Piha kaunistuu

Tänään on ulkoiltu eilisenkin edestä. Ruohonleikkausurakka on jatkunut, mutta siitä huolimatta hyvä osa pihasta on vielä kesken, ja jääkin tältä erää kesken, koska huomenna on kotiinpaluun aika. Olen leikannut ruohoa kolmena päivänä huomattavasti pidempään kuin mitä menee koko omaan pihaan eikä työ tullut läheskään valmiiksi. Kokoero on huomattava. Omalla pihallani on tosin suhteessa paljon enemmän kukkia ja kasvia. Tietysti jos alkuperäinen suunnitelma olisi yhä voimissaan, niin tässäkin pihassa olisi paljon vähemmän ruohon valtaamaa alaa, kun pihan oli vielä 40-luvulla tarkoitus olla hyötykäytössä.

Voin myös tyytyväisenä todeta, että olin eilen väärässä. Kakkoskäännösdokumentin tekstit ovat niin lyhyitä ja tähän mennessä jo tuttua asiaa, että niiden kääntäminen onkin nopeaa. Englanninkielisen käännöksen taso tosin osoittautui niin surkeaksi, että minun on yllättävää kyllä helpompaa kääntää saksasta. Johtuu myös siitä, että muistan jo tähän mennessä, että bremsbeläge tarkoittaa jarrupaloja, kun taas brake pads ei käänny yhtä sujuvasti.

Perillä

Olemme saapuneet. Matkalla käytiin pikaisesti kirjastossa, mutta ei Mustilan Arboretumissa, vaikka olin sitäkin suunnitellut. Takapenkki nukkui makoisasti ja oli niin harmaata, että päätin jättää vierailun aurinkoisempaan päivään. Pysähdyttiin sen sijaan Kouvolassa Mäkkäriin ja Lidliin, ja saavuttiin joskus kolmen jälkeen auringonpaisteessa perille.

Sisällä oli lämpöä 17 ja risat, joten pattereilla saatiin helposti oleskelulämpötilaan. Poikalapsi olisi halunnut heti hyökätä tablettiin kiinni, mutta määräsin ohjelmaan ensin vähän ulkoilua. Tuli todistettua, että ruohonleikkuu onnistuu erittäin hyvin, joten sitä jatkamme huomenna. Poikalapsi painui sisälle heti, kun sai luvan, mutta tyttölapsi olisi jatkanut ulkoilua vaikka kuinka pitkään. Vähän vettä ripsi jossain vaiheessa, mutta emme antaneet sen häiritä itseämme vaan puuhailimme menemään. Välillä tyttölapsi komensi keinuun istumaan ja ihmettelimme siinä itikoiden syöttinä maailmaa. Ja pihaa. Voi olla, että huomenna täytyy käydä Valkealassa vähän kukkaostoksilla. Myöhemmin kesällä voisi olla maalin oston aika.

Tietysti mietin myös täällä asumista. Nauroin nimittäin ääneen keinussa. Olin ulkona vielä kello seitsemältä, koska täällä on täydellinen rauha ja tekemistä riittää. Hassuttelin lasten kanssa iltapalapöydässä. Tämä on niin unelmien paikka – ei täydellinen, täydellisyydestä puuttuvat muun muassa lähempänä asuvat sukulaiset ja kaverit, se idyllinen kirkko ja kirjasto ja jokin harrastepaikka, peltonäkymä ja sijainti lämpimämmällä alueella – mutta kaikista puutteistaan huolimatta tämä on silti unelmien paikka. Pitäisikö minun nyt kuitenkin kokeilla? Laittaa asunto vuokralle vuodeksi ja testata, kuuluuko minun asua täällä? Mistä sen tietää vai onko joskus pakko vain hypätä tuntemattomaan?

