Yliopistolta maailmaan

Yliopistolta tuli sähköpostissa eurooppalainen kysely post-doc -rahoitusta saaneiden tohtoreiden työllistymisestä muille aloille. Vastasin siihen, vaikken olekaan vielä työllistynyt. Kyselyssä tiedusteltiin muun muassa syitä yliopiston ja tutkimuksen jättämiselle sekä sitä, minkä vuoksi on hakeutunut akateemiselle uralle. Viime mainitun osalta kaikki syyt olivat hyvin päämäärätietoisia.

Minä ajauduin tekemään väitöskirjaa. Mikään muu alan ammatti ei houkutellut ja tutkimus edusti mahdollisuutta työllistyä. Minulla ei ollut varsinaisia akateemisia kunnianhimoja. En päättänyt ryhtyä tekemään väitöskirjaa, koska halusin lehtoriksi tai professoriksi – en myöskään siksi, että olisin intohimoisesti rakastanut tutkimista. Toisaalta en myöskään koskaan nähnyt mahdollisena pitkäaikaista työllistymistä yliopistolle, koska oman alan vakinaiset paikat olivat kokonaan tukossa vuosikymmeniksi eteenpäin. 

Poissiirtymissyiden kohdalla kyseltiin juuri, halusiko vakinaisempaa ja turvatumpaa työtä tai enemmän aikaa muullekin kuin työlle. Siltä osalta huomasin, että ajattelumaailmani on osittain muuttunut enkä enää näe vakinaista työtä yhtä tärkeänä kuin pari vuotta sitten. Sen sijaan haluaisin sen päämäärätietoisuuden ja oletetun intohimon, joka heijastui kyselystä. Jonain päivänä haluaisin myös, että minulla olisi niin paljon sanottavaa jostain, että voisin saattaa sen kirjalliseen muotoon. Väitöskirjassani minulla ei ollut omaa viestiä, minkä vuoksi sen kirjoittaminen niin tuskaa olikin.  

Väsyttää

Lokakuu on saapunut. Sadetta ja aurinkoa, väsymystä ja työntekoa. Yksi varattu arkistomatka Tukholmaan ja löydetty kirjastokortti. Monta monituista tuntia kirjoittaen puhtaaksi 1700-luvun hovioikeuden pöytäkirjoja. 80 sivua valmiina, noin 2400 jäljellä. Siinä sitä riittää työsarkaa syksyksi ja talveksi, varsinkin kun Tukholmasta pitäisi saada kuvia vähintään saman verran. Kiire tulee. Tässä vaiheessa voi vain huokaista, että ollapa varoja tutkimusavustajaan, jolla teettää tämä tekninen puhtaaksikirjoituspuoli.

Tapauksissa on kyllä mahtavia ihmiskohtaloita, joista saisi hienoja historiallisia romaaneja. Pitäisi varmaan joskus kokeilla. Omista sepustuksistani tulee pelkkää henkilökohtaisiin tunteisiin pohjautuvaa marinaa ja huokailua. En osaa kertoa tarinaa tai ylipäätään luoda ihmissuhteita, elleivät tapahtumat sijoitu joko historialliseen tai fantasia-maailmaan. Etäännyttäminen vaatii myös ajan tai paikan etäännyttämisen. Minä haluaisin kirjoittaa, mutta minussa ei ole kirjoittajan paloa. Mikään tarina ei vaadi tulla kirjoitetuksi kauttani. Minulla on neljä-viisi vähän pidempää tarinaa, mutta koskaan en ole saanut yhtäkään, edes lyhyempää, valmiiksi. En edes osaa päättää, mitä genreä haluaisin edustaa. Ennen se oli fantasiakirjallisuus, nyt jotain enemmän à la Virpi Hämeen-Anttila.

Väsyttää. Haluaisi mennä nukkumaan, vaikka kello on vasta puoli kymmenen. Vanha luokkakaveri on kuitenkin tulossa vielä yökylään matkalla varhaiselle aamulennolle huomenna. Onkohan soveliasta sanoa: "Hei, kiva kun tulit, tuossa on peitto ja lakanat, hyvää matkaa ja minä menen nyt nukkumaan".

