Askel kerrallaan

Tänään oli talkoopäivä. Yhdeksältä ei oltu vielä lähelläkään uloslähtöä, mutta ennen yhtätoista selvittiin kuitenkin. Lapset jaksoivat pysyä menossa mukana pari tuntia, sitten tyttölapsi väsähti ja nukahti nätisti päiväunille, poikalapsi lähti katsomaan televisiota. Minä puuhasin ulkona yhteensä noin neljä tuntia, sekä yhteistä hyvää että omalla pihalla. Näinä vuosina, kun tässä on asuttu, ei oma piha ole varmaan koskaan ollut näin siisti. Takkiakaan ei tarvinnut, kun siellä oli niin lämmintä. Hanskat sen sijaan olisivat olleet hyvät, koska käsistä löytyy naarmua, palkeenkieltä ja kynnen alta mahdollisesti vieläkin jotain puun palaa, mutta en minä hanskoja oikein osaa käyttää. Niillä ei saa tuntumaa siihen, mitä on tekemässä. Sormikkaat olivat kädessä ruusupuskaa leikatessa, mutta niistä menivät pienet piikit läpi. Pari saattaa vieläkin olla oikeassa kädessä. 

Töitäkin on tullut tehtyä muun lomassa. Yksi artikkeli toimitettu ja se toinen saksankielinen työ aloitettu. Onneksi en saanut niitä muita tarjottuja saksankielisiä käännöksiä. Oletan, että johtui pyytämästäni korkeammasta hinnasta, vaikka syyksi sanottiinkin aikataulun kiireellisyys. Oli miten oli, niin elämä on ollut paljon leppoisampaa tämän pari viikkoa, kun ei ole tarvinnut kääntää niitä. Kiirettömämpää. Heti meinasi pinna kiristyä, kun ryhdyin vääntämään ensimmäistä, mutta onneksi se oli ohi menevää. Odotan aikaa, jolloin viikossa voi pitää yhden täysin työstä vapaan päivän. Kyllä siinä kolmannessa käskyssä ihan vissi järki on, mutta toukokuussa ei vielä sitä pysty noudattamaan.

Tyttölapsi lauleskelee sängyssä.  Se ikävämpi puoli pitkistä päiväunista, mutta toisaalta ei ole onneksi – ainakaan vielä, knock, knock, knock – vaatinut päästä pois. Tänään pitäisi vielä saada muutama työhakemus lähtemään, mutta sitten taidan siirtyä lukuosastolle. Viimeiset kaksi viikkoa on ehtinyt paitsi harrastaa puutarhaelämää myös lukea lähes joka ilta, ja sen huomaa yleisessä elämäntyytyväisyydessä.

Ihana aurinko ja multaiset sormet

Olen saanut muutaman ”kiitos, olemme vastaanottaneet hakemuksesi” -viestin. Saimme 49, 31, 27 hakemusta… Kyllähän noita sijaisuuksia on tarjolla paljon, mutta silti todennäköisyys saada paikka ei ehkä ole päätähuimaava. Vaikken saisikaan mitään, niin aion silti laittaa lapset syksyllä tarhaan ja elää ainakin pari kuukautta yksittäisillä sijaisuuksilla ja käännöstöillä. Lapsilisistä, elatustuista ja toimitussihteerin työstä kun kuitenkin napsahtaa pikkaisen reilu tonni käteen, niin sitä ei ole samalla lailla tulojen suhteen täysin puilla paljailla kuin totaalityötön lapseton sinkku.     

Voisin myös yrittää syksyllä hankkia lisätuloja jollain vihertyöntekijän hommilla, jos niitä vielä sesongin ulkopuolella on tarjolla. Niihin tehtäviin kun ei ilmeisesti aina tarvitse koulutusta, vaan työn oppii tekemällä. Vai pitäisikö minun harkita sitä ihan ammattinakin? Suuri huolenaiheeni normaalissa 40 tunnin työssä on se, että vietän kaiken aikani tylsässä toimistossa enkä koskaan ehdi nauttimaan (keväisestä ja kesäisestä) ulkoilmasta enkä elämästä ylipäätään.  Jos valitsisin työn, jossa on hauskaa ja jossa saisin tehdä puutarhahommia sydämeni kyllyydestä, niin se huoli menettäisi merkityksensä. Palkka on pieni, muttei niin pieni, etteikö sillä selviäisi. Hämeenlinnassa alkaisi ensi vuoden alussa se koulutuskin.