Kesä on saapunut

Tänään on ollut kesän ensimmäinen oikeasti lämmin päivä. Käytiin hankkimassa vähän lisää kesäkukkia ja poikalapselle uimalasit. Imuroin auton katsastusta silmällä pitäen, ja totesin, että ruohonleikkurissa ei olekaan pelkäämääni vikaa, vaan johdossa on jonkin asteinen kosketushäiriö. Imuroiminen onnistui ongelmitta, kun jatkojohto oli koko ajan maassa paikallaan, mutta ruohoa leikatessa johtoa täytyi välillä pitää tietyssä asennossa. Parempi näin, koska uusi johto maksaa huomattavasti vähemmän kuin uusi ruohonleikkuri. Tosin sain kyllä pihan leikattua, vaikka se olikin hivenen rasittavaa, joten en ehkä hyökkää johtokaupoille aivan välittömästi.

PayPal ilmoitti, että varat tililläni on toistaiseksi jäädytetty, koska olen ylittänyt vuosittaisen 2500 euron tulorajan. Piti laittaa sinne menemään kuvaa passista ja osoitetiedoista henkilötietojen varmistamiseksi joidenkin EU-säännösten edellytysten mukaan, jotta tilin saa taas käyttöön. Aktivoidessani PayPaliä muutama kuukausi sitten en uskonut, että mitenkään voisin päästä tuon rajan yli, mutta aika nopeastihan se kävi. Yhtäältä todella hieno summa ansaituksi pelkillä freelancer-käännöksillä, vaikka toisaalta vain pari sataa enemmän mitä ennen sai palkkana käteen yhdessä kuussa. Mutta olen tyytyväinen, hyvin hyvin tyytyväinen. Varsinkin kun en ole vielä tehnyt yhtään mitään muuta näiden töiden hankkimiseksi kuin ilmoittanut tietoni sinne Fiverr-sivustolle. En ole kilpaillut yhdestäkään työstä enkä lähestynyt yhtä ainoaa käännösfirmaa tai muutakaan potentiaalista työnantajaa.

Tänään on näköjään myös eläinpäivä. Katselimme lasten kanssa ikkunasta pari tuntia sitten jänistä, joka istui nurmikolla pesemässä takakäpäläänsä ja syömässä ruohoa. Juuri nyt puolestaan vieressäni olevasta avoimesta takaovesta yritti kävellä sisään valkoinen kissa. Verhot vain heilahtivat ja kun käännyin katsomaan, niin verhojen välistä kurkkasi pörröinen valkoinen naama. Kääntyi kyllä saman tien takaisin, kun huomasi minut. Onhan nuo kyllä aika söpöläisiä, mutta itse jos ottaisin vielä joskus kissan, niin sen pitäisi myös ehdottomasti päästä ulos. En kestä untani häiritsevää aamuöistä mouruamista ja leikkimistä enkä myöskään hiekkalaatikon hajua. Normaali yönsä ulkona viettävä ja siellä myös vessapuuhansa hoitava kissa sen sijaan olisi ihan mukava otus kotia jakamaan. Itselläni ei ole mitään sitä vastaan, jos kissat vaeltavat vapaana, mutta en ehkä kehtaisi itse antaa omani ulkoilla kaupungissa. 

Kesä on ovella

Mikähän siinä on, että ihmisen tasapaino heilahtaa niin nopeasti? Eilen illalla kaivoin esiin mindfulness-cd:n ja tein pari harjoitusta. Eilisilta ja suurin osa tästä päivästä menivätkin sitten hyvin seesteisesti. Onnistuin muun muassa aamupäivällä hammaslääkärissä vakuuttamaan itselleni, ettei hermoilusta ole mitään hyötyä, kun hampaan paikkaus uhkasi venyä yli parkkimittarissa olevan ajan. Ja venyikin, mutta kun en voinut kesken operaation tehdä asialle mitään, niin oli ainakin hyvä, että sain hermostumisen kuriin.

Iltapäivällä alkoi esiintyä pieniä vastoinkäymisiä. Viime vuonna ostettu ruohonleikkuri ei ole ilmeisesti kestänyt talvea ja pakkasta, tyttölapsi ennätti ruohonleikkuun aikana tuhota kourallisen helmililjoja eikä ole suostunut nyt pariin iltaan menemään nukkumaan omaan sänkyynsä. Lisäksi luin tanskalaisen psykologian professorin masentavan itsetuntemusta vastustavan artikkelin, joka tuntui esittävän, ettei ole mitään mieltä yrittää muuttaa itseään ja että elämässä on vain odotettavissa negatiivisia asioita. Tarkemmalla lukemisella viesti ei ollut aivan niin tyrmäävä, mutta sai miettimään, miksi minun on joskus vaikea löytää ymmärrystä ihmisille, jotka ovat eri mieltä itselleni tärkeistä asioista.

'

Nyt yritän kantaa tyttölapsen omaan sänkyynsä ja tehdä eiliset harjoitukset uudestaan.

Nojatuoli oma tuoli

Taas kolmestaan. Poikalapsi on selaillut puolen päivää legon esitettä ja pohtinut, minkä lelun haluaa seuraavalla kerralla tuliaisiksi. Poissaoloni ei siis ole ollut kovin traumaattista, joskin näkyi siinä, että hän suostui lähtemään kerhoon vasta pienen houkuttelun jälkeen. Yhtenä argumenttina käytin sitä, että on enää vain pari kertaa jäljellä ennen kuin alkaa loma. ”Se kesäloma on tosi pitkä,” muisteli poikalapsi viime vuotta, ja niinhän ne kesät lapsena olivat. Onneksi on mökit ja sukulointi, koska kaupungissa ilman kerhoja tulisi aika hyvin, hyvin pitkäksi.  

Tyttölapsi nukahti päiväunille, ja käytin oman ajan maalaten varaston viimeisen seinän ja terassin portaat. Hyvin tyydytystä tuottavaa puuhaa. Vielä on jäljellä aita. Terassia varten on puuöljyä, joka odottaa myös nättiä päivää ja tyttölapsen päiväunia. Monia ulkotöitä pystyy jo tekemään lasten ollessa mukana puuhassa – tai ainakin hereillä ja yhtä aikaa ulkona – mutta ei kaikkia. Ikkunoiden pesunkin tekisin mielelläni rauhassa, mutta voi olla, että se jää tältä(kin) vuodelta.

Lastenhuoneessa nukahdettiin tänä iltana todella helposti. Vaikka tässä pikkulapsiaikaa vielä elellään jonkin aikaa, niin huomaa selvästi, että joissain asioissa alkaa jo helpottaa. Kaksi ensimmäistä vaativaa vuotta ovat pian kuopuksenkin osalta ohi.

Kukkaloistoa

Kun hakemuksia alkoi eilen lähetellä, niin homma olikin taas paljon mukavampaa kuin ensi alkuun kuvittelin. Positiivisuutta loi yhtäältä se, että lähikoululla oli jopa neljä paikkaa vapaana, ja jotenkin tuntui hehkeältä ajatus, että voisin työskennellä niin lähellä kotoa. Ja toisaalta se, että yksi paikoista oli erityisluokanopettajan työ, johon myös uskaltauduin laittamaan hakemuksen. Sitäkin erikoistumista voisin oikeasti harkita. Pätevöityminen tapahtuu asteittain, ja niin sen pitää mennäkin. Mieluummin vielä hitain askelin.

Hauskaa sinänsä huomata, että ajatus työskentelemisestä parin sadan metrin säteellä kotoa tuntuu tänä päivänä houkuttelevalta. Muistan kuinka pohdin Myyrmäessä asuessa, miltä tuntuisi olla töissä lähikoululla, jonka ohi kuljin juna-asemalle. Se ei ollut lainkaan houkutteleva ajatus. Näin jälkikäteen ajateltuna johtuu varmasti siitä, että Myyrmäki on yksi niitä 1970-luvun nukkumabetonilähiöitä, joissa on paljon rumia laatikkokerrostaloja. Myyrmäki on sinänsä mukavaa aluetta, ja tuntuu varmasti aina jossain määrin kodikkaalta, koska olen asunut siellä yhteensä 12 vuotta, pidempään kuin missään muualla ikinä. Silti Myyrmäki ei koskaan ollut ”koti” – siellä oli vain asunto, jossa elettiin.