Lukuprojektina Elina Tiilikka: Myrsky

Juna puksuttaa kohti luodetta

Juna kuljettaa kohti Pohjanmaan lakeuksia ja arkistolaitoksen uumenia. Arkistoon on kiva päästä taas pitkästä aikaa. Esiin kaivamista ovat siellä odottamassa 1700-luvun perintöriidat ja kiistat testamenteista ja syytinkisopimuksista. Jännää ajatella, että joitain niistä ei ehkä kukaan ole lukenut pariin sataan vuoteen. Yhtä lailla odotan iltaa ja omaa aikaa hotellihuoneessa mukaansatempaavan kirjan ääressä, pitkää lämmintä suihkua ja hyvää ruokaa jossain mukavassa ravintolassa. Mukana seuraa silti pieni huoli siitä, miten poikalapsi reagoi äidin lähes kolmen päivän poissaoloon, miten oma äiti jaksaa pitkän leikkiurakan. Vaikka ajatus häiritsemättömistä yöunista ei sekään ole lainkaan hassumpi, niin silti sitä yöllä viereen tassuttelevaa pientä nuhanenää tulee ikävä.

Tuossa viime viikolla väitin, että en pistänyt pahaksi, vaikkei tiedekunta korvaakaan matkani kuluja. Jollain tasolla se on kuitenkin jäänyt kaihertamaan. Ehkä eniten saamassani sinänsä ystävällissävyisessä vastauksessa häiritsi se viesti, että jos teen Vaasassa jotain yleishyödyllistä, niin saan pyytämäni matkarahat. Sinänsä täysin järkevältä kuulostava päätös, mutta mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa. Opetus ja hallinto ovat yleishyödyllistä toimintaa, tutkimus ei? Vaikka oma aika illalla ja toivottavasti keskeytymättömät yöunet ovat pienen lapsen äidille luksusta, niin työmatkahan tämä kuitenkin on. Välttämätön työmatka, jota ilman ei valmistu artikkeli, jonka tekemiseen olen sitoutunut. Jos tutkimus ei ole tiedekunnankaan näkökulmasta yleishyödyllistä, niin onko se vain tutkijan omaksi ilokseen suorittamaa pikkupuuhastelua? Tämä ajatus on juolahtanut mieleeni useamminkin työurani aikana ja saanut vakavasti kyseenalaistamaan tutkimuksen teon mielekkyyden ja...yleishyödyllisyyden. Todennäköisesti taas ylitulkitsen, mutta nyt tuntui ensimmäistä kertaa, että ajattelumalli sai tukea ylemmältäkin taholta. Onko tiedekunta vain paikka missä tutkimusta tehdään ja kukin tutkija yksittäinen saareke omine projekteineen ja omine verkostoineen? Eikö tiedekunnalla yksikkönä ole intressiä oman alansa tutkimuksen edistämiseen? Onko tiedekuntaa sellaisena yksikkönä edes olemassa?

Ehkä en pohdi sitä nyt. Keskityn siihen, että istun junassa. Irrallaan ajasta ja paikasta. Junamatkat ovat ihania, maailman parhaita paikkoja hidastamisen harjoitteluun. Junassa ei voi suorittaa. Et pääse mihinkään, kukaan ei tavoita sinua, mutta kuitenkin koko ajan ollaan matkalla eteenpäin, matkalla jonnekin. Ympärillä on ihmisiä, hiljaista kuiskuttelua, mutta kaikkien ihmisten joukossa löytyy kuitenkin se oma paikka, oma rauhallinen tila, johon muut eivät tunkeudu. Maisemat vaihtuvat, ikkunasta voi kurkistaa kyliin ja kaupunkeihin, joissa ihmiset elävät arkeaan. Laukusta voi kaivaa kirjan, nostaa jalat penkille ja uppoutua mielen maisemiin. Voi vain olla.

Useampi tunti myöhemmin: 

Arkistotyöskentely muistutti taas siitä, mikä tässä työssä on ihanaa. 400 valokuvaa odottaa transkripausta ja torstai-iltapäivään mennessä kuvia pitäisi olla huimasti enemmän. Uudella kameralla otetuista kuvista tuli laadultaan paljon parempia kuin vanhoista eikä puhtaaksikirjoittaessa toivottavasti tarvitse enää tuskailla ihan yhtä paljon. Pitäisiköhän ihan kokeilla ennen kuin siirtyy romaanin seuraan. Lukulistalla odottaa tällä kertaa Laura Honkasalon Eropaperit. Tässä rentouden tilassa voisi valita kumman vain. Vielä kun hotellihuoneesta löytyy vedenkeitin ja äsken kävin hemmottelemassa itseäni  kattokerroksen saunassa. Huomenna ehkä täytyy kokeilla kylpyvaahtoa. Kannatti kyllä jättää Omppuhotelli väliin ja valita vähän tasokkaampi vaihtoehto. Hidastamis- ja kuluttamisen vähentämistavoitteista huolimatta on todettava, että minusta olisi tullut erinomainen luksuksesta nauttiva varakas vapaaherratar. 
 

