuakseen. Ensin jumittui Explorer, sitten Moodle Firefoxin puolella ja lopulta koko tietokone. Hetken jo pelkäsin, että puolet vastauksestani häipyy bittiavaruuteen enkä saa tenttiä palautettua ollenkaan. Onneksi kuitenkin lopulta onnistui.

Ulkona sataa vettä ja katolta valuva vesi naksuu ja ropisee rännissä. Vesilammikoita on joka puolella. Jos olisi muutama aste kylmempää, lunta tulisi lisää sen sijaan, että loputkin katoavat rivakammin. Joka puolella pihaa alkaa näkyä kevätkukkien alkuja. Omalla pihalla yksi lumikello on tehnyt jo aukeamista odottavan kukan ja naapurin seinän vierustalla niitä oli jo tusinan verran.

Kohti kepeää kevättä

Budjetointi kannattaa. Helmikuu on kuukausista lyhyin eikä tälle kuulle osunut yhtä ainutta suurta laskua. Osa kuukaudesta vietettiin toisten pöydissä syömässä, mutta silti. Menot olivat 500 euroa pienemmät kuin tammikuussa. Menot olivat jopa pienemmät kuin tulot, vaikka olin unohtanut, että Kelalle pitää toimittaa uusi verokortti, ja sieltä sen takia napsahti tilille melkein 200 vähemmän kuin viime kuussa. Kääntämispalkkioita ei myöskään ole vielä laskettu tulopuolelle, kun en ole kotiuttanut vielä euroakaan.

Nyt alkaa siis näyttää enemmän siltä kuin pitää. Kelalle on tilattu uusi verokortti, jotta tässä kuussa tulee sieltäkin kotihoidontuki oikeanmääräisenä. Maaliskuulle osuu menoja enemmän, mutta toisaalta myös sieltä autofirmasta pitäisi tulla palkkio. Merkitsin arvioidun könttäsumman näitä käännöstuloja uuteen verokorttihakemukseen, mutta en ole lainkaan varma, menikö tieto oikeaan paikkaan. Ja jos, niin miten verotus tapahtuu. Maksanko muista tuloista ja etuuksista suurempaa prosenttia, vai pitäisikö näistäkin maksaa erikseen jotain? Täytyy jossain vaiheessa selvittää asia vähän perusteellisemmin, ettei ropsahda jälkiseuraamuksia.

Mutta muutoin jiihaa. Helmikuu meni nopeammin kuin ehkä koskaan ja päättyi erittäin mukavaan sukulaisvierailuun. Käytiin kylpylässä ja syömässä ja poikalapsi pääsi metsäretkelle. Terminen kevät saattaa olla jo alkanut ja puutarhatöiden kutsu kuuluu korvissa. Työhommat eivät ole päässeet kasaantumaan liikaa ja opiskelujen ensimmäinen kurssi saa toivon mukaan onnistuneen päätöksensä huomenna. Huomisiltana on verkkotentti, ja tenttikirjan kanssa meneekin sitten loppuilta. 

Viikonloppumatkailua

Poikalapsi on iltapäiväkerhossa, tyttölapsi keikistelee korujen kanssa ja yrittää kovasti saada minut ymmärtämään jotain. Aamupäiväkerhossa on käyty ja laukut odottavat pakattuina eteisessä viikonloppumatkaa. Minuuttiaikataulullakin ennätin heitellä vähän lisää lunta sulamaan. Muutaman rivin ennättää toivottavasti vielä kääntää ennen kuin pitää pakata auto ja suunnata hakemaan poikalasta. Sitten viikonlopun viettoon ilman tietokonetta. Kaksi tenttikirjaa pitänevät seuraa tänä ja huomisiltana.  

Kevät ja terapisaatio etenevät

Tänään olen nauttinut kevään etenemisestä, kaivanut oksasakset esiin ja miettinyt, onko maailmassa mitään ihanampaa kuin puutarhatyöt. Tänään olen oppinut, että on olemassa sellaisia asioita kuin turboahdin ja syöttöilman jäähdytin. Olen syönyt paljon herkkuja ja vaihtanut kuulumisia. Aloittanut pakkauksen viikonloppumatkaa varten ja lähettänyt taittoon toimitettuja artikkeleita.

Olen myös lukenut Yliopisto-lehdestä lyhyen jutun terapisaatiosta. Medikalisaatiota olen miettinyt aiemminkin, sitä että nykyaika vääntää kaikki mahdolliset ylivilkkaudet, ujoudet, erilaiset luonteenpiirteet ja ”ongelmalliset” käyttäytymismallit sairauksiksi. Minua on välillä ärsyttänyt se, että jostain kuvitellusta ”normista” poikkeamiset luokitellaan heti persoonallisuushäiriöiksi tai sairauksiksi.

Terapisaatiosta sen sijaan en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. Sillä tarkoitetaan terapeuttisen puheen ja terapian käytäntöjen leviämistä kaikkialle. Ihmiset tottuvat analysoimaan itseään ja kaipaavat terapeutin tukea ongelmiinsa. On tietysti ihmisiä, jotka oikeasti tarvitsevat terapiaa, mutta ongelmaksi jutun mukaan terapian maailmanvalloitus nousee, kun ei pystytä enää erottamaan, ketkä oikeasti tarvitsevat apua ja ketkä eivät. Kun maailmasta tulee terapisoitunut, haavoittuvuudesta tulee normi, oletettu tila.

En ollut ajatellut kaikkea hyvinvointipuhetta tästä näkökulmasta aikaisemmin. Jos medikalisaatio tekee sairauksia sellaisesta, mikä on luonnollista ihmisten käyttäytymistä, terapisaatio tekee silloin vastaavasti haavoittuvuutta ja ongelmia sellaisesta, mikä yhtä lailla kuuluu ihmisen normaaliin tunnemaailmaan. Jos medikalisaatio ja terapisaatio riisutaan pois, lukemattomista ihmisistä tuleekin yhtäkkiä normaaleja, ”viattomia” – without fault.

Tämä varmaan palautuu siihen, että onnelliset ihmiset eivät analysoi itseään. He ovat välttäneet terapisaation ansan eivätkä ole alun perinkään kuvitelleet olevansa viallisia ja avun tarpeessa. Hyvää tarkoittava terapia voi muodostua valtaa käyttäväksi terapisaatioksi ja tehdä uhreja normaalin tunne-elämän puitteissa tempoilevista ihmisistä. Valtapuhe on aina armotonta, mutta rakenteen hahmottaminen vapauttaa sen kahleista. Mielenkiintoinen ja huojentava havainto.

Hyvä päivä

Onpas ollut mahtava päivä. Heräsin tänään herätyskellon soittoon seitsemältä niin kuin normaalit ihmiset. Ennätin laittautua ja syödä aamiaista rauhassa ennen kuin ovikello soi ja lapset heräsivät. Jätin lapset ”varaukin” hellään huomaan ja suuntasin kohti koulua.

Opettajan ammatti oli lukioaikoina unelmani, mutta en olisi ollut nuorempana valmis siihen. Minä jännitin lapsia, eikä minulla olisi ollut riittävästi itsevarmuutta tehtävään. Nyt tunsin itseni suorastaan aikuiseksi auktoriteetiksi jopa ”vieraiden” lasten kanssa välituntivalvonnassa. Vuodet – ja omat lapset – ovat kasvattaneet. Vahvistui taas kovasti usko siihen, että haluan kuitenkin opettajaksi. Toki tämä luokka on ilmeisen helppo, ja tämä päivä ehkä vielä tavallistakin helpompi, kun luokka oli jakaantunut kahtia käytännössä koko päivän ajan. Silti, olisipa kiva suunnata omaan luokkaan joka aamu.

Opettajan työssä yhdistyy monia hyviä puolia. Toisten kanssa saa olla koko päivän. On työyhteisö, mutta heidän kanssaan ei olla koko ajan. On yhdellä tavalla hyvin säännelty struktuuri, jota seurata: opetussuunnitelma ja kirjat valmiine tehtävine ja vastauksineen. Toisaalta työ on kuitenkin hyvin itsenäistä. Kukaan ei määrää, miten sen päiväsi kulutat ja työsi käytännön tasolla teet, vaan voit soveltaa ja kehittää tehtäviä. Työpäivät ovat lyhyet, ja tunnit jakavat ne helposti säänneltäviin osiin ja tuovat vaihtelua. Lapset ovat hyvin spontaaneja: nauravat ja itkevät, ovat ärtyneitä ja tulevat viereen, ärsyttävät toisiaan ja ottavat kädestä. Ja ne ovat lapsia, mikä tarkoittaa, että aikuisena on aina se auktoriteettihahmo, vaikka olisi kuinka epäautoritäärinen.   

