Miten kello voi olla jo noin paljon?

Käytiin lasten kanssa katsastuttamassa auto, ja se meni läpi, vaikka saatiinkin vähän noottia joistain valoista. Onpahan taas yksi asia hoidettuna ja yksi huoli vähemmän. Huomenna pitää soittaa verotoimistoon ja kysyä käännöstöiden verotuksesta. Ja päiväkodin johtajalle. Olin saanut puhelun sillä aikaa, kun olimme ulkona, ja kun en tietystikään kanna puhelinta mukanani, niin oli lähettänyt viestiä perään ja pyytänyt soittamaan. Jännittävää, huomenna selvinnee, mikä on syksyn päiväkotipaikkojen kohtalo.  

Tänään oli yhden kerhon keväänpäätös, ja tyttölapsi sai lahjaksi pikkuisen pehmonallen häntä erityisesti hoivanneelta vapaaehtoiselta ”hoitomummolta”. Välillä vähän pelottaa, että poikalapsi jää varjoon, kun tyttölapsi on iloisuudessaan ja sosiaalisuudessaan sorttia, johon on kaveria lainatakseni ”helpompi kiintyä”. Poikalapsi on tullut minuun, ja se huolettaa. Tänään kerhon jälkeen hän leikki puistossa pääsääntöisesti yksikseen, kun muut pojat – ja tyttölapsi – puuhasivat yhdessä. Kun kysyin poikalapselta kotiin päästyä, halusiko hän leikkiä yksin vai olisiko mieluummin leikkinyt toisten kanssa, niin hän sanoi, että toisten kanssa. Miten opettaa ja rohkaista toista menemään mukaan, kun en koskaan itsekään oppinut, miten se tehdään? Harmaita hiuksia aiheuttavat kyllä lapsukaiset.

Kuunneltavana tänä iltana Lindemann: Praise Abort – jo neljättä kertaa putkeen. Kesällä on pakko ostaa itselleen yksi CD. Herra L. ei kuulosta aivan yhtä hyvältä englanniksi kuin saksaksi, mutta hänellä on aina maailmankaikkeuden mahtavin ääni. Se värähtelee koko kehossa.

Ulkoilua ja mielenrauhan etsintää

Lapsiperhe-elämä takaa kyllä hyvin, ettei ihminen pääse ylpistymään liikaa. Joka päivä kun menettää hermonsa vähintään kertaalleen, niin voi todeta, että tulipa epäonnistuttua taas tänäänkin. Poikalapsen ensimmäisen viiden elinkuukauden aikana ärryin muistini mukaan vain kaksi kertaa, mutta sen jälkeen siitä on tullut käytännössä päivittäinen tapa. Viime vuoden Mindfulness-kurssin aikana saattoi jäädä väliin parikin päivää putkeen. Pitäisiköhän yrittää löytää päivästä taas aikaa niihin harjoituksiin? Kyllä varmaan pitäisi, koska mielenrauha, tyytyväisyys ja hyväksyminen ovat jälleen päässeet hippasen karkaamaan.

Kävin aamulla heittämässä yöpuvussa suodatinpussin kompostiin, ja päätin, että tänään ulkoillaan. Asuinalueellamme ulkoilu on omaan pirtaani vähän liikaa yhteisöllinen kokemus erityisesti näin viikonloppuisin. Naapuri on ihan seinän vieressä, ja joka toinen minuutti täytyy käydä kurkkimassa, miten tyttölapsi pärjää leikkipuistossa muiden lasten kanssa. Omalla pihallahan neiti ei pysy. Sain siitä huolimatta kaivettua puuöljyn esiin ja aloitettua terassin ”maalaamisen”. Mukavaa puuhaa erityisesti tyttölapsen päiväunien aikana, ja terassi näyttää entiseen verrattuna paljon siistimmältä. Tosin ideaalitapauksessa haluaisin aitaa selvästi matalammaksi tai ainakin yhden kolmasosan siitä nurin, koska terassilla istuskellessa ei käytännössä näe pihaa ollenkaan. Ulkona ollessani haluan nähdä vehreyttä, en puuaitaa.

Tyttölapsi ei ollutkaan vielä unessa. Inisi itsensä ylös sängystä, ja nyt melkein nukkuu seisaallaan olohuoneessa. Voihan sen niinkin tehdä.

