Tuloja ja menoja

Kuukauden viimeinen päivä ja on taas aika tarkistaa budjetin toteutunut tilanne. Tässä kuussa en enää pihistellyt yhtä antaumuksella. Menot olivat siten noin 400 euroa suuremmat kuin helmikuussa, mutta onneksi tulotkin yli 300 euroa suuremmat. Menoihin sisältyi visa-lasku helmikuun Ruotsin matkalta, huhtikuun leirimatkan maksu ja poikalapsen loppukevään uimakoulu, joten ne eivät kohdistuneet aivan täysin maaliskuuhun. Pienempiä laskuja oli enemmän kuin viime kuussa, mutta ei vieläkään isoja tyyliin vakuutus tai auton huolto. Niihin ei myöskään jäänyt tämän kuun tuloista mitään säästöjä kartuttamaan, mutta muutoin meni erinomaisesti. Menot olivat 1,41 euroa pienemmät kuin tulot, joten olen hyvin tyytyväinen.  

Sain tänään kirjeen Keniasta. Siinä oli pari kuvaa lehmästä, toisessa oli mukana koulupukuinen tyttö ja toisessa myös hänen iloinen isänsä. Olen ollut toivottoman huono pitämään yhteyttä tähän world vision -kummilapseeni ja lähettänyt ainoastaan yhden paketin monen vuoden aikana. Viime vuoden lopulla päätin kuitenkin lahjoittaa perheelle pienen summan rahaa, kun luin lehdestä tällaisesta mahdollisuudesta. Kummitytölläni on nyt uusi koulupuku ja perheellä tiineenä oleva lehmä. Eipähän voisi rahaa varmaan paremmin käyttää. Rahan arvo on siellä niin erilainen, että suhteellisen pienelläkin summalla tuntee tekevänsä jotain merkityksellistä. 

Kuvat pääsivät jääkaapin oveen tuomaan hyvää mieltä. Köyhältä näyttää kuvassa elämä, mutta iloa se ei vähennä. Tytär on vähän ujon varautuneen oloinen, mutta isässä riittää naurua. Tytär alkaa myös olla siinä iässä, että avioliitto olisi jo mahdollisuus. Toivottavasti koulupuku ja lehmä auttavat pitämään hänet vielä pari vuotta koulussa ja kauempana teiniäitiydestä.

Aktiivinen elämä jatkuu

Pitkästä aikaa ennätti aamupäivällä vähän siivotakin. On ollut niin kiireistä, että alkoi jo vähän tuntua, että kämppä kaatuu päälle. Pari kirjaa on myös varattu seuraavaa teologian kurssia varten ja artikkelien oikovedokset lähetetty tarkistettaviksi.

Viikonlopun lomamoodin jälkeen oli hetki sitten odottamassa jälleen yksi pikkukäännös. Tämä kotona työskentely on kivaa, vaikka lasten kanssa tietysti keskittyminen ei ole parasta mahdollista. Syyllisyys uhkaa myös vaivata, kun leikkimisen ja huomioimisen sijaan yrittää tehdä töitä. Mutta ilman lapsia ei työnteossa olisi mitään järkeä. Jos olisin lapseton sinkku, minulla olisi aikaa loputtomasti työnteolle, mutta se tuntuisi merkityksettömältä: ”minkä takia minä tässä raadan, kun elämässäni ei ole pointtia”. Vaikka välillä hyvin mielellään ottaisi siitä kuuluisaa omaa aikaa, lapsukaiset kuitenkin antavat elämälle tarkoituksen.

Tänään satoi enemmänkin, jopa räntää, mutta ensi viikoksi on luvassa auringonpaistetta ja yhtenä päivänä seitsemän astetta plussaa. Pian pääsee oikeasti istumaan terassin rappusille kirjan ja kahvikupin kanssa. Odotan sitä jo kovasti. 

Nyt pitäisi saada vielä yksi Saksan teksti käännettyä. Jarruletkujen iloiseen maailmaan siis. Toivottavasti se sujuu kohtuuajassa, koska haluaisin tänään vielä viettää hivenen aikaa joko Voi hyvin -lehden tai fantasian parissa.

Hyvä päivä

Onpas ollut mahtava päivä. Heräsin tänään herätyskellon soittoon seitsemältä niin kuin normaalit ihmiset. Ennätin laittautua ja syödä aamiaista rauhassa ennen kuin ovikello soi ja lapset heräsivät. Jätin lapset ”varaukin” hellään huomaan ja suuntasin kohti koulua.

Opettajan ammatti oli lukioaikoina unelmani, mutta en olisi ollut nuorempana valmis siihen. Minä jännitin lapsia, eikä minulla olisi ollut riittävästi itsevarmuutta tehtävään. Nyt tunsin itseni suorastaan aikuiseksi auktoriteetiksi jopa ”vieraiden” lasten kanssa välituntivalvonnassa. Vuodet – ja omat lapset – ovat kasvattaneet. Vahvistui taas kovasti usko siihen, että haluan kuitenkin opettajaksi. Toki tämä luokka on ilmeisen helppo, ja tämä päivä ehkä vielä tavallistakin helpompi, kun luokka oli jakaantunut kahtia käytännössä koko päivän ajan. Silti, olisipa kiva suunnata omaan luokkaan joka aamu.