Aargh, kuka tietää. Sen vaan tiedän, että tämä auringonpaiste ja lintujen laulu ja puuhailu ulkona on ihan mieletöntä. Elämään tulee niin paljon enemmän iloa tähän aikaan vuodesta, että se on ihan käsittämätöntä.

Iloa elämään

Naamakirjassa ja muutenkin netissä on taas tänä päivänä tullut vastaan paljon kirjoituksia siitä, ”kuka minä olen” ja miten kannattaa etsiä elämänsä suuntaa. Yhdessä jutussa kehotettiin kiinnittämään huomiota siihen, mitä elämäänsä kutsuu, koska sen saattaa hyvinkin saada. Minä olen viime aikoina miettinyt lähinnä vain toimeentuloa, mikä on elämisen kannalta tärkeää, mutta ei tee minusta ihmisenä parempaa. Esimerkiksi iloisempaa ja mukavampaa. Olen viime aikoina ollut aika kiukkuinen akka, enkä esimerkiksi haluaisi itseäni äidikseni. Aina en ole yhtä kiukkuinen, mutta vakavuus on aika lailla luonteeni perusominaisuuksia. Elämä voisi olla mukavampaa iloisena. 

Voikohan iloa kutsua elämään? Kärsivällisyyttä?

Ainakin voi aina yrittää.

Tuloja ja menoja

Kuukauden viimeinen päivä ja on taas aika tarkistaa budjetin toteutunut tilanne. Tässä kuussa en enää pihistellyt yhtä antaumuksella. Menot olivat siten noin 400 euroa suuremmat kuin helmikuussa, mutta onneksi tulotkin yli 300 euroa suuremmat. Menoihin sisältyi visa-lasku helmikuun Ruotsin matkalta, huhtikuun leirimatkan maksu ja poikalapsen loppukevään uimakoulu, joten ne eivät kohdistuneet aivan täysin maaliskuuhun. Pienempiä laskuja oli enemmän kuin viime kuussa, mutta ei vieläkään isoja tyyliin vakuutus tai auton huolto. Niihin ei myöskään jäänyt tämän kuun tuloista mitään säästöjä kartuttamaan, mutta muutoin meni erinomaisesti. Menot olivat 1,41 euroa pienemmät kuin tulot, joten olen hyvin tyytyväinen.  

Sain tänään kirjeen Keniasta. Siinä oli pari kuvaa lehmästä, toisessa oli mukana koulupukuinen tyttö ja toisessa myös hänen iloinen isänsä. Olen ollut toivottoman huono pitämään yhteyttä tähän world vision -kummilapseeni ja lähettänyt ainoastaan yhden paketin monen vuoden aikana. Viime vuoden lopulla päätin kuitenkin lahjoittaa perheelle pienen summan rahaa, kun luin lehdestä tällaisesta mahdollisuudesta. Kummitytölläni on nyt uusi koulupuku ja perheellä tiineenä oleva lehmä. Eipähän voisi rahaa varmaan paremmin käyttää. Rahan arvo on siellä niin erilainen, että suhteellisen pienelläkin summalla tuntee tekevänsä jotain merkityksellistä. 

Kuvat pääsivät jääkaapin oveen tuomaan hyvää mieltä. Köyhältä näyttää kuvassa elämä, mutta iloa se ei vähennä. Tytär on vähän ujon varautuneen oloinen, mutta isässä riittää naurua. Tytär alkaa myös olla siinä iässä, että avioliitto olisi jo mahdollisuus. Toivottavasti koulupuku ja lehmä auttavat pitämään hänet vielä pari vuotta koulussa ja kauempana teiniäitiydestä.