On myös yllättävää, miten paljon ajatus joukkoliikenteen ja keskustan välttämisestä vaikuttaa mielialaan. Helsinki siis olisi huomattavasti mukavampi asuinpaikka, jos ei tarvitsisi suunnata töihin joka päivä täysissä junissa tai busseissa. Pienen tilan jakaminen ventovieraiden ihmisten kanssa, joita ei yhdistä mikään, ahdistaa minua. Jos sen sijaan töihin voisi mennä omalla autolla tai pyörällä, eikä keskustaa tarvitsisi nähdä kuin muutaman kerran vuodessa, niin pääkaupunkiseudulla olisi paljon mukavampi asua. Täällähän on muitakin hyviä puolia kuin kerhot ja puoli sukua. Esimerkiksi se, että kevät tulee paria viikkoa aikaisemmin. Mittari näytti tänään +5 varjossa, ja lumi sai kyytiä.

Olin suorastaan virkistynyt päivän jälkeen. Ja niin olivat lapsetkin. Hyvän tuulen huomaa siitä, etteivät lapset kiukutelleet lainkaan koko iltana ja minua jaksoi poikalapsen höpötys naurattaa. Kyllä maar, aivan erinomainen päivä.

Carpe diem

Onpahan ollut kiireinen päivä. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni en meinannut viime yönä saada unta ja pyörin hereillä vielä kolmen aikaan. Hammaskin vähän vihoitteli ja päätin sitten jossain vaiheessa pyörimisen sijaan lukea romaania. Nukahdin onneksi lopulta, mutta yhdeksän maissa herätessä oli kyllä melkomoisen tokkurainen olo.

Aamupäivällä ehdittiin kauppaan, ja lounaan jälkeen vietiin poikalapsi kerhoon. Tyttölapsi ei nukahtanut, mutta sain silti vähän töitä tehtyä. Ja kaksi viikkoa lisäaikaa saksan käännösprojektiin, mikä tuli ehdottomasti tarpeen. Varsinkin, kun pienempiä käännöstöitä pukkaa tällä hetkellä enemmänkin. Kolmekymmentä päivää nyt kirjautuneena palveluun ja ansaittuna 96 dollaria, mikä tämän päivän kurssiin tekee 84 euroa. Tarjolla olisi ollut yksi vähän isompikin työ, mutta siitä oli pakko kieltäytyä, koska aika ei enää yksinkertaisesti riitä.

Kerhon jälkeen pyörittiin hetki pihalla kevättä tekemässä. Kevätkukat ovat työntäneet jo lehtiään maan pinnalle ja pihakivetys on lumesta sula. Aikaisin tulee kevät tänä vuonna tätä vauhtia, mutta yhtään en valita.

Iltapäivällä huristeltiin serkkutytön kanssa HopLoppiin. En ole aikaisemmin käynytkään Vantaalla, mutta hieno oli paikka ja jälkikasvu tykkäsi aivan täysillä. Hyvin punaposkiset lapset olisivat viihtyneet sulkemisaikaan saakka. Itsekin tykkään kiipeillä ja ryömiä labyrinteissa, mutta täytyy myöntää, että välillä sain tehdä töitä pysyäkseni yksivuotiaan perässä. Ei ole kunto ihan paras mahdollinen.    

Paluu arkeen

Kotona jälleen. Lunta ja jäätä oli selvästi kadonnut viikossa, ja linnut lauloivat hyvin iloisesti, vaikka kello oli jo yli kuuden, kun saavuttiin perille. Katsotaan, ennättääkö huomenna taas kevään tekoon. Tai ylihuomenna. Tai sitä seuraavana päivänä.

Paluumatka oli vähän rasittava, vaikka takapenkki nukkuikin koko matkan. Alkumatkasta paistoi aurinko menosuunnasta ja kun tie oli märkä, niin välillä häikäisi hyvin pahasti. Jouduin köröttelemään ehkä kolmisenkymmentä kilometriä poliisiauton perässä, ja hidas vauhti, joka ei vaatinut keskittymistä, meinasi saada nukahtamaan. Muutama yhteen asti valvottu yö näköjään oireilee jollain tasolla.

Hammaskin ryhtyi matkalla vähän kiukuttelemaan. Yhdestä alatakahampaastani lohkesi pala joitain kuukausia sitten. Yritin saada hammaslääkärille ajan, mutta kun en pystynyt vastaamaan kumpaankaan hammashoitolan vastasoittoon, niin en sitten enää kokeillut uudestaan. Ennätin siinä välissä nimittäin lukea, että särkemätön lohjennut hammas ei ole kiireisen hoitoajan saannin syy. Tarkastusaika oli silloin jo varauksessa ja aika on nyt saatu noin kuukauden päähän. Toivottavasti hammas taas rauhoittuu ja jaksaa odotella kuukauden päivät. Tosin en ole aivan varma, oliko kipuilun syynä lohjennut hammas vai sen yläpuolella läpi osittain puskenut viisaudenhammas.

Nyt pitäisi vielä tunti tai pari jaksaa tehdä käännöstöitä. Pienemmillä töillä on tänään ansaittu seitsemän euroa ja isossa työssä siirrytty kytkinjärjestelmästä pakoputkistoon.

Käännöksiä, käännöksiä

Tänään on onneksi käännösten tahti pikkaisen parantunut, ja alan uskoa, että urakka on kuitenkin saatavissa valmiiksi eräpäivään mennessä. Tosin kotona odottavat myös toimitustyöt, opiskelu, mahdolliset muut käännöstyöt, puhumattakaan arjesta ja enemmän huomiota vaativista lapsista. Kyllä tämä silti valmiiksi saadaan, vaikka pitäisi henkilökohtaisesti tutustua niiden tuttujen työtapoihin, jotka viestittävät naamakirjassa kello kolme aamuyöllä, että päivän työt on vihdoin tehty.

Alan ymmärtää niitä ihmisiä, jotka saavat väitöskirjansa valmiiksi äitiyslomalla ja kirjoittavat tusinan artikkeleita. Tosin itse en kykenisi öitä myöten toimintaan, joka vaatii suurta luovuutta. Käännös- ja toimitustyöt ovat asia erikseen, koska koko ajan ruudulla on teksti, jonka suuntaviivojen mukaan työtä tehdään. Työskentely on paljon helpompaa näin kuin silloin, kun vastaan tuijottaa tyhjä paperi, joka pitäisi täyttää jollain kriittisen arvostelun läpäisevällä.

Olen myös havainnut, että koen hirvittävän tyydyttäväksi sen, että palkan suuruus riippuu tehdyn työn määrästä. Se saa tuntemaan, että tekemälläni työllä on merkitystä. Jos palkka on yhtä suuri riippumatta siitä, teenkö paljon vai vähän, hyvää vai huonoa, niin minulla vaikuttaa olevan ikävä taipumus mennä siitä, missä rima on matalin. Jos palkkio tulee kuitenkin, niin miksi raataa ylimääräistä. Sehän olisi vain tyhmää. Sen sijaan tässä mallissa tehty työ korreloi suoraan palkkaan. Teen jotain, tietokoneen oikeassa yläkulmassa luku nousee (vähintään jälkikäteen), ja tällä kertaa se ei edustakaan pelimerkkejä tai pisteitä, vaan ihka oikeaa rahaa. Kyllä vain, hyvin tyydyttävää.

Geberzylinder

Tänään on tehty käännöstöitä. Yölläkin pyörii varmaan päässä työsylinterit ja kytkinakselin laakerit, männät ja hydraulinesteet. Tahti toivottavasti parantuu jossain vaihteessa, sillä tällä vauhdilla tarvitsisin lähes koko päivän joka ikinen päivä maaliskuun loppuun asti saadakseni urakan valmiiksi. Olen ehkä hieman yliarvioinut oman saksan kielen taitoni ja ennen kaikkea verkosta löytyvien sanakirjojen laajuuden, kun on kyseessä autoalaan liittyvä terminologia saksasta suomeen. Eli sen kummemmitta höpinöittä takaisin sylinterien ihmeelliseen maailmaan. Vielähän tässä on hyviä tunteja jäljellä ennen kuin pitää nukkumiseksi kutsuttua touhua harrastaa.

