Paluu nykyaikaan

Tänään lähdin aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Tallinnaa. Sää oli muuttunut selkeästi paremmaksi – aurinko paistoi ja näytti hyvin kesäiseltä, vaikkei ulkona tuulessa kovin lämmintä vielä ollutkaan. Matkalla näin niin kauniin kirkon, että piti pysähtyä katsomaan sitä. Ovet olivat valitettavasti lukossa, joten otin ulkoa vain muutaman kuvan ja jatkoin matkaa.

Tallinnassa suuntasin ensimmäiseksi Kadriorgin taidemuseoon. Olen käynyt siellä joskus aikaisemminkin, mutta eipä tuo haitannut. Edellisen päivän kartanoihin verrattuna huomasi, että nyt oli tultu keisarilliseen residenssiin. Tallinnassa on kyllä niin eri tavalla läsnä historia ja menneisyyden loisto kuin Suomessa missään.

Vanhassa kaupungissakin ennätin pyörähtää pikaisesti. Olisin halunnut kahville Maiasmokkiin, mutta siellä oli niin täyttä, että käännyin ympäri. Ahtaudessa ei ole mukavaa. Kävin sen sijaan paluumatkalla kävelemässä kaupungin muureilla ja kaupassa ostamassa autoon vähän syömistä. Laivamatka meni kirjan parissa, kun vihdoin ja viimein löysin paikan itselleni. Lukusaldoksi matkalla tuli noin 550 sivua. Robert Jordan on kyllä vienyt niin mukanaan, että tulee vieroitusoireita, kun jossain vaiheessa on pakko luopua hänen mahtavasta maailmastaan. Nyt menossa kymmenes kirja, joten jäljellä enää neljä. 

Kotona oli mennyt kaikki hyvin. Tyttölapsi on oppinut uusia sanoja ja selkeästi siirtynyt tahto/uhmaikään. Poikalapsi oli erittäin hyvällä tuulella ja tyytyväinen lego-tuliaiseen. Parin päivän levon huomasi hyvin selvästi omassa suhtautumisessa lapsiin. Kyllä se vaan niin on, että äiditkin tarvitsevat välillä ihan omaa aikaa.

Ihana viikko

Ulkona tuulee ja pikkulinnut laulavat. Olen saanut koko pehtorintalon itselleni seuraavaksi yöksi, vaikka käytävillä joku vielä kulkeekin. Ikkunasta näkyy Palmsen kartanon rakennuksia Itä-Virossa.

Aamulla kävin katsomassa upeaa kartanoa sisältä päin. Hetken mietin, pitäisikö vierailu jättää myöhemmäksi, kun linja-autosta purkautui samaan aikaan lastillinen nuorisoa. Ehkä joku ystävyyskaupunkivierailu, sillä osa nuorista tuntui puhuvan viroa, osa saksaa. He tekivät vierailusta kuitenkin vielä erikoisemman, sillä joku tytöistä soitti upeasti pianolla useita kappaleita jotain etäisesti keskiaikaan vivahtavaa ja yläkerrassa oli varattu heille huoneellinen vanhoja vaatteita, joita kokeilivat ja harhailivat sitten saleissa hienoina rouvina ja munkkeina. 

Vähän teki mieli itsekin kokeilla, mutta olisin halunnut päälle jotain todella näyttävää, jonka pukemiseen olisi mennyt tunti parin palvelijan avustamana. Olen aina pitänyt kartanoista, mutta tässä oli jotain sellaista ”olen ollut täällä entisessä elämässäni” -tyyppistä tunnelmaa. Juuri sitä mitä tulin täältä etsimään. Seuraava Sagadin kartano oli isompi ja ympäristöltään komeampi, mutta sisältä pelkistetympi ja jopa nuhjuisempi. Palmsen jälkeen oli vaikea yltää samoihin mittoihin. Kävin syömässä kartanon hotellissa ja ajoin sen jälkeen vielä kolmannen, Vihulan kartanon pihaan. Kartanorakennuksissa näytti olevan hotellia, kylpylää, kauppaa ja ties mitä keskusta, joten en mennyt sisälle ollenkaan, vaan kiertelin hetken katselemassa hienoksi laitettua aluetta. Jos ei olisi sataa tihuttanut ja tuullut, niin olisin voinut jäädä vähän pidemmäksikin aikaa.

Paluumatkalla kävin kaupassa ostamassa illaksi vähän herkkuja, katsastamassa merenrannan ja Tavernassa kahvilla. Koko päivää ei jaksa olla menossa, joten sitten olen lepäillyt ja kuunnellut tuulta (– ja vähän tehnyt töitä). Levätäkin täytyy, kun nyt kerran on päivä kokonaan omassa käytössä. Lapset kotona hyvässä hoidossa eikä kukaan vaadi minulta mitään. Voisikohan tästä tehdä tavan? Kerran vuodessa tai joka toinen vuosi jonnekin omalle pikkulomalle? Se olisi kyllä ihanaa. 

