Hidasta elämää

Tänään on vastaan tullut monta hyvää juttua Hidasta elämää -sivustolta, ja olen yrittänyt muistuttaa itseäni siitä, että tavallisen arkielämän ei ole tarkoituskaan olla mitenkään erityisen hyvää. Vaikka se ei ole itse asiassa ollenkaan totta. Se on passiivisaggressiivinen kärjistys ja säälinkerjäys-kommentti. Silloin kun pääsee siihen mindfulness-tyyppiseen mielenrauhaan, niin se tavallinen arkielämä nimenomaan on hyvää. Silloin kun ei pääse, niin se on tylsää ja mitäänsanomatonta ja täynnä epämääräistä ahdistusta. Kovin montaa kertaa en ole päässyt siihen tilaan, mutta riittävän usein kuitenkin tietääkseni – aistiakseni – että se on todellinen. 

 

Yhdessä niistä jutuista kysyttiin,  oletko henkisesti tyytyväinen/onko sinulla mielenrauha? Ne taitavat olla loppujen lopuksi ne tärkeimmät kysymykset. Ilman tuota tilaa mikään ei tuota pitkäjänteistä tyytyväisyyttä arkeen. Ilman sitä arkielämä on ikuista tyytymätöntä sitku-elämää. Aivan toinen kysymys on, miten siihen henkisen tyytyväisyyden tilaan päästään. Yksi tärkeä elementti on ainakin olla tietoinen sitkuttelu-tavasta ja toinen on päämäärien selkeyttäminen. Jos ensisijainen tavoite elämässä on henkinen tyytyväisyys, se johtaa erilaisiin valintoihin ja painotuksiin kuin esimerkiksi taloudellisen turvallisuuden tavoittelu.                                                                                                                                                                      

Kukkaloistoa

Kun hakemuksia alkoi eilen lähetellä, niin homma olikin taas paljon mukavampaa kuin ensi alkuun kuvittelin. Positiivisuutta loi yhtäältä se, että lähikoululla oli jopa neljä paikkaa vapaana, ja jotenkin tuntui hehkeältä ajatus, että voisin työskennellä niin lähellä kotoa. Ja toisaalta se, että yksi paikoista oli erityisluokanopettajan työ, johon myös uskaltauduin laittamaan hakemuksen. Sitäkin erikoistumista voisin oikeasti harkita. Pätevöityminen tapahtuu asteittain, ja niin sen pitää mennäkin. Mieluummin vielä hitain askelin.

Hauskaa sinänsä huomata, että ajatus työskentelemisestä parin sadan metrin säteellä kotoa tuntuu tänä päivänä houkuttelevalta. Muistan kuinka pohdin Myyrmäessä asuessa, miltä tuntuisi olla töissä lähikoululla, jonka ohi kuljin juna-asemalle. Se ei ollut lainkaan houkutteleva ajatus. Näin jälkikäteen ajateltuna johtuu varmasti siitä, että Myyrmäki on yksi niitä 1970-luvun nukkumabetonilähiöitä, joissa on paljon rumia laatikkokerrostaloja. Myyrmäki on sinänsä mukavaa aluetta, ja tuntuu varmasti aina jossain määrin kodikkaalta, koska olen asunut siellä yhteensä 12 vuotta, pidempään kuin missään muualla ikinä. Silti Myyrmäki ei koskaan ollut ”koti” – siellä oli vain asunto, jossa elettiin.

Puutarha ja lapset tekevät asunnosta kodin. Tänään olen tehnyt hommia sen puutarhapuolen eteen. Tarkoitus oli tässä kuussa elellä vähän enemmän nuukaillen, kun viime kuukauden kulutus oli niin huimaa. En silti malttanut olla kantamatta HongKongiin – meidän ”kukkakauppaan” – taas rahaa kukkien, mullan ja puuöljyn perässä. On se puutarha sellainen valtava ilon lähde, että kyllä siihen pitää saada vähän panostaa. Istuttelin sitten kukkia ja muokkasin kukkapenkkejä iltapäivällä. Tyttölapsen perään piti vähän katsella, mutta kunhan naapuruston lapset saapuivat tarhoista ja kouluista, niin pysyi hyvin heidän ja poikalapsen perässä. Tyttölapsi on niin sosiaalisen iloinen tapaus, että hänellä tulee todennäköisesti olemaan elämässään helpompaa kuin herkällä poikalapsella. Joka tapauksessa tämä on ensimmäinen vuosi noin viiteen vuoteen, kun pystyn taas melko hyvin nauttimaan kevään puuhastelusta. Se on mahtavampaa kuin usein muistaakaan. 

Jaahas, jos sitä sitten vielä kävisi kastelemassa niitä kukkapenkkejä ja kuuntelemassa tarkemmin tuota sisäänkin kantautuvaa upeaa linnunlaulua.