Puutarha ja lapset tekevät asunnosta kodin. Tänään olen tehnyt hommia sen puutarhapuolen eteen. Tarkoitus oli tässä kuussa elellä vähän enemmän nuukaillen, kun viime kuukauden kulutus oli niin huimaa. En silti malttanut olla kantamatta HongKongiin – meidän ”kukkakauppaan” – taas rahaa kukkien, mullan ja puuöljyn perässä. On se puutarha sellainen valtava ilon lähde, että kyllä siihen pitää saada vähän panostaa. Istuttelin sitten kukkia ja muokkasin kukkapenkkejä iltapäivällä. Tyttölapsen perään piti vähän katsella, mutta kunhan naapuruston lapset saapuivat tarhoista ja kouluista, niin pysyi hyvin heidän ja poikalapsen perässä. Tyttölapsi on niin sosiaalisen iloinen tapaus, että hänellä tulee todennäköisesti olemaan elämässään helpompaa kuin herkällä poikalapsella. Joka tapauksessa tämä on ensimmäinen vuosi noin viiteen vuoteen, kun pystyn taas melko hyvin nauttimaan kevään puuhastelusta. Se on mahtavampaa kuin usein muistaakaan. 

Jaahas, jos sitä sitten vielä kävisi kastelemassa niitä kukkapenkkejä ja kuuntelemassa tarkemmin tuota sisäänkin kantautuvaa upeaa linnunlaulua.

Askel kerrallaan

Tänään oli talkoopäivä. Yhdeksältä ei oltu vielä lähelläkään uloslähtöä, mutta ennen yhtätoista selvittiin kuitenkin. Lapset jaksoivat pysyä menossa mukana pari tuntia, sitten tyttölapsi väsähti ja nukahti nätisti päiväunille, poikalapsi lähti katsomaan televisiota. Minä puuhasin ulkona yhteensä noin neljä tuntia, sekä yhteistä hyvää että omalla pihalla. Näinä vuosina, kun tässä on asuttu, ei oma piha ole varmaan koskaan ollut näin siisti. Takkiakaan ei tarvinnut, kun siellä oli niin lämmintä. Hanskat sen sijaan olisivat olleet hyvät, koska käsistä löytyy naarmua, palkeenkieltä ja kynnen alta mahdollisesti vieläkin jotain puun palaa, mutta en minä hanskoja oikein osaa käyttää. Niillä ei saa tuntumaa siihen, mitä on tekemässä. Sormikkaat olivat kädessä ruusupuskaa leikatessa, mutta niistä menivät pienet piikit läpi. Pari saattaa vieläkin olla oikeassa kädessä. 

Töitäkin on tullut tehtyä muun lomassa. Yksi artikkeli toimitettu ja se toinen saksankielinen työ aloitettu. Onneksi en saanut niitä muita tarjottuja saksankielisiä käännöksiä. Oletan, että johtui pyytämästäni korkeammasta hinnasta, vaikka syyksi sanottiinkin aikataulun kiireellisyys. Oli miten oli, niin elämä on ollut paljon leppoisampaa tämän pari viikkoa, kun ei ole tarvinnut kääntää niitä. Kiirettömämpää. Heti meinasi pinna kiristyä, kun ryhdyin vääntämään ensimmäistä, mutta onneksi se oli ohi menevää. Odotan aikaa, jolloin viikossa voi pitää yhden täysin työstä vapaan päivän. Kyllä siinä kolmannessa käskyssä ihan vissi järki on, mutta toukokuussa ei vielä sitä pysty noudattamaan.