Talven iloja ja töitä

Olen vasta viime aikoina tajunnut, että talviulkoilu – tai siitä nauttiminen – on aivan selkeä välinelaji. Ensinnäkin ne toppahousut ovat aivan mainiot, mutta myös esimerkiksi potkukelkka. Toissapäivän kylmän talvisesta lumimaailmasta on yhtäkkiä siirrytty vesilammikoihin ja jäähän; katolta tuli viime yönä lumi alas hirveän rytinän kanssa. Ulkoilu yhden energisen koirulin kanssa jääteillä on tuskaa, sen sijaan ulkoilu energisen koirulin ja potkukelkan kanssa on huisin hauskaa. Vedettiin suoraa tietä minkä ehdittiin, koira juoksi ja minä potkin vauhtia, ja me suorastaan kiisimme. Ihan kuin jossain Astrid Lindgrenin romaanissa.

Lisää hauskuutta haettiin tänään Kylpylästä. Syömässä olen käynyt siellä kerran, mutta en koskaan kylpylän puolella. Tyttölapsi panikoi taas tavalliseen tapaansa suihkua, mutta onneksi tykkäsi kovasti altaista, varsinkin kun siellä oli varattu tosi kivasti lapsille erilaisia vesileluja. Poikalapsi painoi menemään uimarenkaallaan ja olisi jatkanut paljon pidempäänkin. Mukavaa oli kaikilla, vaikka ei olisi haitannut, jos vesi olisi ollut pari astetta lämpimämpää.

Eilinen tiedustelu on muuttunut tilaukseksi. Mitähän olen mennyt tekemään? Olen luvannut kääntää yli 40 000 sanaa autoalaan liittyviä tekstejä maaliskuun loppuun mennessä – ja haastavuusastetta lisää hippasen se, että käännökset ovat saksasta suomeen, eivät englannista. Hiihoo, eipä ainakaan ole vapaa-ajan ongelmia ensi kuussa. Toisaalta yksinumeroisista summista siirryttiin kolmenumeroisiin, ja tämä tasoittaa budjettiongelmat yli kuukauden osalta, vaikka tulosta menisi verotkin täysimääräisinä. Tätä menoa voin halutessani jatkaa hoitovapaata aivan ongelmitta siihen asti, kunnes tyttölapsi täyttää kolme.

Minustako yrittäjäksi?

Käännösrintamalla sain ensimmäisen tiedustelun, jossa olisi tarjolla enemmän kuin yksinumeroinen summa rahaa. Voi olla, että jää tiedusteluun, mutta sai aivot kehittelemään suunnitelmia koirulin kanssa lenkkeiltäessä. Mitä jos minä oikeasti voisin olla sekakaupan freelanceri – toiminimi ja verkkosivut pystyyn ja katsastamaan kysyntää. Voisin tarjota toimituspalveluita yksityisille, käännöksiä laidasta laitaan, hankkia auktorisoidun kääntäjän pätevyyden ja kääntää asianmukaisia dokumentteja. Voisin päivittää tietoni perhe- ja perintöoikeudesta – joka oli ainoa aineellisen oikeuden ala, joka minua opiskeluaikoina kiinnosti – ja katsoa, olisiko kysyntää sen puolen asiakirjoille periaatteella, ”jos et halua maksaa ylimääräistä vierailusta hienoissa toimistotiloissa ja asianajajasi kalliista jakkupuvusta, vaan mieluummin käyttäisit nekin rahat itseesi tai perillistesi hyväksi, istu kahville sohvapöydän ääreen ja kerro, mitä tarvitset”.

Olisi myös ihanaa käydä joku mindfulnessohjaajan kurssi tai vastaava, ja tarjota kursseja kohtuuhintaan. Minua ärsyttää suuresti, että hyvinvointiin – joka sinänsä on tosi mahtava juttu – liittyy niin paljon rahastusta. Ihmiset pitäisi ehdottomasti saada voimaan paremmin ja tarjota sitä kaipaaville keinoja muutokseen, mutta ei järjetöntä summaa vastaan.

Yksi tilaus sieltä, toinen täältä – niistä kasautuu puro. Pelkillä pikkukäännöksillä puro ei kasva riittävän suureksi, jotta se riittäisi elättämään. Tähän mennessä olen kolmessa ja puolessa viikossa ansainnut 45 euroa, josta menee vielä jonkin verran paypalin kuluja. Näin pienet tulot eivät käsittääkseni hirveästi heilauta verotusta, mutta oikeilla freelancereilla verot menevät tuloista melko lailla normaalisti. Hirveän montaa toimeksiantoa nuukailija ei silti tarvitsisi, jos mukana olisi niitä vähän enemmän tuottaviakin.      

Leppoisaa elämää

Saunanpesässä roihuava tuli on yksi maailman ihanimpia elementtejä. Liekkien leikkiä on kaunis katsella, palavan puun tuoksu on yksi parhaimmista, mitä olemassa on, puiden rätinä on musiikkia korville ja lämpö hivelee ihoa. Makuaistille ei jää mitään, mutta kaikki muut sitten saavatkin osansa.

Käytiin tänään kirjastossa, jossa olin kouluaikoina työharjoittelussa. Poikalapsi suuntasi lasten puolen DVD-hyllylle, ja minä fiilistelin hyllyjen välissä hyviä muistoja. Kirjastot ovat mahtavia paikkoja, ja tässä kyseisessä on jotain erityistä tunnelmaa.

Kirjaston jälkeen käytin ruokakaupoilla, ja poikalapsi sai jo etukäteen valita nimipäivälahjansa. Niitä toivottuja legoja tarttui matkaan, ja niitä väkerrettiin loppupäivä. Poikalapsi lähinnä väkersi, mutta välillä sain auttaa. Paketti oli itse asiassa suunnattu 8–12-vuotiaille, mutta hyvin poikalapsi siitä selvisi, vaikka ikää onkin vasta neljä ja puoli. Hieman ehkä yläkanttiin mitoitettu nämä ikärajat, vaikka tällainen pieni näpräys onkin herralle juuri omiaan.

Iltapäivällä kävin koiran ja tyttölapsen kanssa lenkillä, ja totesin, että tällaisella leppoisella loma-aikataululla koiran ja lasten yhdistelmä sujuu oikein hyvin. Koiruli pelästyi takaa tulevaa kävelijää, joka jäi juttelemaan pienistä, energisistä koirista. Sattumanvaraisia kohtaamisia. Taisi olla entisen luokkakaverini äiti. Pihaan kärryteltäessä tyttölapsi oli nukahtanut, ja koiruli halusi piehtaroida lumessa. 

Astrologinen kalenterini ilmoitti päivä pari sitten, että alkamassa on kahden vuoden ajanjakso, jolloin tapahtuu muutoksia asumiseen ja kotiin liittyvissä asioissa. Ehkä saan vihdoin potkaistua itseäni takamukseen ja tehtyä jotain muuttamisen suhteen. Kaksi vuotta on suunnilleen vielä aikaa, ennen kuin poikalapsi menee kouluun, ja siihen mennessä haluaisin päätökseni tehdä, ettei poikalapsen tarvitsisi vaihtaa koulua ja kaveripiiriä. Maaseudussa on omat ihanat puolensa, mutta ehkä pikkukaupungin leppoisampi elämänrytmi, joka kuitenkin sisältää aktiviteetteja, olisi kuitenkin se oikea ratkaisu. Ehkä kahden vuoden transiittini jälkeen minulla on se oma omakotitalo, takka, puusauna ja mahdollisesti jopa oma karvaturri vetämässä minua päivittäisille lenkeille.

Lomailua

Tänään olen ulkoillut valoisan ja pimeän aikaan. Auringonpaiste ja lämpimät toppahousut tekevät minustakin suorastaan talvenrakastajan. Vaikka lievä flunssa on taas iskenyt, niin sekään ei menoa haittaa.

Tänään otin melkein päiväunet, kun väsytti niin. Yritin saada tyttölapsen nukahtamaan päiväunille sisälle lukemalla kirkkohistoriaa sen vieressä sängyssä. Eihän se siinä pysynyt, vaan karkasi olohuoneeseen, jossa poikalapsi katseli ”mammuttielokuvaa”, ja piirteli itseään tussilla naamaan. Minä jäin lukemaan kirjaa ja sitten jossain vaiheessa melkein nukahdin siihen.