Auringonpimennyksen päivä

Tänään oli perjantaikerhossa hyvä keskustelu hyvinvoinnista. Se sai miettimään omaa hyvinvointia, jonka tilaa ovat viime vuosina parantaneet hyväksymisen kokemukset, mielekäs tekeminen, elämänhallinnan parantuminen ja lisääntynyt usko tulevaisuuteen. Hyväksymisen kokeminen johti myös kysymykseen vastavuoroisuudesta: miten minä hyväksyn toiset, osaanko ottaa huomioon muiden tarpeet? Läheskään täysiä pisteitä ei siltä puolelta tule, mutta en suostu syyllistymään siitä enää ylenmääräisen kauheasti. Uskon tässäkin osittain syntymäkarttaani, jossa karttani erityiskuvioihin kuuluu ns. T-risti. Lainaan:

           Tällainen kuvio on vahva viesti edellisten elämiesi aikana tapahtuneesta itsesi unohtamisesta. Tällä kertaa olet vakaasti päättänyt keskittyä oman elämäsi henkiseen kehittämiseen, jotta pysyisit maailmanmenossa mukana. Jos edelleenkin otat velvollisuudeksesi huolehtia ensisijaisesti muista, niin eipä käy sinua kateeksi, sillä todella kurjaksi tulee elämäsi sitä kautta muodostumaan. Voimasi riittävät juuri ja juuri omista asioistasi huolehtimiseen ja kaikki muu on ikävyyksien kerjäämistä. Tämän ristin alta ei pysty muita auttamaan tai parantamaan vaan pikemminkin päinvastoin. Muiden asioita hoitaessasi ajat vain nuokin ihmiset samaan ahdinkoon kanssasi, joten kaikkien kannalta olisi korkea aika hyväksyä tämä karmallinen läksy ja pitää nyt huolta itsestäsi…

Astro.fi © Seppo Tanhua

Kyllä, vähän itsekäs elämänasenne, mutta ainakaan tällä hetkellä tuota energiaa muiden auttamiseen ei kauheasti ole. Päinvastoin mietin tänään, voisiko minullakin olla lapsille jonain päivänä tukiperhe vai meneekö minulla liian hyvin sellaisen hakemista varten. Minä en ole joutunut kärsimään eroa ja jäänyt yhtäkkiä yksin pienten lasten kanssa. Olen ihan vakaasti harkiten hankkinut lapset itse yksin, joten olen tiennyt hyvin alusta alkaen, mihin olen pääni pistänyt. Esiäidit nauraisivat räkäisesti haudassaan, jos kuulisivat jonkun kaipaavan omaa aikaa vain kahden lapsen kanssa, isossa lämpimässä talossa, jossa on jääkaappi ja pyykinpesukone ja astianpesukone, kun valtio sylkee satasia tilille joka kuukausi pelkästään siitä hyvästä, että hoitaa omat lapsensa. Mutta kyllähän sitä täytyy myöntää, että välillä sitä ei vertaa itseään esiäiteihin, vaan niihin nykyäiteihin, joilla on aikaa omiin menoihin ja harrastuksiin kuukausittain tai jopa viikoittain. Siihen verrattuna ottaisin kyllä tukiperheen ihan mielelläni.  

Lapsellista arkea

Tänään tapahtui pienimuotoinen ihme. Tyttölapsi nukahti ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella kärryteltäessä kohti poikalapsen iltapäiväkerhoa. Pieni nuhanenä tarvitsi ilmeisesti ylimääräistä lepoa, mutta niin tarvitsin minäkin. En olisi voinut vielä viisi vuotta sitten ymmärtää, kuinka rentouttavaa voi olla syödä lounasta hiljaisuudessa ja rauhassa lehteä lukien. Hesari on tauolla ja pysyy, mutta tänään tuli Käsikädessä-lehti.

Lounaan jälkeen sain tehtyä uusimman käännöstyön. Tähänastisista kaikkein helpoin ja nopein. Kääntäminen on todella kivaa, mutta samalla oppii myös uutta sanastoa. Nyt tiedän esimerkiksi, mitä on neilikka (clove), maustepippuri (allspice), meirami (marjoram) ja potka (hock) englanniksi. Aikaisemmat käännöstyöt ovat käsitelleet pelimaailmaa, luottokortteja ja nettikasinoita. Kaikkea siis laidasta laitaan ja toivottavasti tulevaisuudessa vielä paljon muuta.

On se hämmentävää, miten paljon oma aika vaikuttaa. Olisin varmaan tehnyt lähes samat asiat, vaikka tyttölapsi olisi ollut hereilläkin, mutta tulos oli silti aivan eri. Päivä on hymyillyt, ja olen jaksanut leikkiä ja olla paljon kärsivällisempi.

Reilu tunti sitten ovikello soi. Yksi naapureista kysyi, voisivatko hänen tyttärensä ja poikalapsi joku kerta leikkiä yhdessä. Nyt kun Pikku Kakkonen on katsottu, ne bondaavat lastenhuoneessa ja tutkailevat meidän leluja ja vaatekaapin sisältöä. Tästä minä tykkään. 

- Kuinka vanha sun äiti on?

