Pitäisiköhän aloittaa taas kirjoittaminen? Äitiyslomalla ehtii, eikö niin? Ainakin sitä voisi näin kuvitella.
Laskettuun aikaan on vielä kahdeksan päivää ja vauvan syntymään joku epämääräinen aika. Vauvan vaatteita on pestynä hyvä kasa, mutta sairaalalaukku on pakkaamatta, kärryt korjauttamatta eikä vauvan vaippojakaan ole vielä valmiina. Ihan ei ole vielä hahmottunut, että viimeistään kolmen viikon sisällä tuo liikuva maha on taas oikea ihmisen alku.
Poikalapsi on tarhassa, menossa parhaillaan päiväunille. Eilen vietettiin tiiviin Kruusilaan suuntautuneen matkailuviikonlopun jälkeen kotona vapaapäivää. Hyvin hiljakseen aamuhelteillä työntelin kärryjä leikkipuistoon, jossa oli ilo huomata lähes kolmivuotiaan innostuvan jo enemmän toisten lasten kuin vanhan äitimuorinsa seurasta. En valitettavasti jaksa hirveästi innostua leikkimisestä.
Varsinkin aamupäivä oli eilen todella mukava ja ihastelin kaunista syreenintuoksuista Puistolaa. Tuntui kerrankin siltä, että kesän viettäminen kaupungissakaan ei olisi hassumpi juttu. Tietysti kaupunki tässä tapauksessa tarkoitti rauhallista omakoti- ja rivitaloaluetta, leikkipuistoa ja myöhemmin auringonottoa omalla takapihalla. Vähän tarkemmin asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että oleellista oli nimenomaan se, että helteisenä maanantaina olin/olimme vapaalla, töistä ei ollut tietoakaan ja ympärillä oli kaunis vihertävä kaupunginosa. Kyse ei ollut siitä, että olimme kaupungissa. Jos päättäisimme jäädä Helsinkiin, niin päinvastoin normaalina kesäkuun maanantaina istuisin jossain toimistossa kerrostaloviidakon keskellä ja huokailisin sitä, että kesä menee ohi. Jos olennainen asia on kesä ja vapaus, se edellyttää poistumista pääkaupunkiseudun lainaloukusta.
Keväällä ilmeni, että äitiys- ja vanhempainvapaiden jälkeen minulla ei olekaan enää yliopistolla määräaikaisen pestini loppua odottamassa. On siis aika oikeasti tehdä elämässä muutoksia, kun vanhat työsidokset ovat kadonneet. Koulutus ja säästöt mahdollistavat onneksi sen, että tässäkin tilanteessa on loppujen lopuksi kyse valinnoista, ei pakosta. Se on yksi koulutuksen hyvistä puolista. Suomalaisen koulutusjärjestelmän hyvistä puolista, joka ei toivottavasti häviä ihan heti, vaikka epäilenkin, että olemme menossa kohti uudenlaista luokkayhteiskuntaa. Vähän pelkään sitä, että jos ryhdyn downshiftaajaksi periferiaan, niin tuomitsen lapseni tuleviin alaluokkiin. Toisaalta äidin koulutuksen pitäisi olla yksi hyvä tae sitä vastaan. Se on varmaan myös yksi syy, minkä takia todennäköisesti tulen paasaamaan koulutuksen merkityksestä omille lapsilleni. Jos haluavat puusepiksi tai kampaajiksi, niin hyvä niinkin, mutta olkoot tietoisia, että panostamalla koulutukseen he halutessaan myös pääsevät minne vain. Jos heitä harmittaa, etten panostanut enemmän uraani ja seurusteluun valtaapitävien kanssa enkä pistänyt heitä eliittikouluihin, niin tehköön sen itse. Minun luonteelleni se ei sovi, luokkakierto on vielä liian nopeaa, en koskaan sopeutunut oikeustieteellisen maailmaan enkä arvoihin.
Nyt on kuitenkin muutoksen aika. Sen ihanan, epärationaalisen syntymäkarttani mukaan olen elämänvaiheessa, jossa haen suuntaa seuraavalle 28-30 vuodelle. Työelämäni loppuajalle siis. Senkin takia on varmasti hyvä aloittaa taas bloggaaminen. Voi prosessoida tätä muutosvaihetta myös kirjallisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti