Aurinkoa ja artikkeleita

Ei hassumpi päivä tänään. Tosin sitä hieman näin illasta varjostaa se, että iltapalan syömisen sijaan poikalapsi heitteli ruokiaan lattialle ja nyt taas pitkästä aikaa nukkumaan on käytävä itkemisen kanssa. Tai no itse asiassa eilenkin itkettiin. Onkohan pojalla nonnaa ikävä? Syksyn neuvolan ja unikouluohjeiden jälkeen kun hän on ollut yleensä hyvä nukahtaja. Vielä neljä minuuttia aion odottaa ja sitten käyn katsomassa.

Minun ihka ensimmäinen referee-artikkelini julkaistaan. Todennäköisesti kesäkuussa. Vuosikaudet kynnys artikkelin kirjoittamiseen oli valtava, mutta nyt se syntyi suhteellisen kivuttomasti. Ehkä se on vain uskottava, että sen aika oli nyt eikä viisi vuotta sitten. Tosin en voi väittää, että nämä professionaaliset synnytyskivut olisivat kaunistaneet tai muutenkaan tehneet minusta parempaa ihmistä. Päinvastoin – kyynisemmän, kaunaisemman ja kateellisemman.

Tai ainakin minusta oli hyvää vauhtia tulossa sellainen. Kadehdin tuttavien hienoja asuntoja, viimeisen päälle suunniteltuja sisustuksia ja toistuvia matkoja kaukomaille. Minusta oli tulossa pahimman luokan materialisti ja se uhkasi keväällä synkentää muuten aivan loistavasti alkaneen vuoden.

Sitten löysin Kaarina Davisin, joka kirjoitti, ettei tarvitse hypätä kulutusansaan. Mikään hirveä kuluttajahan en ikinä ole ollutkaan, pihi luonne kuin olen, mutta se ei ole estänyt minua haluamasta kaikenlaisia hienouksia. Haaveilemasta lottovoitosta ja muutamasta kotiorjasta. Mutta jos sitä tavaraa ei oikeasti tarvitsekaan, niin elämä on paljon mukavampaa. Jos ”hienoa” yhtäkkiä onkin se, että pystyy elämään vaatimattomammin.

Palautuuko tämäkin taas minun auktoriteettihakuiseen ja selvät moraalikoodistot haluavaan minääni? Samalla kun haluan eroon siitä, että asiat ”pitää” tehdä jollain tavalla, niin haluanko tilalle normin, jonka mukaan asiat ”pitää” tehdä toisella tavalla? Nyt minä olenkin se, joka tekee oikein ja ne materianhaluiset väärin? Miksi sitä ei voi sisäistää, että asiat voi tehdä monella tapaa ja kaikki ne tavat ovat yhtä hyviä.

En halua miettiä sitä nyt. Minulla oli hyvä päivä. Sain artikkelikorjaukset lähetettyä, pyysin kirjaa arvioitavaksi ja vaikken sitä saisikaan, niin ainakin sain samalla idean siitä, miten voin hyödyntää sitä Elisabeth-juttuani. Innostuin taas tutkimuksen teosta yhtä paljon kuin oikeuslähde-artikkeliani kirjoittaessa. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja kukat kukkivat toden teolla. Lapsukaisen kanssa oli hauskaa ja rentoa – siihen asti, kun kinkkujen heitteleminen lattialle alkoi. Iloitsin myös siitä, että sain taas tartuttua tähän blogiini. Nyt ei tarvitse kaikkia mietteitä kirjoittaa naamakirjaan, mutta saa kuitenkin kelattua asioita. Kirjoittaminen kun nyt vaan on kivaa.

Hitaampaa elämää?

Pitäisiköhän vaihtaa kieltä? Siirtyä kotimaiseen. Ehkä se voisi olla konkreettinen merkki uudesta alusta: hitaammasta, pienemmästä, paikallisemmasta elämästä.

Olen nimittäin viime aikoina lueskellut hitaammasta elämästä. Tilasin Kaarina Davisin kirjan Irti oravanpyörästä ja yritän vakuuttaa itseni, että kaikkea ei tarvitse saada. Vähempäänkin voi tyytyä. Ei, ei vaan tyytyä, vaan olla tyytyväinen. Onnellinen suorastaan.

Kaarina Davis irtisanoutui työstään, muutti torppaan maalle ja elää 400 eurolla kuukaudessa. Se on houkutteleva ajatus. Kävimme tänään Kaipiaisissa pikareissun, kun "putkimiehen" piti tulla laittamaan vedet kesäkuntoon. Oli unohtanut pomo laittaa toimeksiannon kalenteriinsa, joten siitä hommasta ei tullut mitään. Äitiä ja tätiä hieman harmitti, mutta minä ihastelin taas sitä rauhaa, jonka rappusilla istuessaan tunsi. Tai olohuoneen nukkavierussa nojatuolissa katsellessa kakluuneja ja ihanaa vanhaa kattoa. Lunta oli vieläkin pihalla kamalasti, aivan toiseen malliin kuin Helsingissä. Neljä puuta oli joko kokonaan tai osittain katkennut, piha oli myyrien mylläämä ja kaikki näytti vielä enemmän tai vähemmän kuolleelta. Silti en nähnyt tällä kertaa sitä kaikkea, mikä ei ollut vielä täydellisessä kesäkunnossaan, vaan kaiken sen ihanan työn, jota tuo puutarha ja piha vaatisi. Siellä riittäisi tekemistä eikä ainakaan tähän vuodenaikaan tarvitsisi huokailla mielekkään työn perään.

(Välihuomautus. Google ilmoittaa, että olen juuri loggautunut ulos toisesta sijainnista. Kirosanoja. Olen yrittänyt taistella puoli tuntia googlen uusien sääntöjen kanssa, jotka yksityisyysasetuksiltaan kuulostavat aivan järkyttäviltä. En halua ison veljen valvovan, mutta en jaksa myöskään tänä iltana etsiä muita bloggausmahdollisuuksia.)

Niin, mutta siis Kaipsusta, josta puuttuisi luonnon, rauhan ja mielekkään työn sijaan paljon muuta. Kuten teatterit. Kävimme eilen teatterissa katsomassa Kuninkaan puheen ja myönnettävä on, että jos muuttaisin maalle, niin kaipaisin sitä. Mahdollisuutta välillä pukeutua hienommin, nauttia kyldyrellistä ilmapiiristä ja itse esityksistä. Kaipaisin myös sitä, että kevät täällä tulee ainakin kaksi viikkoa aikaisemmin. Suomen vuodenaikojen ollessa mitä ne ovat, se on pitkä aika.

Muut kaipauksen kohteet jääkööt tältä illalta, sillä huomenna on herättävä töihin ja haluan vielä aukaista hulluilta päiviltä ostamani Virpi Hämeen-Anttilan uuden kirjan.

Back from the dead

I've been reading my blog today. Not all the entries, but quite a number, and all I can say that it has been a strange experience. In so many regards my life hasn't changed at all in seven years. Same concerns, same worries, same hopes and dreams. I read and I remember. I read and wonder if it really was like that. I read and I'm glad that I have chosen to put down in writing things and happenings that otherwise would now be completely lost.

I read and wish to do this again so that I would still remember in 2019, when another seven years have passed.

Now I will continue to read and maybe tomorrow, maybe next week, I will put down in writing all the things, which haven't changed at all in seven years. The things, which have changed. The project baby and the boy childe sleeping in his bed. Finishing the dissy and the still uncertain professional future. My new tiny yard. The whole big mess that is my life that I need to understand better.