Ihana elämä

Tänään olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan, viihtynyt Helsingissä (vai Vantaalla? potato, potatoe) paremmin kuin ehkä koskaan, nauttinut kodistani ja löytänyt itsestäni varasäiliön äidillistä kärsivällisyyttä.

Päivä alkoi herätyksellä kello kuudelta, mitä ei ole tapahtunut varmaankaan vuosiin. Selvisimme ovesta ulos eikä siinä vaiheessa kärsivällisyys ollut vielä käynyt tervehtimässä. Kiire, kiire on mantra, joka saa minut tärisemään. Tosin yksi päivän muistutuksista oli, että kiire on pään sisäistä eivätkä pienen myöhästymisen seuraukset yleensä ole katastrofaalisia. ”Onko meillä kiire?” kysyi poikalapsi myöhemmin päivällä käveltäessä kerhoon. ”Kuule äiti, ne ottaa lapsia vielä sisään sinne, vaikka kerho on jo alkanut.” Niinpä. 

Päivän vähemmän henkevä opetus oli, ettei navigaattoriin voi aina luottaa. Se on kone, joka tietää kyllä, missä menee tie ja missä on mikin talon numero. Sen sijaan se ei ymmärrä, ettei jalkakäytävän läpi voi ajaa parkkipaikalle tai että sairaalakompleksin sisäänkäynti on toisella puolella rakennusta. Ensimmäisestä ongelmasta seuraus oli se, että olin hivenen myöhässä lasten tiputtamisesta hoitoon. Toinen myöhästytti minua pari minuuttia lisää hammashoitolaan selviämisestä.

Loppujen lopuksi olin kuitenkin Ruskeasuolla viisi minuuttia yli kahdeksan, mikä oli ehkä aivan täydellinen aika. Olin nimittäin saanut takin pois päältäni ja täytettyä pari kohtaa jostain potilasselvitteestä, kun nuori mies tuli huutamaan nimeltä ja kysyi, suostuisinko hammaslääkäriopiskelijan potilaaksi puoleen hintaan, opettajat tietysti tarkistavat työn. Universumi on yhä nuukailuprojektini puolella. Tosin nuukailua olisi edesauttanut enemmän se, jos olisin hoidattanut hampaan heti sen lohjettua ja selvinnyt paikkauksella. Nyt edessä on se juurihoito. Opiskelijat olivat erinomaisen kohteliaita ja osaavia, vaikka prosessi varmasti normaalia hitaampi olikin. Puudutteen vuoksi juurihoito on hammaslääkärikäynneistä kaikkein mukavinta, joten mikäs siinä oli makoillessa. Suorastaan rentouttavaa.

Lapset olivat myös viihtyneet erinomaisen hyvin. Kiitollisuuslistan kärkeen pääsee varmasti pitkäksi aikaa se, että sain lapset näin lyhyellä varoitusajalla ihanaan hoitoon. Kävin kerran paikkauttamassa hampaan, niin että poikalapsi oli mukana ja istui maksimissaan yksivuotiaan tyyneydellä rattaissa mutustamassa rusinoita. Näiden kahden vilpertin kanssa se ei toimisi edes hätätilanteessa.

Hurautimme yhdessä N:n kanssa kaupoille hammaslääkärin jälkeen ja opin, että Tikkurilasta pääsee Tammistoon muutenkin kuin Kehää pitkin. Keskustan ja ruuhkajunien lisäksi voisin ottaa välttelemisprojektiin mukaan Kehät. Vaikka nopeita ja tehokkaita niin ne ovat myös hyvin rumia. Kehää pitkin huristellessa pitää sulkea ajatuksistaan ja silmistään ympäristö, sen sijaan pienempiä reittejä ajellessa löytää kodikkuutta ja kauneutta. Jotenkin siinä huristellessa oivalsin, että voisin ottaa projektiksi myös pääkaupunkiseutuun tutustumisen ja tänne asettumisen. Tämä kaupungin valtavuus on hukuttanut minut, enkä ole osannut pilkkoa sitä pienemmiksi. Täälläkin voisi olla omat kulmat: oma kirjasto ja oma uimahalli ja oma elokuvateatteri.

Ihastellessani N:n kaunista uutta kotia näin myös jotenkin omani toisin silmin. Minun kotini ei ole uudenuutukainen, mutta se ei estäisi vetämästä vähän maalia pahimmin kuluneisiin oviin ja seiniin. Minunkin kodissani on makuuhuoneita yksi vähemmän kuin asujia, mutta se ei estä sitä, ettemmekö voisi asua tässä vaikka seuraavat 20 vuotta. Olohuoneessa voi aivan hyvin olla yksi sänky joskus muutaman vuoden kuluttua.

Tyttölapsi ei nukahtanut kerhomatkalla. Työnteosta ei oikein tullut mitään, kun tyttölapsi sai hervottoman kikatuskohtauksen ja halusi leikkiä kunnes väsähti. Kaiken kaikkiaan parempi niin. Töitä riittää, naurua mahtuisi maailmaan enemmänkin. Ja nukkuihan neiti sitten lopulta. Puoli kolmesta melkein viiteen, jolloin kävin herättämässä, ettei ilta menisi täysin valvomiseksi. Poikalapsellakin oli hyvä päivä ja iso halipula pitkästä aikaa.

Hyvä päivä, läsnäolon päivä. Tällaista enemmän.

Elämä on...

Heräsin yöllä keskellä unta, koska joku lausui siinä niin hyvän oivalluksen. En kirjoittanut sitä ylös enkä enää muista lausetta tarkalleen. Se oli jotain tyyliin ”Aina on mahdollistua innostua aktiivisesti, mutta se pitää valita aina uudelleen”. Jälkimmäinen lause oli joka tapauksessa aina uudelleen valitsemisesta, mutta en ole yhtä varma ensimmäisestä.

Löysin tänään pyykkikorin pohjalta pienemmän kurahousut, joita olin jo ehtinyt etsiä. Saatiin nyt sitten neitikin vähän paremmin sään kestävään varustukseen, ja lähdettiin sen kunniaksi katsomaan, miten taloyhtiön leikkipuisto oli sulanut lumesta. Hiekkalaatikolle pääsi jo, ja liukumäki oli jopa suhteellisen kuiva. Poikalapsi kyllästyi ulkoiluun melko pian, mutta tyttölapsen kanssa jatkettiin pihalla lumen heittelyä ja kiikattiin omassa keinussa, joka oli jäänyt talveksi ulos. Varjoisuuden vuoksi pihamme ei ole sulanut samaa vauhtia kuin monet muut alueet, mutta ei mene toivottavasti enää kovin montaa päivää, kunnes lumet ovat hävinneet kokonaan. Sitten pääsee kunnolla haahuilemaan pihalle ja kurkkimaan, kuinka monta uutta kevätkukan alkua on pistänyt päänsä mullasta ylös. Toivottavasti tänä vuonna ei puolet niistä joudu taas eläinten syömiksi.

Lapset nukkuu viimein ja käännöstyöt odottavat. Oli mukava päivä. Kerhossa oli kiva vaihtaa kuulumisia ja muistaa, että kaikesta elämässä selviää ja että ihmissuhteet antavat paljon.

Hyvä päivä

Onpas ollut mahtava päivä. Heräsin tänään herätyskellon soittoon seitsemältä niin kuin normaalit ihmiset. Ennätin laittautua ja syödä aamiaista rauhassa ennen kuin ovikello soi ja lapset heräsivät. Jätin lapset ”varaukin” hellään huomaan ja suuntasin kohti koulua.

Opettajan ammatti oli lukioaikoina unelmani, mutta en olisi ollut nuorempana valmis siihen. Minä jännitin lapsia, eikä minulla olisi ollut riittävästi itsevarmuutta tehtävään. Nyt tunsin itseni suorastaan aikuiseksi auktoriteetiksi jopa ”vieraiden” lasten kanssa välituntivalvonnassa. Vuodet – ja omat lapset – ovat kasvattaneet. Vahvistui taas kovasti usko siihen, että haluan kuitenkin opettajaksi. Toki tämä luokka on ilmeisen helppo, ja tämä päivä ehkä vielä tavallistakin helpompi, kun luokka oli jakaantunut kahtia käytännössä koko päivän ajan. Silti, olisipa kiva suunnata omaan luokkaan joka aamu.