Hidasta arkea

Toinen harmaa päivä peräjälkeen, eikä taaskaan selvitty ulos. Päivän ohjelmassa oli kesäverhojen lyhennys. Jälki ei kestä lähempää tiirailua, kun taloudessa ei ole ompelukonetta, mutta kauempaa katsottuna menettelevät hyvin. Valkoinen olisi saanut olla vähän pehmeämpää sävyä, mutta kun kaikista neljästä verhosta on maksettu yhteensä vain 15 euroa, niin olen tyytyväinen. Oranssi tekee itse asiassa hyvin mukavan säväyksen.

Tänään on ollut aika leppoisa päivä. Ompeleminen oli yllättävän rentouttavaa, ja poikalapsikin innostui siitä. Tuli ensin notkumaan viereen ja katselemaan, sitten halusi itsekin neulan ja ”narua”. Vähän mietin, uskallanko antaa, mutta onhan ne neulalla tehneet kerhossakin jotain askartelujuttuja. Poikalapsi neuloi sitten paperiin lankoja ristiin rastiin eikä saanut yhtään reikää sormeen. Oli hyvin tyytyväinen itseensä. Ja viime aikaista selvästi paremmalla tuulella koko päivän, mikä sai minutkin hyvälle tuulelle. 

Mukava tavallinen päivä. Mitä varmaan lisäsi se, että poistin kameralta yksitellen joitain viime kesän kuvia. Se muistutti siitä, että elämme taas vuoden ihanimpia kuukausia ja ne parhaat ovat vielä edessä.

Läsnäoloa, puuhailua ja kenkiä

Eilen illalla sain ensimmäiset työhakemukset lähtemään. Meinasi hieman tökkiä, ja mietin jo, enkö olekaan kiinnostunut opettajanpaikoista. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minua ahdisti itse työhakemuksen kirjoittaminen. Ylipäätään vaatimukset, jotka koen vaikeiksi. Tarvitsen työn, joka ei ole liian vaativa. Opettajan työ on varmasti haastavaa, mutta se on eri tavalla vaativaa kuin tutkijan tai lakimiehen työ. Kuvittelen, että haasteet liittyvät ennen kaikkea vuorovaikutukseen ja sosiaaliselle puolelle, ei niinkään älylliselle ja tiedolliselle. Kynnys ei ole sillä puolella itselläni niin korkealla: vaadin itseltäni perfektionismia älyllisellä puolella, sosiaalisella puolella en, joten kaikki onnistumiset tuntuvat sitäkin paremmalta.

Oli jännää huomata, kuinka rentouttava vaikutus sillä oli, kun huomasin, etten kaipaa vaatimuksia ja haasteita. Jos en kaipaa niitä, minun ei myöskään tarvitse saavuttaa tai suorittaa mitään. Se kuuluisa läsnäolo ja tyytyväisyys olemassa olevaan on paljon helpompaa. Ainakin taas vähän aikaa.

Mukavan raukea olo. Käytiin aamulla kerhossa, jossa kerhopappi puhui mukavia siitä, kuinka asiat osuvat kohdalle silloin, kun on oikea aika – ei silloin kuin haluaisimme niiden osuvan. Kerhon jälkeen olen viettänyt lähes koko päivän ulkona. Sain aronia-aidan leikattua, vaikka ensin urakka vaikutti toivottomalta. Mihin kyllä vaikutti suuresti myös nälkää lähenevä tila – verensokerin lasku ei vaikuttanut ennen mitenkään, mutta nykyään olen nälkäisenä kiukkuinen kuin mikä. Lounaan jälkeen vedinkin sitten uudella innolla lähes kolme tuntia aidan kimpussa. Tyttölapsi nukkui, poikalapsi-parka viihdytti itseään.  

Niin, ja sainhan myös heitettyä talvivaatteita ja -kenkiä vaatehuoneeseen ja kevät/kesävarustusta tilalle. Vai oliko se eilen? Joka tapauksessa huomasin taas, ettei minulla ole hyviä kesäkenkiä yhtä ainutta paria. Ja luulen, että vastaus ikuiseen kysymykseen ”mikä on minun tyylini” on, että jos minulla olisi rahaa, pukeutuisin kuin hillityt kartanonrouvat englantilaisissa rikossarjoissa. Pelkistetyn tyylikkäästi niin kuin joku Kristin Scott Thomas. Tosin täytyy varmaan olla kartanonrouva, ettei se tyyli vaikuta snobbailevalta.

Minä opettaja

Tänään oli taas sijaisuuspäivä. Jotain opetuksesta työnä täytyy kertoa se, että minussa oli taas työpäivän jälkeen enemmän energiaa kuin ennen sitä. Alaluokkien sijaistaminen on mahtavaa, kun opettajan auktoriteetin kyseenalaistamisen sijaan kaikki lapset hyväksyvät sinut vielä välittömästi ”opettajana”. Ne vilkkaammatkin epelit välitunnilla. Minä – välitunnilla – auktoriteetti. Että maar hymyilytti. Oikeasti koulussa inhosin välitunteja, mutta opettajan roolissa ne ovat pirun voimaannuttavia.