Tyttölapsi lauleskelee sängyssä.  Se ikävämpi puoli pitkistä päiväunista, mutta toisaalta ei ole onneksi – ainakaan vielä, knock, knock, knock – vaatinut päästä pois. Tänään pitäisi vielä saada muutama työhakemus lähtemään, mutta sitten taidan siirtyä lukuosastolle. Viimeiset kaksi viikkoa on ehtinyt paitsi harrastaa puutarhaelämää myös lukea lähes joka ilta, ja sen huomaa yleisessä elämäntyytyväisyydessä.

Ihana aurinko ja multaiset sormet

Olen saanut muutaman ”kiitos, olemme vastaanottaneet hakemuksesi” -viestin. Saimme 49, 31, 27 hakemusta… Kyllähän noita sijaisuuksia on tarjolla paljon, mutta silti todennäköisyys saada paikka ei ehkä ole päätähuimaava. Vaikken saisikaan mitään, niin aion silti laittaa lapset syksyllä tarhaan ja elää ainakin pari kuukautta yksittäisillä sijaisuuksilla ja käännöstöillä. Lapsilisistä, elatustuista ja toimitussihteerin työstä kun kuitenkin napsahtaa pikkaisen reilu tonni käteen, niin sitä ei ole samalla lailla tulojen suhteen täysin puilla paljailla kuin totaalityötön lapseton sinkku.     

Voisin myös yrittää syksyllä hankkia lisätuloja jollain vihertyöntekijän hommilla, jos niitä vielä sesongin ulkopuolella on tarjolla. Niihin tehtäviin kun ei ilmeisesti aina tarvitse koulutusta, vaan työn oppii tekemällä. Vai pitäisikö minun harkita sitä ihan ammattinakin? Suuri huolenaiheeni normaalissa 40 tunnin työssä on se, että vietän kaiken aikani tylsässä toimistossa enkä koskaan ehdi nauttimaan (keväisestä ja kesäisestä) ulkoilmasta enkä elämästä ylipäätään.  Jos valitsisin työn, jossa on hauskaa ja jossa saisin tehdä puutarhahommia sydämeni kyllyydestä, niin se huoli menettäisi merkityksensä. Palkka on pieni, muttei niin pieni, etteikö sillä selviäisi. Hämeenlinnassa alkaisi ensi vuoden alussa se koulutuskin.

Aargh, kuka tietää. Sen vaan tiedän, että tämä auringonpaiste ja lintujen laulu ja puuhailu ulkona on ihan mieletöntä. Elämään tulee niin paljon enemmän iloa tähän aikaan vuodesta, että se on ihan käsittämätöntä.

Läsnäoloa, puuhailua ja kenkiä

Eilen illalla sain ensimmäiset työhakemukset lähtemään. Meinasi hieman tökkiä, ja mietin jo, enkö olekaan kiinnostunut opettajanpaikoista. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minua ahdisti itse työhakemuksen kirjoittaminen. Ylipäätään vaatimukset, jotka koen vaikeiksi. Tarvitsen työn, joka ei ole liian vaativa. Opettajan työ on varmasti haastavaa, mutta se on eri tavalla vaativaa kuin tutkijan tai lakimiehen työ. Kuvittelen, että haasteet liittyvät ennen kaikkea vuorovaikutukseen ja sosiaaliselle puolelle, ei niinkään älylliselle ja tiedolliselle. Kynnys ei ole sillä puolella itselläni niin korkealla: vaadin itseltäni perfektionismia älyllisellä puolella, sosiaalisella puolella en, joten kaikki onnistumiset tuntuvat sitäkin paremmalta.

Oli jännää huomata, kuinka rentouttava vaikutus sillä oli, kun huomasin, etten kaipaa vaatimuksia ja haasteita. Jos en kaipaa niitä, minun ei myöskään tarvitse saavuttaa tai suorittaa mitään. Se kuuluisa läsnäolo ja tyytyväisyys olemassa olevaan on paljon helpompaa. Ainakin taas vähän aikaa.