Opettajan työssä yhdistyy monia hyviä puolia. Toisten kanssa saa olla koko päivän. On työyhteisö, mutta heidän kanssaan ei olla koko ajan. On yhdellä tavalla hyvin säännelty struktuuri, jota seurata: opetussuunnitelma ja kirjat valmiine tehtävine ja vastauksineen. Toisaalta työ on kuitenkin hyvin itsenäistä. Kukaan ei määrää, miten sen päiväsi kulutat ja työsi käytännön tasolla teet, vaan voit soveltaa ja kehittää tehtäviä. Työpäivät ovat lyhyet, ja tunnit jakavat ne helposti säänneltäviin osiin ja tuovat vaihtelua. Lapset ovat hyvin spontaaneja: nauravat ja itkevät, ovat ärtyneitä ja tulevat viereen, ärsyttävät toisiaan ja ottavat kädestä. Ja ne ovat lapsia, mikä tarkoittaa, että aikuisena on aina se auktoriteettihahmo, vaikka olisi kuinka epäautoritäärinen.   

On myös yllättävää, miten paljon ajatus joukkoliikenteen ja keskustan välttämisestä vaikuttaa mielialaan. Helsinki siis olisi huomattavasti mukavampi asuinpaikka, jos ei tarvitsisi suunnata töihin joka päivä täysissä junissa tai busseissa. Pienen tilan jakaminen ventovieraiden ihmisten kanssa, joita ei yhdistä mikään, ahdistaa minua. Jos sen sijaan töihin voisi mennä omalla autolla tai pyörällä, eikä keskustaa tarvitsisi nähdä kuin muutaman kerran vuodessa, niin pääkaupunkiseudulla olisi paljon mukavampi asua. Täällähän on muitakin hyviä puolia kuin kerhot ja puoli sukua. Esimerkiksi se, että kevät tulee paria viikkoa aikaisemmin. Mittari näytti tänään +5 varjossa, ja lumi sai kyytiä.

Olin suorastaan virkistynyt päivän jälkeen. Ja niin olivat lapsetkin. Hyvän tuulen huomaa siitä, etteivät lapset kiukutelleet lainkaan koko iltana ja minua jaksoi poikalapsen höpötys naurattaa. Kyllä maar, aivan erinomainen päivä.

Elämän haasteet

Ihanan keväinen päivä. Parhaimmillaan näytti auringossa oleva mittari kymmentä astetta plussaa. Meidän pihamme on valitettavan varjossa muutaman todella ison kuusen vuoksi, mutta kerhomatkalla huomasi, kuinka vesi suorastaan virtasi mäkistä tietä pitkin.

Tyttölapsi on kerhoreissun jäljiltä vielä unessa. Jee! Sain hoidettua yhden rästiinjääneen homman ja molempien kunniaksi keitin itselleni kanelikahvit. Kahvin piti olla boikotissa, mutta vatsa on taas parempi ja mieli on tehnyt kovasti, niin menkööt tänään.

Luin eilen illalla vessaan jäänyttä, joskus tilaamaani astrologista karttaa. Elämäntilanteiden vaihdellessa siitä saa aina uusia asioita irti. Siellä muun muassa väitetään, etten tässä elämässäni pysty tekemään suunnitelmia pidemmän ajan varalle ja sen vuoksi on vain pidettävä huoli siitä, että joka päivä nauttii siitä, mitä tekee. Siellä käsketään luottamaan intuitioon ja omaan sisäiseen ääneen muiden kuuntelemisen sijaan. Lopettamaan muiden tunnereaktioiden seuraaminen ja rohkaistumaan seuraamaan omia tunteita silloinkin, kun menettämisen pelko uhkaa tulla väliin. Rakastamaan työtään ja elämään oman arvomaailman mukaan. Seuraamaan voimavarojen riittävyyttä ja kunnioittamaan vastoinkäymisiä merkkeinä voimavarojen ylittymisestä. Lopettamaan varmisteleminen ja aloittamaan uusi elämä.

Tulkinta väittää, että kuvioihin kätkeytyy haaste, joka minun tulee selvittää ennen kuin voin saavuttaa tavoitteeni ja tulla tyytyväiseksi. Olen tilannut tulkinnan jo monta vuotta sitten ja lukenut sen useasti – alleviivauksia ja kommentteja löytyy joka paikasta – mutta jäänyt aina jumiin tähän kohtaan. Mikä se haaste oikein on? Tällä kertaa mieleeni juolahti – intuitio? – että ehkä se haaste todella on nähdä elämä toisella tapaa. Työntää järki kakkossijalle ja nostaa tunteet ja intuitio ykköseksi. Oikeasti päästää irti ajatuksesta, että raataminen ja niska limassa työn tekeminen tuo elämässä kunnian ja arvostuksen. Sen sijaan antaa itselle lupa tehdä sitä, mistä nauttii. Luterilaiseen työmoraaliin ainakin osittain indoktrinoituneena se kuulostaa häpeämättömältä ajatukselta, mutta eihän se toisaalta muutoin haaste olisikaan. Sitä se nimittäin on. Kymmenvuotisen väitöskirjaprojektini aikana työnteko oli tervanjuontia, mutta en voinut antaa itseni myöskään nauttia akateemisesta vapaudesta, koska minun olisi pitänyt tehdä töitä.