On tämä kyllä niin erilaista kuin yliopisto-opetus. Yliopistolla olisin ensinnäkin tarvinnut viikon siihen, että olisin valmistellut viisi oppituntia. Nyt luin opettajan kirjoittamat ohjeet ja selasin netistä pari asiaa eilen illalla kymmenessä minuutissa. Opettajan oppaista löytyi lisää hyviä ohjeita tunnin kulkuun. Toisekseen vastassa ei ollut vain puhumattomia, paikallaan istuvia päitä, vaan lasten persoonat tulevat esiin välittömästi. Ja se päivä vain soljuu. Useaan otteeseen on taukoja, jolloin voi oikeasti unohtaa työn eikä tarvitse ajatella, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Saa täysin luvan kanssa rentoutua ja istua kahvipöydän ääressä. Oppilaan näkökulmasta oppitunti oli aikanaan välillä hyvin pitkä, mutta opettajan perspektiivistä se 45 minuuttia hurahtaa hetkessä. Ja kahdelta on jo kotona. Työpäivä tehty, ja sen jälkeen vielä oikeasti aikaa muuhunkin. Kuten käännöstöihin ja pidemmän kaavan mukaiseen vierailuun tädin luona. Olipas mukava visiitti ja muutoinkin hyvä päivä. Tällaista voisi olla hyvä arki. 

Ehdottomasti haen syksyksi jotain sijaisuutta. Kotona on nyt selvästi tullut oltua niin pitkään, että alan kaivata takaisin työmaailmaan. Varsinkin tällaiseen työmaailmaan, jossa on selkeästi määritelty työnkuva.

Hamppa damppa damppa dii

Kävimme kirjastoreissulla palauttamassa erääntyvän DVD:n ja hakemassa varatun kirjan teologian kurssia varten. Kirjastoissa on ihana tunnelma. Olen tainnut mainita aikaisemminkin, että tähänastisista työpaikoistani kivointa on ollut kirjastossa työskentely – kirjastoissa työskentely. Jotenkin tajusin siinä samalla, että minusta ei todellakaan tarvitse tulla juristia tai tutkijaa, minusta voi ihan aikuisten oikeasti tulla puutarhuri, kirjastonhoitaja tai opettaja.  

Kirjaston jälkeen leikittiin puistossa ja kotimatkalla maailmojen kuningasta (entistä kukkulan kuningasta, megalomaanisuus on muutamassa vuosikymmenessä lisääntynyt). Kotipihalla puolestaan väsättiin lumilyhty, joka odottaa vielä hämärää.

Kohta teevesi kiehumaan ja hunaja pöytään. Sen jälkeen mietitään, mitä tänään vielä puuhataan.

Pieniä, hyviä muutoksia

Tein kevennettynä hesarin lyhyen tehojumpan. Ei ollut pitkä eikä kovin vaativa, mutta askelkyykkyjen jälkeen jalat ilmoittavat suureen ääneen, ettei tällaisia liikkeitä ole tehty pitkään aikaan.

Olen kyllä tyytyväinen itseeni. Pitkästä aikaa lyhytkin jumppa. Tavaran pois heittäminen yhdistettynä puuhaamiseen alkaa näkyä siistimpänä kotina - ja vähempänä vatvomisena. Banaanijugurttikakun tekemisen sijaan heitin viilin loput possusuikaleiden joukkoon ja lämmitin cocktailpiirakoita. Tauko kahvista ja veden juominen puolisen tuntia ennen ja jälkeen aterioita, muttei aterioiden yhteydessä tekee hyvää vatsalle. 

Ai jai, koti on kyllä maailman paras paikka. 

Voi olla, että hylkään kuitenkin ajatuksen seikkailemisesta ensi vuonna. Harkinnassa oli asunnon laittaminen vuokralle, keväällä pari kuukautta jossain lämpimässä, puoli vuotta maalla ja mökillä, pari kuukautta esimerkiksi Berliinissä ja joulu Suomessa. Asunnon vuokraaminen kalustettuna kuitenkin epäilyttää, ja tyhjentäminen ja tavaran varastointi ei ole ihan ilmaista. 

Lasten kanssa matkustaminen ei ole myöskään ihan sama kuin reissaaminen omin päin. Eilisessä Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli juttua Wittenbergistä, joka sijaitsee alle tunnin junamatkan päästä Berliinistä. Juuri sellainen keskiaikainen kaupunki – ja jopa hyvin sodasta säilynyt – jollaisissa rakastin vierailla Frankfurtin aikoina. Lasten kanssa hidas hiljainen haahuilu keskiaikaisissa kaupungeissa ei kuitenkaan onnistu.

Ehkä lähdenkin vaikka toukokuussa pariksi päivää itse jonnekin Keski-Eurooppaan, ja heittäydyn syksyllä vastuulliseksi aikuiseksi. Haen töitä ja jatkan opintoja. No, sitä on turha miettiä tänään. Muutan kuitenkin mieleni vielä sata kertaa.