Opettajan työssä yhdistyy monia hyviä puolia. Toisten kanssa saa olla koko päivän. On työyhteisö, mutta heidän kanssaan ei olla koko ajan. On yhdellä tavalla hyvin säännelty struktuuri, jota seurata: opetussuunnitelma ja kirjat valmiine tehtävine ja vastauksineen. Toisaalta työ on kuitenkin hyvin itsenäistä. Kukaan ei määrää, miten sen päiväsi kulutat ja työsi käytännön tasolla teet, vaan voit soveltaa ja kehittää tehtäviä. Työpäivät ovat lyhyet, ja tunnit jakavat ne helposti säänneltäviin osiin ja tuovat vaihtelua. Lapset ovat hyvin spontaaneja: nauravat ja itkevät, ovat ärtyneitä ja tulevat viereen, ärsyttävät toisiaan ja ottavat kädestä. Ja ne ovat lapsia, mikä tarkoittaa, että aikuisena on aina se auktoriteettihahmo, vaikka olisi kuinka epäautoritäärinen.   

On myös yllättävää, miten paljon ajatus joukkoliikenteen ja keskustan välttämisestä vaikuttaa mielialaan. Helsinki siis olisi huomattavasti mukavampi asuinpaikka, jos ei tarvitsisi suunnata töihin joka päivä täysissä junissa tai busseissa. Pienen tilan jakaminen ventovieraiden ihmisten kanssa, joita ei yhdistä mikään, ahdistaa minua. Jos sen sijaan töihin voisi mennä omalla autolla tai pyörällä, eikä keskustaa tarvitsisi nähdä kuin muutaman kerran vuodessa, niin pääkaupunkiseudulla olisi paljon mukavampi asua. Täällähän on muitakin hyviä puolia kuin kerhot ja puoli sukua. Esimerkiksi se, että kevät tulee paria viikkoa aikaisemmin. Mittari näytti tänään +5 varjossa, ja lumi sai kyytiä.

Olin suorastaan virkistynyt päivän jälkeen. Ja niin olivat lapsetkin. Hyvän tuulen huomaa siitä, etteivät lapset kiukutelleet lainkaan koko iltana ja minua jaksoi poikalapsen höpötys naurattaa. Kyllä maar, aivan erinomainen päivä.

Carpe diem

Onpahan ollut kiireinen päivä. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni en meinannut viime yönä saada unta ja pyörin hereillä vielä kolmen aikaan. Hammaskin vähän vihoitteli ja päätin sitten jossain vaiheessa pyörimisen sijaan lukea romaania. Nukahdin onneksi lopulta, mutta yhdeksän maissa herätessä oli kyllä melkomoisen tokkurainen olo.

Aamupäivällä ehdittiin kauppaan, ja lounaan jälkeen vietiin poikalapsi kerhoon. Tyttölapsi ei nukahtanut, mutta sain silti vähän töitä tehtyä. Ja kaksi viikkoa lisäaikaa saksan käännösprojektiin, mikä tuli ehdottomasti tarpeen. Varsinkin, kun pienempiä käännöstöitä pukkaa tällä hetkellä enemmänkin. Kolmekymmentä päivää nyt kirjautuneena palveluun ja ansaittuna 96 dollaria, mikä tämän päivän kurssiin tekee 84 euroa. Tarjolla olisi ollut yksi vähän isompikin työ, mutta siitä oli pakko kieltäytyä, koska aika ei enää yksinkertaisesti riitä.

Kerhon jälkeen pyörittiin hetki pihalla kevättä tekemässä. Kevätkukat ovat työntäneet jo lehtiään maan pinnalle ja pihakivetys on lumesta sula. Aikaisin tulee kevät tänä vuonna tätä vauhtia, mutta yhtään en valita.