Ehkä se haaste on se. Sen sijaan, että olisin kiltti, järkevä, realistinen, tunnollinen kympin tyttö, joka aina ajattelee tulevaisuutta ja miettii, mitä henkilö x tai y ajattelee tekemisistäni ja sanomisistani, voisinkin olla jotain muuta. Voisin olla tunteisiin, intuitioon, esoteriaan ja henkiseen uskova; unohtaa uran ja ammatin ja toimeentulon varmistelemisen; ryhtyä oikeasti elämään päivässä ja nauttimaan tekemisistäni tulevaisuudesta huolehtimisen sijaan; muistaa, että minulla on vain yksi elämä ja jos haluan asua maalla viljelemässä perunaa ja kirjoittelemassa höpöjä ja tekemässä pätkätöitä, niin minä voin ja lapsilla on aikuistuttuaan aikaa ja vuosia ryhtyä vaikka ultraurbaaneiksi kulutusfashionistoiksi, jos se on heidän juttunsa. Jos minä odotan heidän täysi-ikäistymistään, niin olen kuusikymppinen katkeroitunut mummo, jonka käsissä moottorisaha ei enää niin hyvin pysy. Sitä paitsi tulkinta sanoo, että jos teen asioita toisten kannalta parhaalla – kuvittelemallani parhaalla – tavalla, tulen vain ahdistumaan, hermostumaan ja tiukan paikan tullen nämä läheiset tulevat vain syyttämään minua kaikesta, mitä olen heidän ”hyväkseen” tehnyt. Marttyyriäidit tekevät niin ja opettavat samalla rivien välistä lapsilleen, että näiden tulisi olla ikuisesti kiitollisia heidän tekemistään uhrauksista. Samalla he opettavat ainakin tyttärilleen, että näiden tulisi uhrautua lastensa puolesta eikä ajatella omaa elämäänsä.

Haasteita on elämä täynnä, mutta niin sen varmaan pitääkin mennä.

Pienen elämän puutarhuri

Katri Syvärinen pohti blogissaan rajoittavia uskomuksiamme ja kehotti ajattelemaan tietoisen mielen rajojen ulkopuolella. Irti vanhoilta urilta. Tuntui, että eilisen jälkeen sille oli tarvetta. Päivä oli aivan erinomainen, mutta sitten luin illalla vanhasta kuukausiliitteestä jutun Hämeenlinnasta ja pikkukaupunkien vetovoimasta. Tunnistin siinä täysin itseni ja jämähdin taas miettimään, miksi olen vielä helsinkiläinen. 

Eilisiltaisessa hyvinvointihaasteessa puolestaan piti kirjoittaa ylös mieltä vaivaavia asioita ja sain paperille ainoastaan toimeentulon, työn ja lapsille kiukuttelun. Mikä minusta tulee isona, on yhä se iso kysymys. Kävin pitkästä aikaa mol:n sivuilla ja huomasin, että Lappeenrannassa on auki historian, yhteiskuntaopin ja uskonnon lehtorin virka. Minulla ei tietysti ole pätevyyttä, mutta se on virka, josta haaveilin pitkään. Ainoa aikuisiän unelmatyö. Mutta jostain syystä intuitio ei varauksettomasti hypännytkään riemusta.

Ei hypännyt ei, ja se meinasikin sitten suistaa taas alavireeseen. Jos opettajan hommatkaan eivät ole minua varten, niin kelpaanko minä sitten mihinkään. Mietin taas, kuinka vähillä tuloilla ihminen voisi pärjätä ja pystyisikö sitä elättämään itsensä puoliomavaraisesti jonkun pienen maapläntin äärellä. Kerätä marjat ja hakata puut, opetella kalastamaan ja sienestämään. Ne ovat muutenkin niitä asioita, joita haluaisin osata. Kuinka käytetään moottorisahaa ja mitä luonnonyrttejä voi syödä, miten saada kalaa järvestä ja pitää koti pystyssä. 

Siitä se tiedostamaton mieli teki loikan. Mitä jos sen kotitalon vieressä olisikin jonkinlainen pläntti maata kasvamassa esimerkiksi marjaa myytäväksi asti? Kuinka paljon sitä pitäisi olla, että nuukailija pystyisi elättämään itsensä ja pari lapsen nimellä kulkevaa? Laiskan helppoa elämäähän olen viettänyt suurimman osan elämääni, mutta ehkä sen takia vuodet ovatkin tuntuneet niin tylsiltä. Puuhailu antaa mieltä ja merkitystä. Puuhailu oman talouden ja hyvinvoinnin eteen ulkona erityisesti. 