Huomenna on pakko laittaa tyttölapsi ulos päiväunille. Tänään en viitsinyt painostaa nukkumaan, kun ajattelin, että ainakin vältyttäisiin nukkumaanmenolta yhdentoista aikaan. Jälkiviisaana olisi pitänyt, sillä tyttölapsi veti sellaiset nukahtamisraivarit, ettei koskaan aikaisemmin. Hetken kiukuttelin takaisin, mutta sitten iski tyyneys. Muistin ”tämäkin menee ohi” -ajatuksen ja että johdonmukaisuus reagoinnissa kannattaa. Ei siirtymistä hyssyttelystä kanniskeluun, istumisesta makuuasentoon, vaan yksi linja. Puoli tuntia neiti varmaan pyristeli vastaan ja huusi itseään uneen, mutta menihän se ohi – suhteellisen lyhyessä ajassa jopa – ja kun pysyin ajasta viimeiset 95 prosenttia tyynenä, niin nyt olen tyytyväinen itseeni sen sijaan, että kiroaisin itseäni kuilun pohjalle huonosta äitiydestä.

Oikein erinomainen lomapäivä, vaikka olenkin toimittanut yhden artikkelin loppuun, tehnyt yhden käännöstyön ja saanut lähes 50 sivua kirkkohistoriaa luettua. Ja sukkakin on edennyt. Onhan se helppoa näin, kun äitimuori viettää laatuaikaa lastenlasten kanssa.

Hiihtoloma alkaa

"Tästä tulee hyvä päivä,” sanoo poikalapsi aina välillä, ja tämä oli sellainen. Aamupäivä pakattiin ja siivottiin ja syötiin. Kerrankin osasin olla stressaamatta aikatauluista ja annoin piut paut sille, päästäänkö liikkeelle tunti tai kolme aikaisemmin.

Päästiin liikkeelle suhteellisen vähällä tavaramäärällä ja suunnattiin hakemaan koirakaveria mukaan lomailemaan. Ennätettiin laskemaan mäkeä ihanassa auringonpaisteessa, mikä oli erittäin hauskaa. Pääsin itsekin kokeilemaan jälkikasvun kanssa, ja tällä kertaa saatiin eilisenkin edestä pitkiä pellavia. Päälle hyviä herkkuja – kiitos kestityksestä! – ennen kuin käynnistettiin auto kohti itää.

Sain ajella suurimman osan matkaa kauniissa auringonpaisteessa, takapenkin nukkuessa käytännössä koko matkan. Kääntyessäni kioskilta kohti ”mummolaa” tulivat mieleen menneet vuodet, jolloin kioskin ohi ajettiin kohti omaa mummolaa. Koirulaisen kanssa käytiin iltakävelyllä ihailemassa kirkasta tähtitaivasta ja kimaltavaa hankea. Mikähän siinä on, että täällä molemmat tuntuvat niin paljon selkeämmiltä, vaikka täälläkin (pikku)kaupungissa ollaan?

Olisikohan jälkikasvu kohta valmis nukkumaan? Kun vetää päiväunia kolmesta kuuteen, niin kymmeneltäkään ei väsymys vielä vaivaa.

Pitkiä pellavia - vaiko olemattomia?

Kirjauduin yhteen uuteen netin työsivustoista. Elance on niitä, joilla töistä pitää kilpailla ja tehdä tarjouksia. Vaikeampi siis saada töitä, mutta jos jalkansa saisi oven väliin, niin töistä maksettaisiin paremmin. Käännöshommia suomeen ei ole hirveästi tarjolla mutta parisen kymmentä kuitenkin. Jos olisi nuori ja lapseton ja asuisi jossain alkeellisessa bungalowissa Intian valtameren äärellä, niin näillä käännös- ja kirjoitushommilla varmaan pystyisi elättämään itsensä.  

Tuolla voisi surffailla tarjouksia loputtomiin, mutta tältä illalta täytyy laittaa stoppi. Tänään on lepopäivä ja haluan päästä vielä kirjan ääreen ja toivottavasti vähän tavallista aikaisemmin nukkumaan.

Päivä meni mukavan kiireettömästi hyvän ruoan äärellä. Serkkutyttö oli hyvä yövieras ja keksi poikalapselle leikin jos toisenkin, vaikka suurin osa aikaa menikin nenä kiinni töllössä. Mikähän siinä muuten on, että lapset ovat toistensa kanssa niin erilaisia kuin aikuisten seurassa? Poikalapsella esimerkiksi on hyvin valikoiva kuulo, kun käsken häntä tekemään jotain, ja jos oikeasti haluaa tuloksia aikaan, on hyvin usein turvauduttava äänen korottamiseen. Sen sijaan kun serkkutyttö sanoo, että konttaa lattialla tai vahdi pehmoeläimiäni tai hae tuo ja vie tämä, niin poikalapsi hyppää sekunnissa. Toivottavasti on koulumaailmaan mennessä oppinut, ettei ihan aina tarvitse tehdä sitä, mitä kaverit käskevät. Se ei tosin haittaisi, jos oppisi samalla, että äitin käskyt voisi välillä täyttääkin ihan mukisematta.

Vatsa valittaa. Sukulounas tädin luona oli sen verran runsas ja monipuolinen, että sillä eläisi pari päivää. Kotiin tuomisiksi saatu vajaa kokispullo on tyhjentynyt huolestuttavaa tahtia, mikä ei parantane vatsan tilaa lainkaan. Sukulounaat ovat silti parhaita.

Hyvää ystävänpäivää!

Eilinen teologian tehtävä olikin nopeampi ja mukavampi kuin kuvittelin. Ja oli kiva havaita, että olin saanut viitosen kirjoitustehtävästä ja kehut professorilta. Meinasin alkuun masentua, kun kaikella tällä koulutuksella havaitsin, etten pärjää kurssin parhaimmille. Onneksi kurssin proffakin vahvisti, että tämä on tasokkain avoimen kurssin, jota hän on tähän mennessä vetänyt, ja tällä kertaa olen valmis uskomaan, ettei kyse ole turhista kehuista. Pari avoimen yliopiston kurssia olen itsekin pitänyt ja huomattavasti enemmän tenttivastauksia korjannut, ja taso on yleensä sellaista perushyvää, mutta harvassa ovat olleet itsenäisen kriittiset ajattelijat.

Eilisen käännöstiedusteluista kaksi oli yön aikana muuttunut tilauksiksi. Toisen tein aamupäivällä ja toinen odottaa iltaa ja lasten nukkumaanmenoa. Se ei nimittäin ole käännös vaan aikaisemmin tekemäni käännöksen lukeminen ääneen (voice over), joka vaatii hiljaisen ympäristön. Olen oppinut tänään, että puhelimelle voi äänittää tiedoston, lähettää sen puhelimesta itselleen sähköpostiin ja siitä tietysti eteenpäin minne vaan. Uusi uljas maailma.

Kääntäminen on kivaa, mutta yhdistettynä päälle hyppiviin lapsiin sen mielekkyys alkaa vähän kärsiä. Täytyy myöntää, että aamupäivällä alkoi vähän tuntua, että on liian monta lusikkaa sopassa yhtä aikaa. Naamakirjassa oli menossa hyvien uutisten päivä, muttei ollut yhtään fiilinkiä osallistua siihen. Iltapäivä menikin huomattavasti helpommin, kun lasten serkku tuli kylään eikä minussa enää roikkunut kukaan. Toivottavasti yökyläilijän nukahtaminen sujuu yhtä hyvin. Omat lapsukaiset eivät suostu vielä vapaaehtoisesti yökyläilemään, mutta vastavierailulle voisin heidät silti tunkea ja lähteä tekemään jotain oikein kivaa.

Takaisin aikataulussa

Tänään on ollut velvoitteiden suorittamispäivä: yksi artikkeli toimitettu ja 50 sivua kirkkohistoriaa luettu ja vielä pitäisi jaksaa aloittaa yksi harjoitustehtävä. Käännöstöitä on kysellyt kolme henkilöä, vaikka yksikään niistä ei ole vielä johtanut tilaukseen. Lapsenvahti on varmistettu parin viikon päähän, kun pääsen tekemään opettajan sijaisuuden. Auttaa budjettia tasapainoon, mutta erityisesti suo kokemusta ja selkiyttää kysymystä ”olisiko minusta opettajaksi?”