Aurinkoa ja artikkeleita

Ei hassumpi päivä tänään. Tosin sitä hieman näin illasta varjostaa se, että iltapalan syömisen sijaan poikalapsi heitteli ruokiaan lattialle ja nyt taas pitkästä aikaa nukkumaan on käytävä itkemisen kanssa. Tai no itse asiassa eilenkin itkettiin. Onkohan pojalla nonnaa ikävä? Syksyn neuvolan ja unikouluohjeiden jälkeen kun hän on ollut yleensä hyvä nukahtaja. Vielä neljä minuuttia aion odottaa ja sitten käyn katsomassa.

Minun ihka ensimmäinen referee-artikkelini julkaistaan. Todennäköisesti kesäkuussa. Vuosikaudet kynnys artikkelin kirjoittamiseen oli valtava, mutta nyt se syntyi suhteellisen kivuttomasti. Ehkä se on vain uskottava, että sen aika oli nyt eikä viisi vuotta sitten. Tosin en voi väittää, että nämä professionaaliset synnytyskivut olisivat kaunistaneet tai muutenkaan tehneet minusta parempaa ihmistä. Päinvastoin – kyynisemmän, kaunaisemman ja kateellisemman.

Tai ainakin minusta oli hyvää vauhtia tulossa sellainen. Kadehdin tuttavien hienoja asuntoja, viimeisen päälle suunniteltuja sisustuksia ja toistuvia matkoja kaukomaille. Minusta oli tulossa pahimman luokan materialisti ja se uhkasi keväällä synkentää muuten aivan loistavasti alkaneen vuoden.

Sitten löysin Kaarina Davisin, joka kirjoitti, ettei tarvitse hypätä kulutusansaan. Mikään hirveä kuluttajahan en ikinä ole ollutkaan, pihi luonne kuin olen, mutta se ei ole estänyt minua haluamasta kaikenlaisia hienouksia. Haaveilemasta lottovoitosta ja muutamasta kotiorjasta. Mutta jos sitä tavaraa ei oikeasti tarvitsekaan, niin elämä on paljon mukavampaa. Jos ”hienoa” yhtäkkiä onkin se, että pystyy elämään vaatimattomammin.

Palautuuko tämäkin taas minun auktoriteettihakuiseen ja selvät moraalikoodistot haluavaan minääni? Samalla kun haluan eroon siitä, että asiat ”pitää” tehdä jollain tavalla, niin haluanko tilalle normin, jonka mukaan asiat ”pitää” tehdä toisella tavalla? Nyt minä olenkin se, joka tekee oikein ja ne materianhaluiset väärin? Miksi sitä ei voi sisäistää, että asiat voi tehdä monella tapaa ja kaikki ne tavat ovat yhtä hyviä.

En halua miettiä sitä nyt. Minulla oli hyvä päivä. Sain artikkelikorjaukset lähetettyä, pyysin kirjaa arvioitavaksi ja vaikken sitä saisikaan, niin ainakin sain samalla idean siitä, miten voin hyödyntää sitä Elisabeth-juttuani. Innostuin taas tutkimuksen teosta yhtä paljon kuin oikeuslähde-artikkeliani kirjoittaessa. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja kukat kukkivat toden teolla. Lapsukaisen kanssa oli hauskaa ja rentoa – siihen asti, kun kinkkujen heitteleminen lattialle alkoi. Iloitsin myös siitä, että sain taas tartuttua tähän blogiini. Nyt ei tarvitse kaikkia mietteitä kirjoittaa naamakirjaan, mutta saa kuitenkin kelattua asioita. Kirjoittaminen kun nyt vaan on kivaa.