Siksipä olen nyt haahuillut lukemassa puutarhatuotannon aikuiskoulutusohjelmista ja miettinyt, pitäisikö kuitenkin laittaa paperit sellaiseen.   

Arjen parempia puolia

Arkeen on taas palattu. Poikalapsi ryntäsi aamulla halailemaan tarhakavereita ja tuttua tarhantätiä, joten ehkä tämä loma ei johdakaan uudelleentotuttautumisjaksoon ja viikon kiukutteluun. Kivaa oli kuulemma ollut vielä tarhapäivän jälkeenkin. Vähän huolestutti, kun eläkkeelle jääneen tarhantädin tilalle tuli syksyn evakkotarhasta se vähän omituisempi nainen. Tänään hän oli kuitenkin poikalasta hakiessani kovin hymyileväisellä päällä, joten täytyy toivoa, että hän tottuu talon tavoille eikä talo hänen. 

Töissä meni koko päivä sähköpostien purussa ja toimitussihteerin töitä aloitellessa. Viime kevään työmenestyksen suurimpia tekijöitä oli ensimmäisen artikkelini valmistuminen. Pidemmällä tähtäyksellä prosessin tärkein hedelmä oli kuitenkin ehkä se, että artikkelin valmistuttua lehden päätoimittaja otti yhteyttä ja tarjosi minulle lehden vapautuvaa toimitussihteerin tehtävää. Ylimääräisen rahallisen kompensaation lisäksi tämä tarjoaa niitä kipeästi kaivattuja asioiden valmiiksi saamisen hetkiä. Tutkimus kun on välillä omaan makuuni liian pitkäjänteistä ja tuottaa tulosta kovin hitaasti. Joka päivä ei myöskään jaksa olla niin pirun luova, joten välillä on oikein mukavaa lukea muiden tekstejä ja pohtia lauseenvastikkeita ja pilkkusääntöjä. Toki työntarjoaminen myös hivelee mukavasti itsetuntoa. Jotain on ainakin tullut tehtyä oikein.

Aion jatkaa toimitussihteerin hommia myös äitiyslomalla, joten osaltaan se mahdollistaa sen, että vielä ensi vuoden syksyn voi viettää hoitovapaalla. Pääsee tämäkin pikkuotus nauttimaan kotoelämästä ainakin puolitoistavuotiaaksi asti.

Ei lainkaan hassumpi päivä. Nyt kun vielä saisi tuon poikalapsen nukkumaan.

Tulen lämmössä kohti uutta vuotta

Tuli on ihana elementti. Tulen tuoksu, puiden rätinä ja pauke niiden syttyessä palamaan. Lämpö.

Saunan lämmittäminen on yksi lempipuuhistani. Oikeassa saunassa on aivan erilaista tunnelmaa, kun sähkösaunassa. Termostaatin kiepautuksessa ei ole mitään samaa kuin puiden asettelussa, tuohen repimisessä ja tulitikun raapaisussa. En ole käynyt omassa saunassani yli puoteen vuoteen, vaikka kovasti odotinkin sen saamista. Vanhempien saunassa jaksan istuskella pitkään katselemassa tulen loimotusta.

Luin eilen siskon jättämää lehteä, jossa oli juttu naisesta, joka oli elänyt vuoden verran luonnossa. Lämmitellyt ja valmistanut ruokaa nuotiolla. Tuli oli ollut elintärkeä elementti. Tuli, ruoka, vesi, suoja, mutta ei sitten paljon muu. Se oli jotenkin huojentava tarina. Jos tulevaisuudessa ei koskaan työtä saisikaan, niin loppujen lopuksi hyvin pienelläkin voi elää. Välillä aina tuntuu, että säästöjä pitäisi olla niin paljon, että niillä voi aina tarvittaessa elää, mutta ei kai sen varaan voi elämäänsä järjestää. Siihen en luota laisinkaan, että aina töitä saisi. Minä en ole koskaan hakenut töitä vieraalta, enkä luota yhtään siihen, että töitä välttämättä löytyy. Jos en koskaan saisi töitä, niin siinä tapauksessa muuttaisin kyllä huomattavasti mieluummin maalle puulämmitteiseen mökkiin kuin ryhtyisin kerrostaloon kaupunkilaisköyhäksi.  

Televisiossa menee juttu Johan Vennisestä, sokeasta lähes 90-vuotiaasta miehestä, joka asuu yksin mökillä, syö luonnonantimia ja tekee jos mitä käsillään. Kateeksi meinaa käydä tuokin. Mökillä töiden tekeminen kun oikeasti on mielekästä puuhaa. Olen varmaan sanonut muutamankin kerran, että lapsen saannin jälkeen mökin maalaaminen yksin on tähänastisen elämäni suurin saavutus. Se, josta olen kaikkein ylpein. Väitöskirjan kirjoittaminen ei pääse lähellekään. 

Ergo, minä tarvitsen tekemistä.

Vuoden vaihtuessa

Yksi vuosi on taas lähes ohitse. Se alkoi hienosti. Vuoden alussa palasin töihin ja koko kevään työ tuntui paremmalta kuin koskaan. Viimeiset pari kolme vuotta ovat olleet yleiskuvaltaan positiivisia, mutta vuoden alussa tuntui, että tämä vuosi lyö laudalta kaikki. Minulla oli mukava työ, ja sen lisäksi vihdoin oma pikku perheeni - minä ja poikalapsi. Torstaikerhon myötä harrastus, ja muuton jälkeen oma pieni piha, jota pääsisi kesällä rapsuttelemaan. Suurin osa aikuiselämääni on mennyt niin, ettei minulla ole ollut tulevaisuutta - vain samaa kaavaa kulkevia vuosia ja tunteja, jotka on täytynyt saada kulumaan, muttei mitään odotettavaa. Tänä keväänä tuntui vahvasti siltä, että tulevaisuus on olemassa. Elämässä voi tapahtua mitä vain, eikä kaiken tarvitse jatkua apaattisena ja tylsänä kuolemaan saakka.  

Tuolin jaloista olivat kunnossa perhe ja työ. Toki perheeseen olisi vielä mahtunut toinen aikuinen ja toinen lapsi, mutta näinkin oli paljon paremmin kuin aikaisemmin. Työ olisi saanut olla vakituinen, mutta muutos aikaisempaan oli valtava. Minulta puuttui yhä sellainen ystävä, jolle olisin voinut soittaa halutessani tai jonka kanssa tehdä asioita. Sellaista minulla ei ole toisaalta ikinä ollut, joten torstaikerho oli jälleen huomattava parannus. Läsnäolo- ja hidastamisopusten kautta aloin myös nähdä elämän tavoitteet uudessa valossa enkä enää sitonut arvoani samalla lailla menestymiseen ja materiaan.

Syksy ei jaksanut enää olla yhtä positiivinen. Työjalka romahti ja menetin mielekkyyden kokemuksen. Olin taas takaisin väitöskirjavuosissa, jolloin mikään ei toiminut. Positiivinen piirre romahduksessa oli, että tiedostin muutoksen välttämättömyyden. Pelottavaa puolestaan se, etten tiedä mitä haluan. Toiveikkuuden ja uuden innostavan alun sijaan muutoksen välttämättömyys tuntuu ahdistavalta. Äitiysloman ja vanhempainvapaiden jälkeen minun on päätettävä, mitä haluan tehdä elääkseni, missä haluan asua. Löydettävä vihdoin ne asiat, joiden tekemisestä nautin, niin etten kuluta loppuelämääni pelaamalla tietokonepelejä ja tappamalla tunteja. Jollain lailla saatava itseni sellaisille raiteille, että minullakin voisi jonain päivänä olla elämäni ensimmäinen rakkaussuhde tai läheinen ystävä. Sanalla sanoen minun on löydettävä itseni. Siinä riittänee tehtävää muutamaksikin vuodeksi eteenpäin. 

Unelmia

Olen ihan hurahtanut tähän horoskooppitouhuun. Päivän syntymäkarttani sanoo, että "sinulta katkeaa yhteys sellaisiin asioihin, joissa sydämesi ei ole mukana ja se aiheuttaa joskus totaalisen turruttavia ongelmia työn, harrastusten, lasten, sukulaisten tai perheen parissa. Mitä selvemmin asiat tuntuvat takkuuntuvan jollain näistä alueista, sitä täydellisemmin olet onnistunut kadottamaan motivaatiosi juuri tuota tekemistä kohtaan." Minulla - yllätys, yllätys - ongelma-alue on työ.

Intouduin myös lukemaan pitkästä aikaa syntymäkarttaani perustuvaa luonnekuvausta ja tajusin, ettei minun ole mikään pakko jatkaa tällä tiellä. Minun täytyy lopettaa sen miettiminen, mitä muut  ajattelevat, jos teen suuriakin muutoksia ja käännän elämäni suunnan kokonaan. Tuli heti aivan tajuttoman paljon parempi mieli ja tummat pilvet ovat nyt ainakin toistaiseksi hävinneet horisontista.

Kaikki syntymäkarttaani perustuvat analyysit sanovat, että minun pitäisi oppia sanomaan "ei" heti, kun jokin juttu ei enää tunnu omalta. Ihan noin rohkea en taida olla, mutta saatettuani jo lupaamani projektit valmiiksi, sanon ei kaikille seuraaville.

Hiljalleen minulle on myös muodostumassa jonkinlainen näkemys siitä, mitä ehkä haluaisin tehdä. Se on vielä unelmatasoa, joten se saa toistaiseksi kypsyä ihan vain omassa päässäni. En tiedä, onko se toteuttamiskelpoinen unelma, onko minusta siihen, mutta ainakin sellainen on vihdoin muhimassa. 

Toinen ihana kotisunnuntai

Lueskelin tänään poikalapsen nukkuessa Käsi kädessä ja Voi hyvin -lehtiä. Ne ovat jotenkin niin ihania. Tavallisia ihmisiä pyntättyjen ja meikattujen mallinukkien sijaan, fokus onnellisuudessa, mielekkyydessä ja hyvässä voinnissa eikä kilpailussa ja menestyksessä. Rohkeita ihmisiä, jotka ovat selvinneet vaikeuksista ja päättäneet muuttaa elämäänsä välittämättä siitä, "mitä muut ajattelevat".