Mukavan raukea olo. Käytiin aamulla kerhossa, jossa kerhopappi puhui mukavia siitä, kuinka asiat osuvat kohdalle silloin, kun on oikea aika – ei silloin kuin haluaisimme niiden osuvan. Kerhon jälkeen olen viettänyt lähes koko päivän ulkona. Sain aronia-aidan leikattua, vaikka ensin urakka vaikutti toivottomalta. Mihin kyllä vaikutti suuresti myös nälkää lähenevä tila – verensokerin lasku ei vaikuttanut ennen mitenkään, mutta nykyään olen nälkäisenä kiukkuinen kuin mikä. Lounaan jälkeen vedinkin sitten uudella innolla lähes kolme tuntia aidan kimpussa. Tyttölapsi nukkui, poikalapsi-parka viihdytti itseään.  

Niin, ja sainhan myös heitettyä talvivaatteita ja -kenkiä vaatehuoneeseen ja kevät/kesävarustusta tilalle. Vai oliko se eilen? Joka tapauksessa huomasin taas, ettei minulla ole hyviä kesäkenkiä yhtä ainutta paria. Ja luulen, että vastaus ikuiseen kysymykseen ”mikä on minun tyylini” on, että jos minulla olisi rahaa, pukeutuisin kuin hillityt kartanonrouvat englantilaisissa rikossarjoissa. Pelkistetyn tyylikkäästi niin kuin joku Kristin Scott Thomas. Tosin täytyy varmaan olla kartanonrouva, ettei se tyyli vaikuta snobbailevalta.

Kesä tulee

Hyvä päivä, vaikka vähän ahdistaa, etten ole ennättänyt vielä tehdä töitä ollenkaan. Eilen sain onneksi puoleen yöhön mennessä väännettyä kommentit teologian kurssille eikä se ollut niin toivotonta kuin etukäteen pelkäsin. Myöhäisestä illasta huolimatta nukuin hyvin. Lomailun seurauksena aikataulut ovat heittäneet sen verran kärrynpyörää, että poikalapsi kuului kömpivän ylös puoli yhdeksältä, mutta tyttölapsen kanssa noustiin vasta yhdeksän jälkeen.

Päivän teema oli ulkoilu. Käytiin kirjastossa noutamassa varaamani Elaine Aronin ”Erityisherkkä ihminen”. Introvertti olen ehdottomasti, mutta minua kiinnostaa, olenko myös erityisherkkä Aronin määritelmällä. Tunnistan itseni ehdottomasti joistain kohdista: minulla on rikas sisäinen maailma ja saan helposti liiallisen latauksen hälystä, kiireestä ja muista ihmisistä; sen sijaan aistiherkkyyttä käsittelevistä tuntomerkeistä kaikki eivät päde minuun. Sormet jo syyhyävät ja odotan, että ehdin lukea opuksen. Niin kuin olen aikaisemminkin todennut, itseymmärryksen kasvattaminen on erinomaisen mukavaa puuhaa (taisi olla myös yksi introverttien lempiajanvietteistä) ja on aina hienoa, jos pystyy ymmärtämään joitain piirteitään. Introverttiuden kanssa sain vahvan ahaa-elämyksen: en olekaan omituinen, vaan tämä on normaalia. Erityisherkkyys on samanlainen ilmiö, joka muuttaa omituisia käyttäytymistapoja selitettäviksi ja positiivisiksi luonteenpiirteiksi ja auttaa hyväksymään itsensä. Valitettavasti se tietysti ohjaa aika lailla lukukokemusta, jos haluamalla haluan olla erityisherkkä.

Kirjaston jälkeen vietettiin ensin aikaa sen yhteydessä olevassa puistossa, sen jälkeen omalla pihalla ja ruokailun jälkeen uudestaan omalla pihalla. Terassilla oli ilman ulkovaatteitakin jopa kuuma, kun siihen paistaa suoraan aurinko eikä tuule. Kärpäset surisivat ja linnut lauloivat, krookuksissa pörräsi yhtä aikaa parhaimmillaan neljä mehiläistä ja ruoho alkoi jo vihertää. Kaivoin istutuslapion esiin ja työnsin kasvimaahan kokeiluluontoisesti yhden sipulin, muutaman perunan ja salaatinsiemeniä. Syksyllä istutetuista sipuleista puskee ylös jo muutama pieni vihreä varsi. Olisin varmaan työntänyt maahan enemmänkin, mutta kaikissa pusseissa luki, että istutus avomaalle vasta touko- tai kesäkuussa. Tähän aikaan vuodesta todellakin toivoisin, että minulla olisi kylmäeteinen, jonka voisin täyttää ruukuilla täynnä erilaisia siemeniä. Ja isompi kasvimaa.