Velvoitteiden suorittamisen vastapainona keittiö on kuin räjähdyksen jäljiltä. En ole jaksanut tyhjentää astianpesukonetta ja astioita on tiskipöytä täynnä. Nuudelipussista ja puolikkaasta rusinapaketista piti tankata ylimääräistä energiaa ja vieläkin tekisi mieli jotain. Nimenomaan siis tekisi mieli, nälkä ei ole yhtään. Vedenkeittimeen jäi sen verran kuumaa vettä, että käväisin tekemässä kaakaon pahimpaan makeanhimoon. Tai ei sitä ihan riittävästi ollut. Kun kaadoin kylmän maidon päälle, niin siitä tuli sen verran viileää, että piti laittaa lisää vettä lämpiämään. Ei ehkä ihan energiatehokkainta touhua maailmassa.

Aamun kerhomatkalla Fortumin pojat yrittivät myydä minulle uuden sähkösopimuksen. Minähän en tartu tarjouksiin ennen kuin olen saanut omassa rauhassa vertailla hintoja ja varmistanut, että saan varmasti edullisemman tilalle. Sähkönkulutukseni ei ole kovin hurjaa, kun lämmitys mitä ilmeisimmin menee vastikkeen piikkiin. Näin ainakin kuvittelen. Tämä kuuluu sarjaan asioita, joista minulla on vain etäinen mutu-tuntuma. Joka tapauksessa muistutti siitä, että sähkösopimuskin pitäisi varmaan joskus kilpailuttaa. Ja miettiä, voisiko vakuutuksista tiputtaa jotain pois. Minulla on esimerkiksi autoon kevyin mahdollinen kasko, mutta silläkin hinnalla maksaisi sen kattamat haaverit kyllä pois. Kymmenessä vuodessa autonomistajana olen hyötynyt vakuutuksesta yhden autonhinausmatkan verran. Tosin kun kirjoitan näin, niin heti ylihuomenna varmaan tapahtuu jotain. (Knock, knock eikä tarkoitukseni ole sortua hubrikseen tai muuhunkaan ylimielisyyteen. – – Lähes aina kun kirjoittaa blogissa tai naamakirjassa jostain tämän tyyppisestä onnesta, niin epäonni iskee heti. Meinaan kyllä kirjoittaa, mutta pitää varmaan keksiä jokin hyvityskonsti, koska en halua maksaa autonkorjauskuluja. Autofirmat jos jotkin todella osaavat rokottaa.)

Toinen kuppi kaakaota. Maitoa roiskui kädelle laittaessani sitä takaisin jääkaappiin. Toivotaan että se riittää tällä kertaa kohtalottarien kostoksi ja muistutukseksi liiallisen ylpeyden vaaroista.   

Väsyttää, mutta vielä olisi sen harjoitustehtävän aika. Onneksi maksoin etukäteen neljästä teologian kurssista, muuten saattaisi jäädä kesken nämäkin opinnot.

Ruusuja ystävänpäiväksi

Poikalapsi kysyi eilen, että mihin me seuraavana päivänä mennään ja ilmoitti, että hän haluaisi kirjastoon.  Käytiin sitten siellä ja tyttölapsi jaksoi tepastella käytännössä koko noin kymmenen-viidentoista minuutin matkan perille asti. Hän on liikunnalliselta innoltaan ihan eri maata kuin poikalapsi, joka valitti vielä kolmevuotiaanakin, ettei jaksa kävellä. Tai no, valitti vielä tänä aamunakin ja toivoi lyhintä mahdollista reittiä kirjastoon.

Poikalapsi löysi Ice Age 4 -DVD:n, ja minun mukaani tarttui Päivi Alasalmen Loistava yksinhuoltajuus -opus. Ensimmäisessä kahdessakymmenessä sivussa on päästy vasta yksinhuoltajuuden haasteisiin, mutta ehkä se kirjassa vetoaakin. Että ne haasteet ovat niin tuttuja muillekin. Parisuhteissa on aivan taatusti omat haasteensa, joista yksinhuoltaja ei välittämättä tiedä mitään – useimmat eronneet kyllä varmasti aivan liikaakin – mutta yksinhuoltajuuden kokonaisvaltaisuus ja jakamaton vastuu aukeavat helpoiten samaa arkea itse pyörittäville. Tekisi mieleni lukea kirja tänään loppuun, mutta pitää ainakin ensin tehdä vähän töitä.

On myös raportoitava, että olen tänään tehnyt jauhelihapihvejä – 700 gramman jauhelihasta riittää neljän päivän ateriaksi, kaksi pakkaseen odottamaan myöhempiä aikoja – ja sämpylöitä (sämpyläjauhopaketin perusohjeella, johon lisäsin vain hunajaa), joita poikalapsi kehui paremmiksi kuin eiliset pullat. Täytyy sanoa, että olen samaa mieltä. Poikalapselta tuli kannatusta myös Oivariinin vaihdolle Flooraan, joka on kuulemma parempaa. Ainakin se on halvempaa ja toivottavasti myös terveellisempää – ainakin sen vuoksi, että sitä tullee syötyä vähemmän, koska se ei oikeasti ole yhtä hyvää kuin Oivariini.

Pullantuoksua

Tänään oli suomalaisen kalenterin mukaan ensimmäinen virallinen nimipäiväni, kun nimi vihdoin pääsi kalenteriin. Poikalapsi muisti ja vähän surkutteli, kun aikuiset eivät saa lahjoja. Hänen nimipäivänsä ovat loppukuusta ja katsottuna on jo joku lego-härveli, mikä pitäisi saada. Itsekin sain kyllä enemmän nimipäiväkortteja kuin koskaan sitten lapsuuden. Juhlan kunniaksi leivottiin myös laskiaispullia, mutta jätettiin vielä kermavaahto odottamaan huomista, koska se olisi vain sulanut velliksi pullien päälle. Piti tietysti syödä heti uunituoreina.

Olen tänään taas lukenut yhtä nuukailublogia. Se ensimmäinen ei oikein iskenyt kuitenkaan, kun niillä vinkeillä olisin vain äitynyt tuhlaamaan selvästi nykyistä enemmän. ”Halvempi vaihtoehto” ei tuo säästöä, jos en kuluta kyseisiä tuotteita lainkaan. Pari päivää sitten löysin Täydellinen emäntä -blogin, joka kolahtaa minuun paljon paremmin. Sieltä muistin muun muassa sellaiset omasta keittiöstä unhoon jääneet ruokalajit kuten jauhelihaperunalaatikko ja nakkikeitto. Hyviä sämpyläreseptejä meinaan kokeilla myös. Blogista löytyi ihania käsityövinkkejä esimerkiksi lahjoiksi. Käsityöt olivat niin hienoja, etteivät ne millään lailla jää kakkoseksi kaupan tarjoamuksille. Jos osaisin käyttää ompelukonetta, sieltä saisi myös mallia vanhojen vaatteiden tuunaamiseen uuteen uskoon. Tykkään myös siitä, että bloginkirjoittajalle nuukailu on periaatteellista kulutusvastaisuutta ja jotain järkevää, ei pakon aiheuttamaa säästämistä katkeruuden maustamana.

Juu, mutta sepä siitä. On tullut keskityttyä viime iltoina vähän liikaa siihen fantasiaromaaniin ja unohdettua, että töihin ja opiskeluun liittyvät aikarajat alkavat kohta puskea päälle. Joten artikkeli esiin ja editointihommiin.

Elämän haasteet

Ihanan keväinen päivä. Parhaimmillaan näytti auringossa oleva mittari kymmentä astetta plussaa. Meidän pihamme on valitettavan varjossa muutaman todella ison kuusen vuoksi, mutta kerhomatkalla huomasi, kuinka vesi suorastaan virtasi mäkistä tietä pitkin.

Tyttölapsi on kerhoreissun jäljiltä vielä unessa. Jee! Sain hoidettua yhden rästiinjääneen homman ja molempien kunniaksi keitin itselleni kanelikahvit. Kahvin piti olla boikotissa, mutta vatsa on taas parempi ja mieli on tehnyt kovasti, niin menkööt tänään.

Luin eilen illalla vessaan jäänyttä, joskus tilaamaani astrologista karttaa. Elämäntilanteiden vaihdellessa siitä saa aina uusia asioita irti. Siellä muun muassa väitetään, etten tässä elämässäni pysty tekemään suunnitelmia pidemmän ajan varalle ja sen vuoksi on vain pidettävä huoli siitä, että joka päivä nauttii siitä, mitä tekee. Siellä käsketään luottamaan intuitioon ja omaan sisäiseen ääneen muiden kuuntelemisen sijaan. Lopettamaan muiden tunnereaktioiden seuraaminen ja rohkaistumaan seuraamaan omia tunteita silloinkin, kun menettämisen pelko uhkaa tulla väliin. Rakastamaan työtään ja elämään oman arvomaailman mukaan. Seuraamaan voimavarojen riittävyyttä ja kunnioittamaan vastoinkäymisiä merkkeinä voimavarojen ylittymisestä. Lopettamaan varmisteleminen ja aloittamaan uusi elämä.