Huomaan lukevani artikkeleita myös sillä mielellä, että olisikohan tämä - tai tämä - minun juttuni. Olisiko minusta tähän, kuinka radikaaliksi uskallan heittäytyä? Onko kouluttauduttava täysin uudelleen vai löytyisikö mielekkyys jostain oman alan käytännöllisistä töistä.

Viimeisen puolen vuoden aikana minusta on selvästi tullut avoimempi isommillekin muutoksille. Aikaisemmin pääni sisällä tökki ajatus statukseltaan "alemmasta" työstä. Muistan kouluaikana päättäneeni, että koska en ole hyvä sosiaalisissa suhteissa enkä liikunnassa enkä paljon muussakaan, niin ainakin pärjään lukuaineissa. Niin pärjäsinkin, mutta samalla sidoin itsetuntoni siihen, että minä olen "fiksu". Jos en ollut fiksu, en ollut mitään. Se heijastui työkuvioihinkin.

Nyt olen löytänyt itsestäni myös muita puolia. Se mahdollistaa myös sen, ettei työn kautta tarvitse päteä, vaan olisi mahdollista valita työ vain sen tuottaman mielekkyyden ja ilon näkökulmasta. Toivon ainakin niin.

Toinen juttu on se, kuinka valmis olen karsimaan elintasostani nyt kun vihdoin ja viimein olen selvinnyt keskitason palkkaluokkaan. Totaaliyhärinä talouden elintaso on täysin minun varassani. Elinolosuhteet vaikuttavat valitettavasti tyytyväisyyteni siinä määrin, että en ole valmis luopumaan pihastani ja pienituloisena ei pääkaupunkiseudulla pihoja omistella. Ei edes rumien halpisparakkiparitalojen pieniä plänttejä. Pääkaupunkiseudulla on yksinhuoltajan oltava vähintään keskituloinen, kotoseudulla selviäisi pientuloisenakin, koska sieltä olisi mahdollista ostaa unelmien rintamamiestalo ilman velkaa. Ikuisuuskysymys on se, kummassa vaihtoehdossa menettää enemmän, kummassa taas saa. Muutaman vuoden sisällä aion olla viisaampi tässä asiassa.   

Raukean maanantain mietteitä

Töissä oli tänään erittäin hyvä päivä ja samalla hahmottui vähän selkeämmin se, miksi niin usein tökkii. Koko päivä meni opetukseen liittyvissä puuhissa ja lähes valmiin gradun kommentoinnissa. Tarjolla oli onnistumisen kokemuksia ja tunnetta, että hei, minähän osaan. Tutkimuksen parissa puurtaessa onnistuisen kokemuksia on huomattavasti harvemmin. Sen verran harvoin, että usein vain ahdistaa.

Tarjolla oli myös tunnetta, että siitä mitä teen, on hyötyä myös jollekulle toiselle. Myös se - kuten on tullut jo aikaisemminkin todettua - uupuu liian usein normaaleista työpäivistä. Nämä kaksi yhdistettynä saivat aikaan päivän, jollaisia haluaisin elämääni huomattavasti useammin. Työ tuntui suorastaan...merkitykselliseltä.

Ensimmäinen lieneisi korjattavissa kovalla opiskelulla, jälkimmäinen vaikeammin. Näitä emme kuitenkaan pohdi enää tänään, sillä tänä iltana haluan lukea. Valittavana opus hitaammasta lapsuudesta tai Kodin Kuvanlehti.

Tähdet kertovat

Kävin pitkästä aikaa taas syömässä opiskelijaruokalassa. En varsinaisesti enää haluaisi olla opiskelija, mutta kaipaan sen aikaisen elämän tiettyä selkeyttä. Elämän tarkoitus löytyi seuraavasta tentistä ja sen läpäisemistä. Kun koko koulu- ja opiskeluajan elämä on ollut vahvasti ulkoa ohjattua, on aikuisiällä vaikea mukautua siihen, että nyt pitäisi itse määrittää omat päämäräänsä. Kukaan ei kerro, mikä tavoite on tai mikä tekee elämästä merkityksellistä.

Työtehtävät eivät siirry isiltä pojille eivätkä äideiltä tyttärille. Oma paikka on etsittävä tai ehkä lopulta tyydyttävä siihen, että mitään tavoitetta ei ole. Ehkä tarkoitus on vain olla, yrittää nauttia elämästä. Sen sijaan siitä olen varma, että se merkityksellisyys on välttämätöntä. Se on kaivettava jostain esiin vaikka väkisin.

Olen taas kerran vaikuttunut horoskoopistani. Kaikkiin horoskooppeihin en toki usko, mutta jostain syystä Astron tuntuvat hyvin usein pitävän paikkaansa. Sekä se yksilöllinen kalenteri että ihan pelkkä horoskooppimerkin mukaan määrittyvä. Kävin juuri vilkaisemassa Neitsyen päivän horoskooppia ja se totesi, että "Et ehkä tahdo saada kiinni elämän punaisesta langasta, koska ajatuksesi eivät pysy kasassa.". Niinpä.