On tämä aikamoinen viikko. Ensin viikonloppuna pari yötä suvun kanssa kesäparatiisissa, mikä on aika täydellistä – paitsi etten osaa täysin keskittyä vain olemiseen, vaan päässä alkaa aina jauhaa sama ”pitäisikö minun kuitenkin muuttaa tänne” -virsi. Sitten oma loma eli yhtäältä lepoa, rauhaa ja omaa aikaa, toisaalta virikkeitä, kulttuuria ja ravintoloita. Lauantaina ovat vielä edessä kaverin vauvakutsut eli sosiaalista toimintaa. Ja kesä – lämmintä ei vielä ole, mutta luonto on taas muuttunut sen väriseksi kuin sen pitääkin olla. Stressitaso alkaa selvästi laskea ja elämä hymyilee.

Viikonloppumatkailua

Poikalapsi on iltapäiväkerhossa, tyttölapsi keikistelee korujen kanssa ja yrittää kovasti saada minut ymmärtämään jotain. Aamupäiväkerhossa on käyty ja laukut odottavat pakattuina eteisessä viikonloppumatkaa. Minuuttiaikataulullakin ennätin heitellä vähän lisää lunta sulamaan. Muutaman rivin ennättää toivottavasti vielä kääntää ennen kuin pitää pakata auto ja suunnata hakemaan poikalasta. Sitten viikonlopun viettoon ilman tietokonetta. Kaksi tenttikirjaa pitänevät seuraa tänä ja huomisiltana.  

Skansen du sköna

Tukholmasta on palattu kahden melko väsyneen reissaajan kanssa. Vaihtelu on mukavaa, mutta vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen matkakumppani ei ole kuitenkaan aivan maailmankaikkeuden parasta seuraa. Ainakaan jos vajaaseen kahteen vuorokauteen mahtuu neljä buffetluontaista ateriointia, ja toinen on kiinnostuneempi ympäriinsä juoksemisesta kuin syömisestä. Ensimmäisen illan ruokailu jäi omalta osalta aika katkonaiseksi, mutta onneksi sen jälkeen istuttiin paikoilla, joista saattoi vähän paremmin tarkkailla tilannetta pöydästä käsin. Hyvä puoli asiasta oli sitten se, että jo toisella buffet-illallisella tarjoilijat hymyilivät, että täältä tulee taas se prinsessa. Lapsilta kontaktin otto vieraisiin sujuu erinomaisesti.

Kävimme Skansenilla ja päämääränä oli erityisesti Akvaarion krokotiili. Olin kuvitellut paikan isommaksi, ja että siellä olisi mahdollista viettää aikaa sisävaatteissa sisätiloissa. Junibacken kun oli remontissa, niin sinne ei päästy pyörimään. Ulkovaatteista ei akvaariossa päästy eroon, mutta kokemus oli kiva silti. Nähtiin krokotiilit ja yksi hai, anakonda ja myrkkysammakoita, Dori-kala ja Nemo-kala ja apinoita ja laiskiaisvauvojen syöttö. Ulos tultiin krokotiilivalomiekan kanssa, mikä poikalapsesta oli se kaikkein kivoin juttu.

Skansen oli hyvin vaikuttava lumisessa talvipuvussaan, ja siellä oli ihanan hiljaista. Kesällä siellä olisi varmasti hyvin kaunista, mutta saatoin myös nähdä – ja kuulla – nyt lumenpeittämät, kiinni olevat kahvilanpöydät täynnä ihmisiä, eikä se todellakaan olisi tehnyt kokemusta paremmaksi. Harmitti vähän, että olen aina yksikseni Tukholmassa käydessä pyörinyt vanhassa kaupungissa enkä suunnannut Skansenille. Kirkon viertä kävellessä tuntui, että olen syntynyt väärälle vuosisadalle. Lapset eivät valitettavasti jaksaneet vaeltelua kovin pitkään, joten nähtävää jäi vielä paljon. Lähes kaikki paikat olivat kiinni, mutta näimme onneksi kahvilakäynnin yhteydessä yhden museon. Sen aiheena olivat tosin tupakka ja tulitikut, joten ihan kauhean kiinnostavaksi sitä ei voi väittää. Kahvila sen sijaan oli nätti.

Kotona oli odottamassa luminen pihatie ja toinen käännöstoimeksianto. Molemmista on nyt huolehdittu ja seuraavaksi pitäisi saada lelut takaisin lastenhuoneeseen, lapset nukkumaan ja sitten taas kirkkohistorian ja ehkä käsityön kimppuun.