Tulkinta väittää, että kuvioihin kätkeytyy haaste, joka minun tulee selvittää ennen kuin voin saavuttaa tavoitteeni ja tulla tyytyväiseksi. Olen tilannut tulkinnan jo monta vuotta sitten ja lukenut sen useasti – alleviivauksia ja kommentteja löytyy joka paikasta – mutta jäänyt aina jumiin tähän kohtaan. Mikä se haaste oikein on? Tällä kertaa mieleeni juolahti – intuitio? – että ehkä se haaste todella on nähdä elämä toisella tapaa. Työntää järki kakkossijalle ja nostaa tunteet ja intuitio ykköseksi. Oikeasti päästää irti ajatuksesta, että raataminen ja niska limassa työn tekeminen tuo elämässä kunnian ja arvostuksen. Sen sijaan antaa itselle lupa tehdä sitä, mistä nauttii. Luterilaiseen työmoraaliin ainakin osittain indoktrinoituneena se kuulostaa häpeämättömältä ajatukselta, mutta eihän se toisaalta muutoin haaste olisikaan. Sitä se nimittäin on. Kymmenvuotisen väitöskirjaprojektini aikana työnteko oli tervanjuontia, mutta en voinut antaa itseni myöskään nauttia akateemisesta vapaudesta, koska minun olisi pitänyt tehdä töitä.

Ehkä se haaste on se. Sen sijaan, että olisin kiltti, järkevä, realistinen, tunnollinen kympin tyttö, joka aina ajattelee tulevaisuutta ja miettii, mitä henkilö x tai y ajattelee tekemisistäni ja sanomisistani, voisinkin olla jotain muuta. Voisin olla tunteisiin, intuitioon, esoteriaan ja henkiseen uskova; unohtaa uran ja ammatin ja toimeentulon varmistelemisen; ryhtyä oikeasti elämään päivässä ja nauttimaan tekemisistäni tulevaisuudesta huolehtimisen sijaan; muistaa, että minulla on vain yksi elämä ja jos haluan asua maalla viljelemässä perunaa ja kirjoittelemassa höpöjä ja tekemässä pätkätöitä, niin minä voin ja lapsilla on aikuistuttuaan aikaa ja vuosia ryhtyä vaikka ultraurbaaneiksi kulutusfashionistoiksi, jos se on heidän juttunsa. Jos minä odotan heidän täysi-ikäistymistään, niin olen kuusikymppinen katkeroitunut mummo, jonka käsissä moottorisaha ei enää niin hyvin pysy. Sitä paitsi tulkinta sanoo, että jos teen asioita toisten kannalta parhaalla – kuvittelemallani parhaalla – tavalla, tulen vain ahdistumaan, hermostumaan ja tiukan paikan tullen nämä läheiset tulevat vain syyttämään minua kaikesta, mitä olen heidän ”hyväkseen” tehnyt. Marttyyriäidit tekevät niin ja opettavat samalla rivien välistä lapsilleen, että näiden tulisi olla ikuisesti kiitollisia heidän tekemistään uhrauksista. Samalla he opettavat ainakin tyttärilleen, että näiden tulisi uhrautua lastensa puolesta eikä ajatella omaa elämäänsä.

Haasteita on elämä täynnä, mutta niin sen varmaan pitääkin mennä.

Ruokaa, juomaa ja kirjoja

Tänään käytiin kaupungissa – palauttamassa pari kirjaa ja lounaalla ”tosi kivan tätin” kanssa poikalapsen sanoja lainatakseni. Tarjoilijakin oli tosi kiva täti. Tuli ottamaan tilauksen pöydästä, vaikka se piti periaatteessa tehdä tiskiltä, ja oli hyvin ystävällinen. Kranttu poikalapsi sanoa paukautti tarjoilijalle, ettei jäätelöannos kermavaahtoineen ollut hyvää, ainoastaan siinä olleet vaahtokarkit eivätkä nekään olisi saaneet koskettaa jäätelöä. Tarjoilijatätipä toi sitten meidän herra nirsolle lasillisen vaahtokarkkeja ihan ilmatteeksi. Piti käydä laittamassa Amarillon sivuilla kiittävää palautetta, jos se vaikka jotain kautta kulkeutuisi tämän toisen kivan tätin korviin. Ainakin mielellään menee takaisin, kun kerrankin lapsiystävällisyys oli katossaan.

Kotimatkalla käytiin omassa kirjastossa hakemassa toinen kirkkohistorian tenttikirjoista ja poikalapselle lisää Barbapapaa ja Dinosaurus-DVD. Molemmat ovat kovasti suosiossa. Tyttölapsi nukahti matkalla kirjastosta kotiin, mikä antaa toivoa siitä, etteivät päiväunet ehkä vielä olekaan menneen talven lumia. Eilenkin laitoin päiväunille, koska lauantai-iltapäivä oli ulkoilun jälkeen totaalista raivoamista eikä nukahtamisestakaan meinannut tulla mitään.

Luin eilen vanhasta Suomen Kuvalehdestä juttua intuition harjoittelemisesta. Yhdessä tehtävässä piti miettiä kysymystä, johon on kaksi vastausvaihtoehtoa. Sitten asetetaan toinen vaihtoehto toiselle kämmenelle ja tunnustellaan sen aiheuttamia tuntemuksia, sitten sama toisen vaihtoehdon ja toisen kämmenen kanssa. Eilisen ohjelman inspiroimana mietin tietysti taas maallemuuttoa. Ensimmäisellä kerralla ei tuntunut oikein mitään selkeitä eroja, mutta toisella kerralla käsi, jossa oli maallemuutto-vaihtoehto, muuttui niin kevyeksi, etten tuntenut koko käden olemassaoloa. Sen sijaan pääkaupunkiseutu-vaihtoehdon käsivarsi tuntui hyvin raskaalta ja painavalta. Varmasti toiveajattelullakin on vaikutusta, mutta ero oli hyvin selvä.

Jaa’a, mitähän sitä sitten. Mukava ilta eikä Radler varmaankaan sitä pahenna. Ostin muutama kuukausi sitten kolme CityMarketista, kun eurolla sai tölkin. Yhden join ennen joulua, kun kävin omassa saunassa ensimmäistä kertaa lähes pariin vuoteen. Tänä iltana päätin avata toisen, kun terveellinen elämä on taas parin päivän ajan karannut jostain ovesta pakkaseen ja samaa linjaa voi sitten jatkaa loppuillankin. Sen kunniaksi kuva juhannukselta 2004 – minipullot tosin taisivat olla edellisen vuoden rapukesteiltä.

Sanoja ja paikkoja

Iltapalapöydässä on hoettu ”kakka, kakka” ja naurettu remakasti päälle. Tyttölapsi ei ole pitänyt kiirettä sanojen opettelussa. Tähän mennessä on tullut epämääräisesti ”va’pa” (vaippa), ”nna” (anna) sekä ”tää’tä” (nopeasti kuiskaten), joka tarkoittaa joko poikalasta tai tämän unikaveria Taataa – ja syvällä nenä-äänellä lausuttu ”n’nä” (nenä) ja ”ätä”, joka saattaa joskus tarkoittaa äiti, mutta todennäköisemmin on vain yleinen joka paikan äännähdys. Ensimmäinen tunnistettava ja oikealta kuulostava sana on nyt sitten kakka, ja ilo oli suuri, kun mekin tajusimme hänen toistavan sitä. Tosin en ole varma, tarkoittaako se sitä itseään vai yleistä sotkua, kun on välillä tullut hoettua kakkaa erityisesti pöydässä tapahtuvalla ylenmääräiselle sotkemiselle.

Sain tänään hivenen siivottua vaatehuonetta ja lasten vaatekaappeja. Muutos ei ollut suuren suuri, mutta ajattelin edetä taas periaatteella ”vähän kerrallaan” ja ”pienistä pisaroista suurempi puro”. Villasukkakin eteni jonkin verran.