To be or not to be

This was again one of those days, when I got to thinking that being a researcher on a long-term basis might not be such a bad idea after all. Well, actually I was thinking just the opposite during the very nice lunch I had with M and J. That's one of the things I like about my new quarters in the fifth floor by the by; people go out to lunch together much more often than in the third floor. Anyhow, I realised that I don't read enough. And unfortunately there is absolutely no way on Earth I am going to switch fiction and crocheting, TV, internet and whatnot for reading boring workbooks during evenings or weekends. Therefore, my chances of becoming a researcher are not very promising.

However, two things happened today. First I went to listen to a really inspiring seminar presentation. The same multidisciplinary thingy I went to yesterday. Then it was something akin to an anthropological approach, today psychoanalysis and psychiatry had their turn. The first speaker was a touch hopeless, but the second one was really good. Really, really good. Interesting topic, a gifted speaker. There are not many people who manage to keep my attention fully in the subject matter and eager for more. Usually I always start scribbling and wondering why the heck I am sitting behind closed doors anyway.

Yep, but that inspirational performance was point number one. Point number two was my little trip to Topelia, the library of humanities. It's a very lovely place and every time I visit I always marvel at the beautiful books they have there. This time I found one for the course next week. I was starting to get worried about finding something about infanticide, since all the books seemed to be out on loan. But, in Topelia there was one and it was precisely what I was looking for. It is also - and this is of course relevant for the "research might be interesting after all" theme - a fascinating book and one I don't mind at all reading during the evening hours. Something to think about.

Men, det var kiva

Back in Frankfurt again. Only two more weeks to go.

It was nice to have M here for a visit. We saw the christmas fair, which was a great experience, even if it rained cats and dogs. Reminded me of the one in Stockholm that I really liked. The fair in Helsinki on the other hand is not such a pleasant experience - everything is so crammed together that I have never even properly visited the park. Maybe I have to give it a try this year. Assuming of course that it is still up when I go home.

We also ate properly and I decided that I really have to learn to cook, when I go back home. As I've said before, my skills are very rudimentary so I cannot improve without recipes. Yep, yep, that is definitely a thing to do.

I abandoned M on Sunday morning and left for Copenhagen. The first step wasn't the greatest, since the airport security got me a little pissed. They took my shoes for questioning since they apparently looked very suspicious. They did get back in good health, but I found it more than a little ridiculous. Especially as they paid no attention to my crochet hook, which I assume could cause much more harm than my poor innocent shoes if I decided to go berzerk. They also never asked to see my passport. Not one single time. You would think it would be more important to check that people don't travel with a false passport, than worry about shoes. This is exactly the kind of behauviour that breeds paranoia and makes everyone look at their neighbour like they're the next mad homicidal bomber.

I eventually calmed down in the airplane. If I don't want to play their power games, I can always stop flying as the last alternative, can't I? Yes, I can. Not that I really contemplated that one, but it is a thing that has made me feel better many times in the past. Like in the university where many of the younger researchers are afraid to do this or say that, because they are afraid of jeopardising their future. I've never really worried about that. I may be worried about disappointing individual people, but I am not worried about my institutional position. Not because my position would be secure, but because no-one needs to play any power games. It is always possible to leave and do something else instead. That is what I call freedom.

Of course that has its downsides as well. You are incapable of really committing, because then one becomes susceptible to these pressures. Starting a family becomes more difficult. If you have a child then it is necessary to provide for that child. That means money is a must, a job is a must and then bang, you are a slave to the requirements of the system. If it is just you, it is always possible to go live at the summer cottage and take a job at McDonalds or something. You are free.

Except it may be that it is not possible. I think there may be some stupid law, which says that you cannot live the year around at your summer cottage. I've been thinking today about what law is really about. I don't have the most positive attitude towards law and I'm trying to find out, if it is possible to change that by thinking differently. But I keep coming back to these stupid laws that attempt to control your life in ways, which are irrational and unfair.

Okay, just checked google. There is a stupid law that prohibits living at your summer cottage permanently. Well, it is possible after a procedure if the cottage fulfills certain standards, but that is the point. What right does the state have to control what kind of living standards are enough for an individual. If I should wish to live like they did three hundreds years ago, without any modern conveniences, why can't I do that? Why is the state allowed to forcibly drag me into the society and then force me to pay for that? This law is an example of a control mechanism, which limits the right to choose an alternative lifestyle. An example of why I am not that crazy about all the laws.