Pottailua ja käännöstöitä

Eilen tyttölapsi kävi ensimmäistä kertaa potalla. Poikalapsen kanssa oli istuttu potalla tähän mennessä jo kuukausia, mutta kun siitä myöhemmin tuli niin kivikkoista, niin en ole pitänyt tällä kertaa kiirettä. Nyt tyttölapsi kuitenkin vihdoin tajusi, ettei potta ole vain leikkikalu ja istua töröttää siinä nytkin lukemassa kirjaa.

Eilen sain myös yhdeltä niiltä sivuhommasivustoilta ensimmäisen työni. Huomasin nopeasti, etten halua kilpailla kirjoitustöistä. Ainakaan vielä. Ne tuntuvat pääosin olevan aika epämääräisiä koulutöitä, ja niistä maksetaan todella huonosti työmäärään verrattuna. Yhdellä sivustolla sai sen sijaan tarjota käännöspalveluita ja jäädä odottamaan mahdollisia tilauksia. Ei niistäkään makseta kuin roposia: kuusi euroa tuli yhteensä noin 900 sanan kääntämisestä. Ajatuksena näissä lieneekin, että pisaroista kasvaa puro, ja sitä paitsi kääntäminen oli hauskaa. Tosin aivan kympin arvosanaa en anna itselleni yhtälöstä keskittymistä vaativa työ plus lasten tarpeiden samanaikainen huomioiminen.

Nyt pakkaamaan. Tänään lähdetään risteilylle Tukholmaan, joten seuraavan kerran netin ja blogin ääressä vasta keskiviikkona.

Maailma kutsuu

Sain aamun perhekerhosta lahjaksi ilmaisen risteilyn Tukholmaan, ja ajattelin kerrankin olla spontaani ja käyttää sen, vaikkei voimassaoloaikaa ole jäljellä kuin pari viikkoa. Vaikkei minusta olekaan maailmanmatkaajaseikkailijaksi, niin ehkä nämä pienet irtiototkin ovat askel oikeaan suuntaan. 

Poikalapsi sanoi illalla nukkumaan mennessä, että oli hyvä päivä. Siitä huolimatta, että olin tiukkana välipalan kanssa enkä suostunut antamaan muuta mansikkabanaanipirtelön tilalle. Tiukkana, mutten huutanut, vaan päinvastoin kerrankin aikuismaisesti lohdutin pettynyttä lasta. Samoin aamun kerhossa, kun lattiatyynyn jakamisesta toisen pojan kanssa seurasi kohtaus. Ehkä tässä äitiydessäkin hiljalleen kehittyy.

Toimitustyö on edennyt tänään hyvin, ja olen saanut pari muutakin asiaa hoidettua. Kohta viikon verran ovat kaikki illat menneet työ- ja opiskelujutuissa, mikä alkaa näkyä väsymyksenä ja hartioiden jumittamisena. Vaikkei kaikki vielä olekaan tehty, niin tänä iltana aion pitää tauon ja lähteä taas fantasiamaailmoihin seikkailemaan. Sen verran hyvin kaikki on kuitenkin aikataulussa, että tässä välissä on pieni rentoutumisen paikka.

Virikeköyhyyttä

Väsyttävä päivä ja vielä tapahtumaköyhempi kuin eilen. Sen seurauksena on ehkä iskenyt jonkinlainen matkustuskaipuu. Suomen kesä on sen verran lyhyt, etten yleensä halua silloin pidemmälle matkustaakaan, mutta tälle kesälle ei ole varattu edes minkäänlaista lyhyempää ulkomaanmatkaa. Yleensä on sentään tullut käytyä Virossa tai Ruotsissa, lähes aina kiitos aktiivisemman sisareni organisointikyvyn. Tänä vuonna jäi se reissu väliin, kun en uskaltanut enää ihan viimeisillään raskaana lähteä Viron maaseudulle.

Jo monta vuotta olen ajatellut, että kesällä voisi harrastaa kotimaan matkailua. Ihan vaikka vaan päiväreissuja, käydä katsomassa Hanko ja Verlan tehdasmuseo, Vihdin kirkonkylä ja vihdoin matkan varrelta Mustilan arboretum. Eilen oli jossain mediassa juttua Taidekeskus Salmelasta ja sekin alkoi houkutella. Miksei sitä saa vaan lähdettyä? Ei varmaankaan olisi huono asia, vaikka se rikkoisikin kuvan minusta apaattisena kotona möllöttäjänä. Tässä iässä täytyy kai jo kehdata tehdä niitä asioita, joita haluaa. Toinen juttu tietysti on, kuinka hyvin tuon jälkikasvun saa innostumaan vanhoista rakennuksista, taiteesta ja kukkaloistosta. Ehkä poikalapsi olisi lahjottavissa jäätelöllä ja vauvoillahan ei vielä mielipiteitä ole, niin kauan kuin saavat vatsantäytettä halutessaan.