Iltapäivällä huristeltiin serkkutytön kanssa HopLoppiin. En ole aikaisemmin käynytkään Vantaalla, mutta hieno oli paikka ja jälkikasvu tykkäsi aivan täysillä. Hyvin punaposkiset lapset olisivat viihtyneet sulkemisaikaan saakka. Itsekin tykkään kiipeillä ja ryömiä labyrinteissa, mutta täytyy myöntää, että välillä sain tehdä töitä pysyäkseni yksivuotiaan perässä. Ei ole kunto ihan paras mahdollinen.    

Talven iloja ja töitä

Olen vasta viime aikoina tajunnut, että talviulkoilu – tai siitä nauttiminen – on aivan selkeä välinelaji. Ensinnäkin ne toppahousut ovat aivan mainiot, mutta myös esimerkiksi potkukelkka. Toissapäivän kylmän talvisesta lumimaailmasta on yhtäkkiä siirrytty vesilammikoihin ja jäähän; katolta tuli viime yönä lumi alas hirveän rytinän kanssa. Ulkoilu yhden energisen koirulin kanssa jääteillä on tuskaa, sen sijaan ulkoilu energisen koirulin ja potkukelkan kanssa on huisin hauskaa. Vedettiin suoraa tietä minkä ehdittiin, koira juoksi ja minä potkin vauhtia, ja me suorastaan kiisimme. Ihan kuin jossain Astrid Lindgrenin romaanissa.

Lisää hauskuutta haettiin tänään Kylpylästä. Syömässä olen käynyt siellä kerran, mutta en koskaan kylpylän puolella. Tyttölapsi panikoi taas tavalliseen tapaansa suihkua, mutta onneksi tykkäsi kovasti altaista, varsinkin kun siellä oli varattu tosi kivasti lapsille erilaisia vesileluja. Poikalapsi painoi menemään uimarenkaallaan ja olisi jatkanut paljon pidempäänkin. Mukavaa oli kaikilla, vaikka ei olisi haitannut, jos vesi olisi ollut pari astetta lämpimämpää.

Eilinen tiedustelu on muuttunut tilaukseksi. Mitähän olen mennyt tekemään? Olen luvannut kääntää yli 40 000 sanaa autoalaan liittyviä tekstejä maaliskuun loppuun mennessä – ja haastavuusastetta lisää hippasen se, että käännökset ovat saksasta suomeen, eivät englannista. Hiihoo, eipä ainakaan ole vapaa-ajan ongelmia ensi kuussa. Toisaalta yksinumeroisista summista siirryttiin kolmenumeroisiin, ja tämä tasoittaa budjettiongelmat yli kuukauden osalta, vaikka tulosta menisi verotkin täysimääräisinä. Tätä menoa voin halutessani jatkaa hoitovapaata aivan ongelmitta siihen asti, kunnes tyttölapsi täyttää kolme.

Huh hellettä

Pitäisiköhän aloittaa taas kirjoittaminen? Äitiyslomalla ehtii, eikö niin? Ainakin sitä voisi näin kuvitella.

Laskettuun aikaan on vielä kahdeksan päivää ja vauvan syntymään joku epämääräinen aika. Vauvan vaatteita on pestynä hyvä kasa, mutta sairaalalaukku on pakkaamatta, kärryt korjauttamatta eikä vauvan vaippojakaan ole vielä valmiina. Ihan ei ole vielä hahmottunut, että viimeistään kolmen viikon sisällä tuo liikuva maha on taas oikea ihmisen alku.

Poikalapsi on tarhassa, menossa parhaillaan päiväunille. Eilen vietettiin tiiviin Kruusilaan suuntautuneen matkailuviikonlopun jälkeen kotona vapaapäivää. Hyvin hiljakseen aamuhelteillä työntelin kärryjä leikkipuistoon, jossa oli ilo huomata lähes kolmivuotiaan innostuvan jo enemmän toisten lasten kuin vanhan äitimuorinsa seurasta. En valitettavasti jaksa hirveästi innostua leikkimisestä.

