Ruusuja ystävänpäiväksi

Poikalapsi kysyi eilen, että mihin me seuraavana päivänä mennään ja ilmoitti, että hän haluaisi kirjastoon.  Käytiin sitten siellä ja tyttölapsi jaksoi tepastella käytännössä koko noin kymmenen-viidentoista minuutin matkan perille asti. Hän on liikunnalliselta innoltaan ihan eri maata kuin poikalapsi, joka valitti vielä kolmevuotiaanakin, ettei jaksa kävellä. Tai no, valitti vielä tänä aamunakin ja toivoi lyhintä mahdollista reittiä kirjastoon.

Poikalapsi löysi Ice Age 4 -DVD:n, ja minun mukaani tarttui Päivi Alasalmen Loistava yksinhuoltajuus -opus. Ensimmäisessä kahdessakymmenessä sivussa on päästy vasta yksinhuoltajuuden haasteisiin, mutta ehkä se kirjassa vetoaakin. Että ne haasteet ovat niin tuttuja muillekin. Parisuhteissa on aivan taatusti omat haasteensa, joista yksinhuoltaja ei välittämättä tiedä mitään – useimmat eronneet kyllä varmasti aivan liikaakin – mutta yksinhuoltajuuden kokonaisvaltaisuus ja jakamaton vastuu aukeavat helpoiten samaa arkea itse pyörittäville. Tekisi mieleni lukea kirja tänään loppuun, mutta pitää ainakin ensin tehdä vähän töitä.

On myös raportoitava, että olen tänään tehnyt jauhelihapihvejä – 700 gramman jauhelihasta riittää neljän päivän ateriaksi, kaksi pakkaseen odottamaan myöhempiä aikoja – ja sämpylöitä (sämpyläjauhopaketin perusohjeella, johon lisäsin vain hunajaa), joita poikalapsi kehui paremmiksi kuin eiliset pullat. Täytyy sanoa, että olen samaa mieltä. Poikalapselta tuli kannatusta myös Oivariinin vaihdolle Flooraan, joka on kuulemma parempaa. Ainakin se on halvempaa ja toivottavasti myös terveellisempää – ainakin sen vuoksi, että sitä tullee syötyä vähemmän, koska se ei oikeasti ole yhtä hyvää kuin Oivariini.

Kirjoja ja ahdistusta

Tämän päivän ohjelmassa tärkeimpänä oli vasta perustetun lukupiirin aloituskokous. Olipa ihanaa, kun joku esitteli mielenkiintoisia kirjoja. Maailma on niin täynnä hienoja kirjoja, kun vain olisi aikaa lukea niitä enemmän. Romaaneja ja elämänkertoja, elämänhallintaoppaita ja populaarihistorioita.

Esittelijänä oli kirjaston työntekijä ja jäin miettimään, että siinä ei olisi hassumpi ammatti. Kaikkein eniten tähän astisista töistäni olen nauttinut sijaisuuksien tekemisestä tiedekuntakirjastossa. Koulun työharjoittelussa olin ainakin kertaalleen töissä kirjastossa ja vaihto-oppilaana hyllytin kirjoja joka päivä kirjastoapulaisena. Jenkeissä kun sellaisenkin saattoi valita lukujärjestykseen. Lapsena kirjastonhoitajan ammatti taisi olla jopa unelma-ammattini. Aivan pienenä ilmoitin, että minusta tulisi äiti, mutta seuraavassa vaiheessa olin heittäytynyt uratietoisemmaksi ja päätynyt kirjastoalaan. 

No, koskaan ei voi tietää, mistä jonain päivänä itsensä löytää. Viime aikoina kun on taas alkanut murehdituttaa ja huolettaa tulevaisuus urakuvioiden osalta. Vaikka tutkimuksessa on periaatteellisesti tosi paljon hienoja puolia, niin on kait vain myönnettävä, ettei se ole minun juttuni. Sen pitäisi olla. Sen pitäisi sopia minun temperamentilleni ja luonteelleni, mutta jostain syystä en vain löydä sitä tarvittavaa intohimoa ja tieteen paloa itsestäni. Voi olla, että asia olisi toinen, jos olisin aikanani päätynyt lukemaan historiaa tai kirjallisuustiedettä, mutta oikeustieteellisessä en löydä omaa juttuani. Sitä merkityksellisyyttä. Välillä aina kuvittelen tavoittavani sen - tänä keväänä varsinkin - mutta silti jokin tökkii. Järki sanoo, että tähän pitäisi sitoutua, mutta ne pienet viestit - se intuitio, jota minun piti vihdoin uskoa ja uskaltaa seurata - sanoo, että ei näin. Ei ole hyvä olla näin.

En kyllä tiedä, mitä muutakaan se voisi olla. Näin lähes nelikymppisenä ei tee enää mieli heittäytyä opiskelemaan useammaksi vuodeksi. Tai vaikka tekisikin, niin tili ja asuntolaina eivät siitä pitäisi.

Yritän lohduttautua sillä, että jotain tulee eteen. Uskoa sitä astrologista syntymäkarttaani. Sillä oli useampaan kertaa toistuva ja painottuva "aspekti" vai mikä lie, joka sanoi - and I quote: "Tässä elämässä sinun tavoitteesi ovat tavallista voimakkaammin sidotut yhteiskunnallisiin kuvioihin ja siksi et pääse elämässäsi yhtään mihinkään, ellet opi seuraavaa sääntöä: Älä rakenna konkreettisia odotuksia elämällesi edes huomisen varalle, sillä sinun suunnitelmasi eivät tällä kertaa paina yhtään mitään." Vaikka olenkin kova suunnitelija ja huolehtija, niin tuosta saa jotain lohtua. Kaikesta suunnittelusta (=haaveilusta) huolimatta olen nimittäin oikeasti tässä elämässä vain ajelehtinut asiasta toiseen. Siitäkin on tullut kannettua syyllisyyttä, mutta ehkä se vain on hyväksyttävä. Lopetettava suunnitelmien tekeminen ja vain katsottava, mitä huominen tuo eteen.

Sen kyllä haluaisin tietää, mitä nuo yhteiskunnalliset kuviot ovat. Jotenkin se ei tunnu soveltuvan kaikkeen muuhun. Tai sitten se on juuri se elementti, jota en vielä näe.