Televisiosta tulee ohjelma Ruotsin maaseudusta. Vaikuttaa aika realistiselta: maalaisromantiikan lisäksi korostetaan rutiineja ja yksitoikkoisuutta – yllätyksettömyyttä, mikä toisaalta tarkoittaa turvallisuutta. No, ehkä”negatiiviset” kommentit olivat vain yritys neutraaliuteen. Kyllähän tuo kylä vaikuttaa sellaiselta onnelalta, että ihmetellä täytyy, kun tuollaisia paikkoja vielä löytyy maan päältä. Kirkonkylä, jota ei ole pilattu uusilla rakennuksilla ja ostoskeskuksilla. Tosin tuollakin näköjään nuoret haikailevat Mc’Donaldsin ja nettikahvilan perään. Kirkossa kastetaan 13:tta polvea saman paikallisen suvun jäsentä. Kateeksi käy ihmiset, joilla on tukevat juuret jossain ja konkreettisestikin maata, jossa ne ovat kiinni.  

Kunhan tämä loppuu, taidan yrittää kirjoittaa taas jotain. Pitkästä aikaa. Eilisessä Upeaa työtä -kirjassa kehotettiin pitämään viikoittain tai kuukausittain power hour: tekemään jotain pelottavaa tunnin ajan. Kirjoittamisen kynnys on noussut viime aikoina. Jossain piileksii epävarmuus siitä, etten kuitenkaan osaa tuottaa mitään hyvää. Power hour on siihen omiaan, koska sen aikana on lupa epäonnistua.

*****

Paria tuntia myöhemmin. Ihana power hour. Olenko koskaan muistanut mainita, kuinka ihanaa kirjoittaminen on. Ehkä yritän tästä lähin lähestyä kaikkea tällä asenteella: epäonnistuminen on sallittua. 

Pulkkamäessä

Olen ylpeä itsestäni. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna selvittiin lähistöllä olevaan pulkkamäkeen. Poikalapsi jankutti, ettei hän halua ulos, mutta tykkäsi lopulta kuitenkin. Tultiin vähän pidempää reittiä takaisin – kiitos pulkan – ja ihan loppumatka lähimetsän läpi. Joku yksinäinen nainen oli metsässä nauttimassa (suhteellisesta) hiljaisuudesta ja hiihtäjät menivät kuntopolulla ohi. Muistutuksia siitä, ettei kaupungissakaan tarvitse ihan urbaani olla.

Loppupäivän saldo onkin sitten heikko. Kirjasto muistutti palauttamaan erääntyviä kirjoja, ja koska niistä yhdessä oli varaus, luin sen loppuun. Upeaa työtä -opus, josta mainitsin jo aiemmin. Jäin miettimään, olisiko minusta tarpeen vaatiessa yrittäjäksi, jos ei työtä muutoin löydy. Toiminimi pystyyn ja kehittämään ideoita.

Kirjan lisäksi tavasin yhtä nuukailu-blogia. Olen vakuuttunut siitä, että kuukausittaiset menot on saatavissa vielä alhaisemmaksi. Budjetin pito oli erittäin hyvä ajatus, koska se oikeasti paljastaa, mihin rahaa menee. Lehtitilaukset voi ainakin peruuttaa, vaikkei niitä enää monta olekaan, ja samoin kaikki tarpeettomat yhdistysten jäsenyydet. En tiedä, uskallanko luopua jostain hyväntekeväisyys-kohteestani – se menisi vastoin hyvää tulee kotiin päin, kun muistaa antaa eteenpäin -periaatetta, ja korkeammat voimat saattaisivat närkästyä siitä – mutta ainakin joskus voisi skipata jonkin niistä maksuista. Budjetti saa kertoa, mistä muusta voi luopua. Ja blogien nuukailuvinkit, missä voi säästää. Esimerkiksi vauvojen puklausrätti keittiössä säästää huomattavasti talouspaperia.

Aloitin myös uuden villasukan kutomisen, ja sitä neuloessani tuijottelin tv:stä valmiiksi naurettuja sarjoja. Sitä en ole tehnyt pitkään aikaan – ylipäätään katsonut muuta kuin Downton Abbeya ja toisella silmällä lastenohjelmia. En ole varma, haluanko edes katsoa, vaikka aikanaan olinkin totaalinen tv-addikti. Onko television katselu oikeasti tylsää, vai eikö sitä sovi tehdä niin kauan kuin on tärkeämpääkin tekemistä? ”Suorittamista”. Suoritanko minä yhä elämää?

Ei, sitä ei mietitä tänä iltana. Nyt juodaan kamomilla-teetä, jos vatsa vähän rauhoittuisi. Se ei tykännyt paluusta suklaaseen eikä kahviin, jotka ovat jälleen boikotissa. Vatsa ei tykkää myöskään kiireen aiheuttamasta stressistä, joten tänä iltana luetaan jälleen vain ja ainoastaan romaania.    

Lapsellista arkea

Tänään tapahtui pienimuotoinen ihme. Tyttölapsi nukahti ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella kärryteltäessä kohti poikalapsen iltapäiväkerhoa. Pieni nuhanenä tarvitsi ilmeisesti ylimääräistä lepoa, mutta niin tarvitsin minäkin. En olisi voinut vielä viisi vuotta sitten ymmärtää, kuinka rentouttavaa voi olla syödä lounasta hiljaisuudessa ja rauhassa lehteä lukien. Hesari on tauolla ja pysyy, mutta tänään tuli Käsikädessä-lehti.

Lounaan jälkeen sain tehtyä uusimman käännöstyön. Tähänastisista kaikkein helpoin ja nopein. Kääntäminen on todella kivaa, mutta samalla oppii myös uutta sanastoa. Nyt tiedän esimerkiksi, mitä on neilikka (clove), maustepippuri (allspice), meirami (marjoram) ja potka (hock) englanniksi. Aikaisemmat käännöstyöt ovat käsitelleet pelimaailmaa, luottokortteja ja nettikasinoita. Kaikkea siis laidasta laitaan ja toivottavasti tulevaisuudessa vielä paljon muuta.

On se hämmentävää, miten paljon oma aika vaikuttaa. Olisin varmaan tehnyt lähes samat asiat, vaikka tyttölapsi olisi ollut hereilläkin, mutta tulos oli silti aivan eri. Päivä on hymyillyt, ja olen jaksanut leikkiä ja olla paljon kärsivällisempi.

Reilu tunti sitten ovikello soi. Yksi naapureista kysyi, voisivatko hänen tyttärensä ja poikalapsi joku kerta leikkiä yhdessä. Nyt kun Pikku Kakkonen on katsottu, ne bondaavat lastenhuoneessa ja tutkailevat meidän leluja ja vaatekaapin sisältöä. Tästä minä tykkään. 

- Kuinka vanha sun äiti on?

- Se on jo tosi vanha. Se ei kasva enää tosta pidemmäksi.

Helmikuu lumen tuo

Tänään on ollut kaunis talvinen päivä. Kaupasta tullessa leijaili maahan isoja lumirättejä, ja kerhoon ajaessa oli hämärtyvässä iltapäivässä hyvin tunnelmallisen näköistä. Talvi on huomattavasti nautittavampi, kun auringon valoa ehtii nähdä useammin. Eihän me toki joka päivä ulkoilla, mutta lähes joka päivä ollaan kuitenkin valoisan aikaan liikkeellä. Tunsin tänään ihan itseni talvi-ihmiseksi. 

Luin tänään artikkelin, jossa kehotettiin lopettamaan huolehtiminen ja toivomaan itselleen sitä, mitä haluaa. Tai keskittämään ajatukset siihen tyyliin ”olen vailla keittiönpöytää, suo minulle maailmankaikkeus keittiönpöytä”. En siis tarvitse pöytää, mutta ehkä voisin ryhtyä toivomaan ylimääräistä tulonlähdettä ja inspiraatiota minulle sopivimman työn suhteen. 

Tänään oli ensimmäinen kerhokerta uudessa paikassa. Tyttölapsi nukahti menomatkalla, minkä vuoksi pyörii vieläkin hereillä. Poikalapsi tuhisee sen sijaan jo iloisesti unessa. Lapset oli tällä kertaa jaettu isoihin ja pieniin, minkä toimivuus jää nähtäväksi. Poikalapsi oli ilmeisesti toisella puolella kuin hänen leikkikaverinsa ja väitti, että olisi halunnut isojen puolelle. Näin tällä kertaa. Pari kertaa on sanonut, ettei halua koko kerhoon, kun isot pojat on niin rajuja. Poikalapsi, joka itse koko nelivuotiaan murisevalla energialla hyppii isojen poikien kimpussa aina kerhon loputtua. Ota noista selvää. 