Lauantaiväsymys

Tänään alkoi vihdoin huomata, että tällä viikolla on nukuttu selvästi viimeaikaista vähemmän ja työskennelty melkein kokonaisen työviikon verran. Huomenna saa onneksi toimitustyöt taas vähäksi aikaa pois yhtälöstä, mutta täytyy katsoa, pitäisikö myös käännöstöiden määrää rajoittaa. Tai hinnoitella työni vähän uudelleen, mikä voisi johtaa itsestään samaan lopputulokseen.

Päivän positiivisin havainto oli se, että olemme päässeet vaiheeseen, jossa voin tehdä ainakin jonkin aikaa puutarhatöitä myös lasten ollessa hereillä ja ulkona. Seuraani ei vaadita koko aikaa. Leikkelimme poikalapsen kanssa vähän pensaita ja aronia-aitaa, mikä saattoi olla vähän liian aikaista. Puolivälissä hommaa muistelin lukeneeni, että moinen ”avoin haava” voi olla pakkasella kasveille shokeeraavaa. Ulkona ei malttaisi olla puuhailematta, mutta kun maa on vielä melko roudassa, niin tekemisen laatu on rajallinen. Kun oma piha on niin pieni, niin eilen siirryin jo haravoimaan taloyhtiön leikkipuiston ympäristöä.

Puutarha - sinä sielun kasvimaa

Tänä yönä pitäisi olla mahdollisuus nähdä revontulia. Kävin vähän kurkkimassa äsken samalla, kun heitin harson narsissien päälle. Kyllähän ne kestävät vähän pakkasta, mutta selviävät ehkä kuitenkin paremmin vielä harson alla. Revontulia ei ainakaan vielä näkynyt, hyvin kirkas tähtitaivas sen sijaan kyllä. 

Kello tikittää ja ulkona tuulee. Lapset nukkuvat. Tänään on kerhoiltu ja leikitty ulkona. Poikalapsi löysi seuraa pihalta ja kävi pikaisesti naapurissakin leikkimässä. Yksi taloyhtiön hyvistä puolista. Itse olen haaveillut kompostista takapihalla. Saisi ruoanjätteet ja osan pihalla syntyvästä orgaanisesta jätteestä hyötykäyttöön, ja samalla puutarhaan multaa muualta kuin kaupasta raahattuna.  

"Jos haluat olla onnellinen ikuisesti, perusta puutarha," sanoo kuulemma kiinalainen sananlasku. Amen to that. 

Tehokkuutta ja ulkoilua

Tyttölapsi herätti ennen kuutta eikä rauhoittunut ennen kuin hain viereen nukkumaan. Emme kuitenkaan meinanneet mahtua samaan sänkyyn, joten hetken pyörimisen jälkeen päätin nousta ylös ja aloittaa työnteon varhain. Ei ollenkaan hassumpaa, vaikka valo olohuoneessa sai poikalapsen heräämään jo puoli seitsemältä. Yhdeksään mennessä olin jo päässyt hyvään alkuun päivän töissä.

Lähdimme tänään lähikerhoon autolla, koska parkkipaikka oli pyydetty tyhjentämään hiekan koneellista poistoa varten. Aamun teemaan sopivan tehokkaasti ehdimme käydä pankkiautomaatilla ja HongKongissa narsissi- ja multaostoksilla ennen kerhon alkua. Olin oikein tyytyväinen itseeni.