Toisaalta erinäisten elämänhallintaoppaiden ohje on, ettei asiasta kannata huolehtia, ellei sille voi juuri nyt tehdä mitään. Nyt voin vain todeta, että asia on tiedotettu. Täytyy sisäistää syntymäaikaan ja -paikkaan perustuvan kalenterini ensisijainen neuvo tälle päivälle: "Jos kaikki ei nyt suju työelämässä suunnitelmien mukaan, niin voit vain todeta sen kuuluvan ajan laatuun, eikä sitä tarvitse alkaa sen kummemmin murehtia.".

En siis murehdi. Laadin seuraavaksi viikko-ohjelman taas seuraavalle parille viikolle ja sitten hetken aikaa keksin jotain iloa tuottavaa tekemistä, vaikkei se liity millään tavalla töihin. On taas muistettava syntymäkartastani kumpuava ohje elämän mielekkyyden löytämiseksi: "Mitä sinun sitten tulee tehdä? Ei muuta kuin olla aivan halvatun tarkkana, että joka päivä voit nauttia siitä mitä teet.". Näin perusluonteeltani suhteellisen velvollisuudentuntoisena ihmisenä tuo tuntuu kovin hedonistiselta lähtökohdalta. Toisaalta, kun olen synkkäluontoisuuteen ja melankoliaan taipuvainen, niin se voi olla juuri sitä mitä tarvitsen. Ei suorittamista, vaan iloa.

Uusintoja

Tänään. Tänään olen havainnut painostaneeni kaksivuotiasta jälkeläistäni liikaa pottailusta. Tänään olen kärsinyt vasemman silmän takana tykyttävästä kivusta ja pitkästä aikaa tehnyt töitä illalla lapsen mentyä nukkumaan. Tänään olen ensimmäistä kertaa vuosiin istunut hetkeksi lattialle ja yrittänyt meditoida. Iloinnut kirkkaan värisiin vaatteisiin ja asusteisiin pukeutuneista ihmisistä syksyn muuten niin harmaassa aamuruuhkassa.

Tänään olen ollut kiitollinen vertaistuesta hyvän lounaan ääressä. Olen miettinyt, täytyykö uuden elämän aloittamiseksi sulkea avoinna olevia ovia vai onko mahdollista löytää sellainen identiteetti, joka on sovitettavissa nykyiseen työhöni. Löytää merkityksellisyyden tunne tekemällä jotain muuta nykyisen lisäksi tai tuntea ammattiylpeyttä korostamalla työn kautta saatavia yleisiä valmiuksia. Olisiko merkityksellisyys löydettävissä kokemalla itsensä ammattikirjoittajaksi tutkijan sijaan, kysyi H, ja osui ehkä johonkin olennaiseen. 

Näkökulman vaihtaminen. Siitä kai tuo on oivallinen esimerkki. Siitä ja kuinka usein tarvitaan toinen ihminen näkemään oma tilanne vähän etäämmältä.

Donnerstag

Just came back from town with T. We walked there, we walked back, we stopped in two bars and had some beer. Well, only in one place, something else in the other place. I suppose it goes without saying that it was again fun.

He is like H and S - he understands life. Happy, happy. I think I may have to start doing that in the future. Telling people what I like and what I don't - if they can't live with that then that's their problem. I can't please everyone, can I? And those who do understand, will then understand much better.

I have to think about the future again. We talked, you see. There are really so many possibilities out there. Life is really quite exciting, isn't it?

His little pep talks concerning the dissy have been working too. I borrowed some books again - unfortunately I only got two out of the six that I wanted, but it's still a start. I read the stuff I've written here over the past month or so, and realised that I'm happiest with the dissy when I'm reading and learning new things. It makes me feel more in control of things, so I've decided to start doing it again. I'm not entirely stupid - I just feel so because I don't read enough. That wall to reflect things back, you know.

I now have almost 190 pages that may more or less work - after I've read Thunander and corrected the part about the judges. Then I'll add something to the section IV about the different parties of the court and it's tasks. I'll do section V about the argumentation and the sources and something about the functions based on all that, and it will hopefully look reasonably decent. If it doesn't then I will fiddle with it again. I've only fiddled with it two times now and apparently you are supposed to do it five times or so. It may turn out fairly fine in the end after all. It isn't yet, but this ain't the end either.

Yeah, this was a wonderful day. The library lady called me and I talked German with her like nothing. M sent me a message and she will probably be coming to Frankfurt in the end of November. I worked for almost nine hours and didn't feel a bit bored. I think it may be partly because of my theory.

I have this theory, you see, that if you have a real life after work - family or friends or something like that - then concentrating on work is easier. Work is more distinguishable from leisure and therefore you can spend the hours that you are supposed to be working actually also working. If work and free time blend into each other however, then you aren't likely to work efficiently and concentrate on the things at hand because you feel like you are wasting the time that you have. And because there is really no reason to work efficiently. It's like the difference between a couple and a single spending a free day. The couple can just be, the single has to make decisions about how to spend the hours. Well, the saying didn't go exactly like that, but you may still remember the feeling.

Yawn. I think I have to go sleep now.

Currently listening to: Rammstein - Spieluhr

One shouldn't drink wine - or should one?

Have you noticed how sometimes when you need something or would like to do something, that something just falls in your lap? Like last Monday when I wanted to find a hobby shop, I took a road I usually don't and there it was. I think it was yesterday when I started to think that it would be again time to find out what was going in the world, maybe buy a paper and read it in a cafe. So what happens when I stand outside the old opera house today checking the programme? A girl comes and asks if I would like to have a copy of the Welt am Sonntag, for free. Yes, thank you, I would like one very much!

Promo action of course and if the paper could actually be delivered to the institute I might have even subscribed. But as it was I just sat for two hours or more in the park near the opera house and read the paper. That was good. The sun shone again and it was warm even if I only had a t-shirt on. The paper was long and had some interesting articles about Putin's Russia and religion and literature. The famous Frankfurt book fair starts next week, so they were reviewing some of the books: some critic campaigning rather shamelessly for his favourite, which was actually quite funny.

Yeah, but it was great. Couldn't help thinking how nice it would be to do that regularly. Buy the morning paper and sit in a cafe somewhere reading it, with no hurry to go anywhere... I went to the Tapas place again after reading the paper to have an Alster and a Fajita - read some Toni Morrison and enjoyed the smile and the tattoos of that handsome waiter - and did some calculations. If I rented out my apartment, I could live for about year on my savings. Less if I did some proper traveling and enjoyed life. More if I get all the money I still have coming from different sources and if I live cheaply. If I were to sell my house the number of those years would be at least four and living cheaply a few more....

I have been spoiled, haven't I? I am 33 and I have worked in a "9 to 5" job for less than a year of my entire life. It is starting to sound so dreadfully horrible to me. Going to work every day, living in some horrid suburb and doing the "normal, bourgeois" life... I'm sure it is the dream for many, but I wonder if I am not ready to leave it behind.

I'm already thinking of it, you see. Living in Finland during the summer - I love Finnish summer - in the summer house and you know where, but spending the winters away, except for X'mas. (Oh, and just as a side note, good GRIEF how LOUD the sounds are, when you have had a couple of glasses of wine. Just pulled a piece of paper from the bag and it rattled like it was the thunder god itself. Not that I am drunk or anything...) The autumn in Europe maybe, when it is still warm enough and then at least to Spain - not that it isn't Europe - or to India. I am still thinking of India. I can't find the site now, but it was possible to live in Goa for a month for something like 200 euros.

Don't you think it would be wonderful? I still think it would be great. It also sounds a bit scary, but people do it all the time. And I think it is better also to do scary things than to just die of boredom. Of the utter meaninglessness of it all. I want to LIVE. It is better than to suffer depression and work in a boring job for forty years and then ultimately die rich and leave all your money to great-great-nephews and nieces, who have hoped for your death for the last twenty years.

It is of course also what some people call selfish, but the ultimate fact is that we only have one life. We can get stuck in our routines and hate our lives - or we can do something about them and change them. It is scary and there is no guarantee that it will get better, but is that a reason not to try. Hmm, yep, what can we learn of this. Wine is good and I hope - I hope beyond hope - that I have the courage to fulfill these dreams when the time comes.

Currently listening to: Eisbrecher - Kein Mitleid

Alternate universes

How great would it be if you could get up every morning and start writing fiction? Go out for a swim or run or some other sporty stuff, which you now don't seem to have the time for and then head out to a cafe somewhere to write some more. And when you no longer feel like producing stories, you just dig up a book to see what others have come up with. And all of this perhaps some place where winter is an unknown concept.

When I was little I used to read all these adventure stories: I started with Enid Blyton when I was seven or eight and then progressed to read all the Tarzans and Mars books, Zorros and westerners, James Fenimore Cooper and Jack London and Zane Grey. I loved space movies and westerners and was terribly annoyed when I wasn't allowed to watch some of them in the age of ten. I dreamt of a life of adventure somewhere in the jungle or wild west or the outer space. I had a terribly wild imagination and all manner of imaginary worlds sprung up around me after I found a "magical" stick on a walk once; we were at my grandparents' house and I was eight years old.

They have been there ever since, my magical worlds, but somehow I have banished all the adventure from my real life and relegated it into this magical realm where everything is possible. I suppose the question is how much magic one can bring from that other world into this.

One thing is sure, I never dreamed of being a lawyer when I was little. A lawyer - I think - would have been the first to have been sacrificed by the beasts of Opar or thrown out of the Santa Fe train with his books clattering behind him. A researcher might have been tolerated, but that bespectacled figure with his nose in the books would have at most been an amusing side-kick. But what about being the god behind it all, the one who spins it all and wrecks it all, creates it all with just of few tiny clickety clicks of the fingers....