Kello on melkein yhdeksän. Eilen melkein nukahdin yhdeksän jälkeen luettuani jonkin aikaa kirkkohistoriaa. Päätin kuitenkin lukea vielä hetken fantasiaa sängyssä ja kun tarina oli niin jännässä paikassa, niin laitoin valot pois vasta lähempänä yhtä. Kertaakaan ei ole vielä mennyt näin pitkään, mutta pitihän se kirja saada loppuun. Onneksi sarjaa on vielä kahdeksan osaa jäljellä, joten tätä menoa ihanuutta kestää vielä pitkään kevääseen. Pikkuisen täytyy kyllä ryhtyä katsomaan nukkumisaikojen perään, koska lievää väsymystä on ilmassa. Tänään ei esimerkiksi huvittaisi yhtään opiskelu, vaan mieli tekisi kaivaa se seitsemäs osa esiin.

Skansen du sköna

Tukholmasta on palattu kahden melko väsyneen reissaajan kanssa. Vaihtelu on mukavaa, mutta vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen matkakumppani ei ole kuitenkaan aivan maailmankaikkeuden parasta seuraa. Ainakaan jos vajaaseen kahteen vuorokauteen mahtuu neljä buffetluontaista ateriointia, ja toinen on kiinnostuneempi ympäriinsä juoksemisesta kuin syömisestä. Ensimmäisen illan ruokailu jäi omalta osalta aika katkonaiseksi, mutta onneksi sen jälkeen istuttiin paikoilla, joista saattoi vähän paremmin tarkkailla tilannetta pöydästä käsin. Hyvä puoli asiasta oli sitten se, että jo toisella buffet-illallisella tarjoilijat hymyilivät, että täältä tulee taas se prinsessa. Lapsilta kontaktin otto vieraisiin sujuu erinomaisesti.

Kävimme Skansenilla ja päämääränä oli erityisesti Akvaarion krokotiili. Olin kuvitellut paikan isommaksi, ja että siellä olisi mahdollista viettää aikaa sisävaatteissa sisätiloissa. Junibacken kun oli remontissa, niin sinne ei päästy pyörimään. Ulkovaatteista ei akvaariossa päästy eroon, mutta kokemus oli kiva silti. Nähtiin krokotiilit ja yksi hai, anakonda ja myrkkysammakoita, Dori-kala ja Nemo-kala ja apinoita ja laiskiaisvauvojen syöttö. Ulos tultiin krokotiilivalomiekan kanssa, mikä poikalapsesta oli se kaikkein kivoin juttu.

Skansen oli hyvin vaikuttava lumisessa talvipuvussaan, ja siellä oli ihanan hiljaista. Kesällä siellä olisi varmasti hyvin kaunista, mutta saatoin myös nähdä – ja kuulla – nyt lumenpeittämät, kiinni olevat kahvilanpöydät täynnä ihmisiä, eikä se todellakaan olisi tehnyt kokemusta paremmaksi. Harmitti vähän, että olen aina yksikseni Tukholmassa käydessä pyörinyt vanhassa kaupungissa enkä suunnannut Skansenille. Kirkon viertä kävellessä tuntui, että olen syntynyt väärälle vuosisadalle. Lapset eivät valitettavasti jaksaneet vaeltelua kovin pitkään, joten nähtävää jäi vielä paljon. Lähes kaikki paikat olivat kiinni, mutta näimme onneksi kahvilakäynnin yhteydessä yhden museon. Sen aiheena olivat tosin tupakka ja tulitikut, joten ihan kauhean kiinnostavaksi sitä ei voi väittää. Kahvila sen sijaan oli nätti.

Kotona oli odottamassa luminen pihatie ja toinen käännöstoimeksianto. Molemmista on nyt huolehdittu ja seuraavaksi pitäisi saada lelut takaisin lastenhuoneeseen, lapset nukkumaan ja sitten taas kirkkohistorian ja ehkä käsityön kimppuun.

Pottailua ja käännöstöitä

Eilen tyttölapsi kävi ensimmäistä kertaa potalla. Poikalapsen kanssa oli istuttu potalla tähän mennessä jo kuukausia, mutta kun siitä myöhemmin tuli niin kivikkoista, niin en ole pitänyt tällä kertaa kiirettä. Nyt tyttölapsi kuitenkin vihdoin tajusi, ettei potta ole vain leikkikalu ja istua töröttää siinä nytkin lukemassa kirjaa.

Eilen sain myös yhdeltä niiltä sivuhommasivustoilta ensimmäisen työni. Huomasin nopeasti, etten halua kilpailla kirjoitustöistä. Ainakaan vielä. Ne tuntuvat pääosin olevan aika epämääräisiä koulutöitä, ja niistä maksetaan todella huonosti työmäärään verrattuna. Yhdellä sivustolla sai sen sijaan tarjota käännöspalveluita ja jäädä odottamaan mahdollisia tilauksia. Ei niistäkään makseta kuin roposia: kuusi euroa tuli yhteensä noin 900 sanan kääntämisestä. Ajatuksena näissä lieneekin, että pisaroista kasvaa puro, ja sitä paitsi kääntäminen oli hauskaa. Tosin aivan kympin arvosanaa en anna itselleni yhtälöstä keskittymistä vaativa työ plus lasten tarpeiden samanaikainen huomioiminen.

Nyt pakkaamaan. Tänään lähdetään risteilylle Tukholmaan, joten seuraavan kerran netin ja blogin ääressä vasta keskiviikkona.

Helmikuu on täällä

Kävimme eilen uudestaan poikalapsen kaverin luona leikkimässä. Poikalapsi taisi kyllä olla väsynyt, sillä leikit eivät oikein lähteneet liikkeelle. Leikkikaverin isä muisteli torstaikerhon historiaa, ja havaitsin, että joskus ilmeisesti käyn itse läpi menneitä liiankin negatiiviseen sävyyn. Tai ainakin eläytyen liiaksi vuosikymmenten takaisiin tunteisiin. Hänelle oli ilmeisesti jäänyt käsitys, että asiat, jotka olivat ongelmia aiemmin, olisivat sellaisia yhä. Enhän olisi puhunut kyseisistä asioista julkisesti, jos ne yhä olisivat minulle häpeän aiheita. Asioita voi käsitellä toisten kanssa vain, jos niihin on saanut riittävästi etäisyyttä.

Väärinkäsitykset sikseen on silti aivan luojan lykky, että torstaikerho on olemassa. Ja perjantaikerho. Kymmenisen vuotta sitten autoin työkaveria muutossa – ajoin muistaakseni Tampereelle asti hakemaan tavaroita hänen kanssaan – ja kiitokseksi hän tarjosi kahvit vuokra-asunnossaan. Olin siitä silloin tajuttoman ylpeä ja iloinen, koska se oli ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen, kun joku kaveri oli kutsunut vain minut omaan kotiinsa. Poikalapsen syntymän jälkeen kutsuja on tullut sen verran epäsäännöllisen säännöllisesti, ettei se enää tunnu yhtä ihmeelliseltä.

Toisinkin olisi voinut käydä. Jos siskoni ei olisi saanut vauvaa vähän ennen poikalasta ja vinkannut hyvästä esikoisvauvakerhosta Tikkurilassa, en koskaan olisi löytänyt niihin itse. Olisin joko jäänyt kotiin masentumaan tai ehkä kokeillut perinteisempiä perhekerhoja, jotka eivät sovi minulle. Vieläkään en osaa ruveta juttelemaan vieraiden äitien kanssa random-asioista. Nyhjötän lasten kanssa ja mietin, minkä takia minun pitää olla sellainen, etten osaa ottaa kontaktia toisiin. Torstai- ja perjantai-kerhossa istutaan pöydän ääressä ja kaikki ovat hyväksytty osa porukkaa automaattisesti. Se on aika käsittämättömän mahtava tunne.   

Niin, ja villasukatkin valmistuivat eilen. Toisesta tuli vähän liian iso, ja kärkikavennukset ovat erilaiset, kun katsoin ensimmäistä tehdessä ohjetta huonosti ja unohdin, mitä tarkoittaa ylivetokavennus. Mukavalta silti tuntuvat, ja valmistuivat sopivasti, kun vanhoihin lempisukkiini tuli reikä. Käsillä tekeminen on myös ihanaa. Taidan jatkaa seuraajaksi pikkutilkkujen tekoa, jos niistä tulisi vaikka nukenpeitto.