Yes, but anyway, I was on my way to Copenhagen. Let's say that I have already arrived, found the metro and the hotel and been to see the city. Copenhagen looked nice; the little that I could see of it. It was already very dark, even if it was still quite early. I peeked at the Tivoli from behind the fence and walked to the sea. I like water, if you haven't noticed before. I walked around a bit more and then went back to the hotel.

We had lunch at a Chinese restaurant the first night, which was great. Almost as many courses as in that restaurant in Florence many years ago. It was really nice to see people. I haven't talked this much with the network people in any of the other seminars. I even had a talk with both of the keynote speakers the next day, which has never happened before. Part of it was perhaps the fact that I've stopped pretending that I would for instance understand Danish. Earlier I would have just sat there and smiled stupidly as if I would understand; now when this torrent of words descended upon me and I couldn't understand a word, I actually said it. So much better.

I also noticed that this policy of stating my mind and my wants is a good thing. As I said a couple of months ago, those who understand, do understand all the better and those who don't, they just have to be disappointed that I wasn't the person that they thought I was. But the net gain is still definitely positive. I still have to practice this policy of stating my desires, but I think I am getting to a good start.

The seminar itself went quite well. One of the keynote speakers mentioned lovely things like psychology, anthorology, society, ethics, morals and philosophy quite a few times, which made me happy. My own presentation went well and I got a number of good comments. I was the first of the doctorands to give my paper, which turned out to be a beneficial thing. I talked with altogether five people about my dissertation afterwards, which could never have happened if I had been the last to give the paper. It was interesting to notice that everyone had a different opinion about what I should do with the dissy. Three of them favoured a more society oriented approach and two a more legally oriented approach. It was very good to hear all these opinions and now I am again a little wiser.

I get reminded of a saying I read somewhere last week. "One sign of being an adult is the ability to make out the difference between an opinion and a fact". I thought that was very well said.

Oh yeah, it was a good seminar. We ate well, heard some interesting things, saw some interesting things, sat in the bar and had some good and interesting drinks... I felt part of the community, which is one of the most important things there is. I am starting to believe in friendship again, which is definitely one of the most important things there is. Yep. Thanks for the company waiting for the flight.

Currently listening to: the humming of machines

Donnerstag

Just came back from town with T. We walked there, we walked back, we stopped in two bars and had some beer. Well, only in one place, something else in the other place. I suppose it goes without saying that it was again fun.

He is like H and S - he understands life. Happy, happy. I think I may have to start doing that in the future. Telling people what I like and what I don't - if they can't live with that then that's their problem. I can't please everyone, can I? And those who do understand, will then understand much better.

I have to think about the future again. We talked, you see. There are really so many possibilities out there. Life is really quite exciting, isn't it?

His little pep talks concerning the dissy have been working too. I borrowed some books again - unfortunately I only got two out of the six that I wanted, but it's still a start. I read the stuff I've written here over the past month or so, and realised that I'm happiest with the dissy when I'm reading and learning new things. It makes me feel more in control of things, so I've decided to start doing it again. I'm not entirely stupid - I just feel so because I don't read enough. That wall to reflect things back, you know.

I now have almost 190 pages that may more or less work - after I've read Thunander and corrected the part about the judges. Then I'll add something to the section IV about the different parties of the court and it's tasks. I'll do section V about the argumentation and the sources and something about the functions based on all that, and it will hopefully look reasonably decent. If it doesn't then I will fiddle with it again. I've only fiddled with it two times now and apparently you are supposed to do it five times or so. It may turn out fairly fine in the end after all. It isn't yet, but this ain't the end either.

Yeah, this was a wonderful day. The library lady called me and I talked German with her like nothing. M sent me a message and she will probably be coming to Frankfurt in the end of November. I worked for almost nine hours and didn't feel a bit bored. I think it may be partly because of my theory.

I have this theory, you see, that if you have a real life after work - family or friends or something like that - then concentrating on work is easier. Work is more distinguishable from leisure and therefore you can spend the hours that you are supposed to be working actually also working. If work and free time blend into each other however, then you aren't likely to work efficiently and concentrate on the things at hand because you feel like you are wasting the time that you have. And because there is really no reason to work efficiently. It's like the difference between a couple and a single spending a free day. The couple can just be, the single has to make decisions about how to spend the hours. Well, the saying didn't go exactly like that, but you may still remember the feeling.

Yawn. I think I have to go sleep now.

Currently listening to: Rammstein - Spieluhr