Kerhon jälkeen jäimme hetkeksi leikkimään puistoon ja kotiin tultua omalle pihalle ja omaan puistoon vielä pidemmäksi aikaa. Aurinko paistoi ylen kesäisesti ja ulkona vierähti puolitoista tuntia. Ei ole yhtään hassumpaa, kun työt voi tehdä aamun ja illan tunteina ja viettää lämpimät hetket ulkoilusta ja auringosta nauttien. Uskomattoman hieno ilma.

Laitoin pari päivää sitten käännössivuston lepotilaan, mutta tein silti tänään yhden ”vakioasiakkaan” työn. Kääntäminen on hieno juttu tietysti rahan kannalta, mutta vähintään yhtä hyväksi itsetunnolle. Palaute on niin positiivista, että alan tuntea itseni oikeasti päteväksi ja osaavaksi. Tosin vain englannista suomeen, koska siinä yhdistelmässä pystyn tekemään ”oikeita” tilannesidonnaisia käännöksiä enkä vain sanasta sanaan tökkökäännöksiä niin kuin saksasta käännettäessä. Kyllä minäkin jotain osaan – vaikka sainkin teologian kurssista arvosanaksi vain 4/5. Olen vähän pettynyt.

Pienen elämän puutarhuri

Katri Syvärinen pohti blogissaan rajoittavia uskomuksiamme ja kehotti ajattelemaan tietoisen mielen rajojen ulkopuolella. Irti vanhoilta urilta. Tuntui, että eilisen jälkeen sille oli tarvetta. Päivä oli aivan erinomainen, mutta sitten luin illalla vanhasta kuukausiliitteestä jutun Hämeenlinnasta ja pikkukaupunkien vetovoimasta. Tunnistin siinä täysin itseni ja jämähdin taas miettimään, miksi olen vielä helsinkiläinen. 

Eilisiltaisessa hyvinvointihaasteessa puolestaan piti kirjoittaa ylös mieltä vaivaavia asioita ja sain paperille ainoastaan toimeentulon, työn ja lapsille kiukuttelun. Mikä minusta tulee isona, on yhä se iso kysymys. Kävin pitkästä aikaa mol:n sivuilla ja huomasin, että Lappeenrannassa on auki historian, yhteiskuntaopin ja uskonnon lehtorin virka. Minulla ei tietysti ole pätevyyttä, mutta se on virka, josta haaveilin pitkään. Ainoa aikuisiän unelmatyö. Mutta jostain syystä intuitio ei varauksettomasti hypännytkään riemusta.

Ei hypännyt ei, ja se meinasikin sitten suistaa taas alavireeseen. Jos opettajan hommatkaan eivät ole minua varten, niin kelpaanko minä sitten mihinkään. Mietin taas, kuinka vähillä tuloilla ihminen voisi pärjätä ja pystyisikö sitä elättämään itsensä puoliomavaraisesti jonkun pienen maapläntin äärellä. Kerätä marjat ja hakata puut, opetella kalastamaan ja sienestämään. Ne ovat muutenkin niitä asioita, joita haluaisin osata. Kuinka käytetään moottorisahaa ja mitä luonnonyrttejä voi syödä, miten saada kalaa järvestä ja pitää koti pystyssä. 

Siitä se tiedostamaton mieli teki loikan. Mitä jos sen kotitalon vieressä olisikin jonkinlainen pläntti maata kasvamassa esimerkiksi marjaa myytäväksi asti? Kuinka paljon sitä pitäisi olla, että nuukailija pystyisi elättämään itsensä ja pari lapsen nimellä kulkevaa? Laiskan helppoa elämäähän olen viettänyt suurimman osan elämääni, mutta ehkä sen takia vuodet ovatkin tuntuneet niin tylsiltä. Puuhailu antaa mieltä ja merkitystä. Puuhailu oman talouden ja hyvinvoinnin eteen ulkona erityisesti. 

Siksipä olen nyt haahuillut lukemassa puutarhatuotannon aikuiskoulutusohjelmista ja miettinyt, pitäisikö kuitenkin laittaa paperit sellaiseen.