Varsinkin aamupäivä oli eilen todella mukava ja ihastelin kaunista syreenintuoksuista Puistolaa. Tuntui kerrankin siltä, että kesän viettäminen kaupungissakaan ei olisi hassumpi juttu. Tietysti kaupunki tässä tapauksessa tarkoitti rauhallista omakoti- ja rivitaloaluetta, leikkipuistoa ja myöhemmin auringonottoa omalla takapihalla. Vähän tarkemmin asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että oleellista oli nimenomaan se, että helteisenä maanantaina olin/olimme vapaalla, töistä ei ollut tietoakaan ja ympärillä oli kaunis vihertävä kaupunginosa. Kyse ei ollut siitä, että olimme kaupungissa. Jos päättäisimme jäädä Helsinkiin, niin päinvastoin normaalina kesäkuun maanantaina istuisin jossain toimistossa kerrostaloviidakon keskellä ja huokailisin sitä, että kesä menee ohi. Jos olennainen asia on kesä ja vapaus, se edellyttää poistumista pääkaupunkiseudun lainaloukusta.

Keväällä ilmeni, että äitiys- ja vanhempainvapaiden jälkeen minulla ei olekaan enää yliopistolla määräaikaisen pestini loppua odottamassa. On siis aika oikeasti tehdä elämässä muutoksia, kun vanhat työsidokset ovat kadonneet. Koulutus ja säästöt mahdollistavat onneksi sen, että tässäkin tilanteessa on loppujen lopuksi kyse valinnoista, ei pakosta. Se on yksi koulutuksen hyvistä puolista. Suomalaisen koulutusjärjestelmän hyvistä puolista, joka ei toivottavasti häviä ihan heti, vaikka epäilenkin, että olemme menossa kohti uudenlaista luokkayhteiskuntaa. Vähän pelkään sitä, että jos ryhdyn downshiftaajaksi periferiaan, niin tuomitsen lapseni tuleviin alaluokkiin. Toisaalta äidin koulutuksen pitäisi olla yksi hyvä tae sitä vastaan. Se on varmaan myös yksi syy, minkä takia todennäköisesti tulen paasaamaan koulutuksen merkityksestä omille lapsilleni. Jos haluavat puusepiksi tai kampaajiksi, niin hyvä niinkin, mutta olkoot tietoisia, että panostamalla koulutukseen he halutessaan myös pääsevät minne vain. Jos heitä harmittaa, etten panostanut enemmän uraani ja seurusteluun valtaapitävien kanssa enkä pistänyt heitä eliittikouluihin, niin tehköön sen itse. Minun luonteelleni se ei sovi, luokkakierto on vielä liian nopeaa, en koskaan sopeutunut oikeustieteellisen maailmaan enkä arvoihin.  

Nyt on kuitenkin muutoksen aika. Sen ihanan, epärationaalisen syntymäkarttani mukaan olen elämänvaiheessa, jossa haen suuntaa seuraavalle 28-30 vuodelle. Työelämäni loppuajalle siis. Senkin takia on varmasti hyvä aloittaa taas bloggaaminen. Voi prosessoida tätä muutosvaihetta myös kirjallisesti. 

Pikkujoulut

Ihana päivä. Siivousta, leivontaa ja mahtavat pikkujoulut meillä kotona torstaikerholaisille. Kerrankin ei-sukulaisten kanssa vietetty ilta, jonka aikana en tunne olevani outo tai jonka jälkeen en mieti, minkä takia olen epäsosiaalinen hyypiö. Tunsin itseni tasaveroiseksi, hyväksytyksi, pidetyksi, kiinnostavaksi.

Ehkä vihdoin on luovuttava kouluidentiteetistäni, hylkiöluonteestani, ja hyväksyttävä, että minullakin voi olla ystävyyssuhteita. En ole ikuisesti sosiaalisesti epäonnistunut. Nämä olivat jo toiset pikkujoulut kotonani tänä vuonna ja haluan niin jatkaa tällä linjalla. Vihdoin toteuttaa ihanaa emännyyttä. Kenetkäs tässä voisi kutsua vierailulle seuraavaksi.

Torstaikerho on myös yksi erittäin tärkeä syy, miksi minua epäilyttää muutto pois pääkaupunkiseudulta. Pelkään, etten enää löydä muualta mitään vastaavaa.

Hymyilyttää.

Ja haukotuttaa. Toivottavasti poikalapsi on jo nukahtanut. Haluan suihkuun ja nukkumaan. 

Lyhyestä virsi kaunis

Mukava päivä. Briiffaussessio ensi vuoden alussa alkavasta sivutehtävästä, joka tuntuu kuin tehdyltä minulle. Kurssin viimeinen kerta ja opiskelijoiden esittämä onnistunut näytelmä 1700-luvun oikeudenkäytöstä. Hyvää palautetta ja jälleen kerran vahvistusta identiteetilleni opettajana. Tätä haluaisin niin paljon enemmän työhöni. Ajomatka itään vanhempien luokse viikonlopun viettoon ja ilo poikalapsen riemusta.

Tähän voin vain todeta: mie tykkään. 

"lohdutus, lempeä valo"

Eilinen iloharjoitus toimi, vaikkei se ihan yksinkertaista ollutkaan. En meinannut ensin keksiä millään, mitä voisin tehdä. Päädyin lopulta meditoimaan hetkeksi ja sen jälkeen ajauduin käymään läpi vanhoja blogitekstejäni. Erityisesti 2007 loppuvuoden Saksan reissulla kirjoitetut jutut saivat minut vihdoin ja viimein piristymään. Olin silloin hahmottanut joitain asioita, jotka ovat hyvin tärkeitä minulle. En varsinaisesti ollut unohtanut niitä, mutta tajusin taas paljon konkreettisemmin, mitä tarvitsen ja että voin todellakin tarvittaessa muuttaa asioita.

Blogin lukeminen katkaisi viikon mittaiseksi venyneen harmaamman kauden. Tänään päivä sitten jo hymyilikin täydellä teholla. Sää oli ihana, kylmyydestä huolimatta aurinkoinen ja syksy näytti parhaita puoliaan. Kaikennäköinen liikunnoiminen kävelemisestä alkaen on viime aikoina jäänyt vähiin, mutta tänään halusin nauttia ulkoilmasta edes jonkin aikaa. Jätimme siis auton kotiin ja suuntasimme rattaiden kanssa kohti asemaa. Vaikka junamatka oli lyhyt, niin poikalapsi oli innoissaan.

Jäimme pois Tikkurilassa ja kävimme pikaisesti Maalaismarkkinoilla ja vähän pidemmän kaavan mukaan kirkolla myyjäisissä. Herkuttelimme lohikeitolla - tai minä herkuttelin, poikalapsi keskittyi kaikesta houkuttelusta huolimatta leipiin - ja kiertelimme myyntipöytiä. Tarjolla olisi ollut myös kasvo- ja käsimaalausta, mutta ensi-innostuksen jälkeen poikalapsi kieltäytyi kategorisesti tarjolla olleesta auton kuvasta käsivarteen. On tullut äitiinsä siinä, ettei syöksy asioihin suunnapäännä.

Viimeiseksi ennen lähtöä kävimme ostamassa hyvän mielen arvan. Voittojen ilmoittaminen jäi myöhempään ja vaikka onni osuisikin kohdalle, niin voitto voi mennä sivusuun. Lupasivat näet ilmoittaa puhelimitse enkä ole viime aikoina vastaillut tuntemattomiin numeroihin, kun ne 99 prosentissa tapauksia ovat puhelinmyyjiä. Hyvä mieli lähti kuitenkin mukaan, kun arpoja myymässä ollut vanha rouva supatti ystävällisesti hymyillen, että kun hän on antanut, niin ei häneltä ole koskaan mitään puuttunut. Että sen hän aina haluaa nuorille ihmisille sanoa. Ehkä se juuri niin on: kun antaa - eikä halua niin ihmeellisiä - ei ihmiseltä myöskään tule puuttumaan mitään tärkeää.