- Se on jo tosi vanha. Se ei kasva enää tosta pidemmäksi.

Helmikuu on täällä

Kävimme eilen uudestaan poikalapsen kaverin luona leikkimässä. Poikalapsi taisi kyllä olla väsynyt, sillä leikit eivät oikein lähteneet liikkeelle. Leikkikaverin isä muisteli torstaikerhon historiaa, ja havaitsin, että joskus ilmeisesti käyn itse läpi menneitä liiankin negatiiviseen sävyyn. Tai ainakin eläytyen liiaksi vuosikymmenten takaisiin tunteisiin. Hänelle oli ilmeisesti jäänyt käsitys, että asiat, jotka olivat ongelmia aiemmin, olisivat sellaisia yhä. Enhän olisi puhunut kyseisistä asioista julkisesti, jos ne yhä olisivat minulle häpeän aiheita. Asioita voi käsitellä toisten kanssa vain, jos niihin on saanut riittävästi etäisyyttä.

Väärinkäsitykset sikseen on silti aivan luojan lykky, että torstaikerho on olemassa. Ja perjantaikerho. Kymmenisen vuotta sitten autoin työkaveria muutossa – ajoin muistaakseni Tampereelle asti hakemaan tavaroita hänen kanssaan – ja kiitokseksi hän tarjosi kahvit vuokra-asunnossaan. Olin siitä silloin tajuttoman ylpeä ja iloinen, koska se oli ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen, kun joku kaveri oli kutsunut vain minut omaan kotiinsa. Poikalapsen syntymän jälkeen kutsuja on tullut sen verran epäsäännöllisen säännöllisesti, ettei se enää tunnu yhtä ihmeelliseltä.

Toisinkin olisi voinut käydä. Jos siskoni ei olisi saanut vauvaa vähän ennen poikalasta ja vinkannut hyvästä esikoisvauvakerhosta Tikkurilassa, en koskaan olisi löytänyt niihin itse. Olisin joko jäänyt kotiin masentumaan tai ehkä kokeillut perinteisempiä perhekerhoja, jotka eivät sovi minulle. Vieläkään en osaa ruveta juttelemaan vieraiden äitien kanssa random-asioista. Nyhjötän lasten kanssa ja mietin, minkä takia minun pitää olla sellainen, etten osaa ottaa kontaktia toisiin. Torstai- ja perjantai-kerhossa istutaan pöydän ääressä ja kaikki ovat hyväksytty osa porukkaa automaattisesti. Se on aika käsittämättömän mahtava tunne.   

Niin, ja villasukatkin valmistuivat eilen. Toisesta tuli vähän liian iso, ja kärkikavennukset ovat erilaiset, kun katsoin ensimmäistä tehdessä ohjetta huonosti ja unohdin, mitä tarkoittaa ylivetokavennus. Mukavalta silti tuntuvat, ja valmistuivat sopivasti, kun vanhoihin lempisukkiini tuli reikä. Käsillä tekeminen on myös ihanaa. Taidan jatkaa seuraajaksi pikkutilkkujen tekoa, jos niistä tulisi vaikka nukenpeitto.

Maailma kutsuu

Sain aamun perhekerhosta lahjaksi ilmaisen risteilyn Tukholmaan, ja ajattelin kerrankin olla spontaani ja käyttää sen, vaikkei voimassaoloaikaa ole jäljellä kuin pari viikkoa. Vaikkei minusta olekaan maailmanmatkaajaseikkailijaksi, niin ehkä nämä pienet irtiototkin ovat askel oikeaan suuntaan. 

Poikalapsi sanoi illalla nukkumaan mennessä, että oli hyvä päivä. Siitä huolimatta, että olin tiukkana välipalan kanssa enkä suostunut antamaan muuta mansikkabanaanipirtelön tilalle. Tiukkana, mutten huutanut, vaan päinvastoin kerrankin aikuismaisesti lohdutin pettynyttä lasta. Samoin aamun kerhossa, kun lattiatyynyn jakamisesta toisen pojan kanssa seurasi kohtaus. Ehkä tässä äitiydessäkin hiljalleen kehittyy.

Toimitustyö on edennyt tänään hyvin, ja olen saanut pari muutakin asiaa hoidettua. Kohta viikon verran ovat kaikki illat menneet työ- ja opiskelujutuissa, mikä alkaa näkyä väsymyksenä ja hartioiden jumittamisena. Vaikkei kaikki vielä olekaan tehty, niin tänä iltana aion pitää tauon ja lähteä taas fantasiamaailmoihin seikkailemaan. Sen verran hyvin kaikki on kuitenkin aikataulussa, että tässä välissä on pieni rentoutumisen paikka.

Riittämätöntä äitiyttä

Huh, onhan taas ollut kaksi päivää. Eilen illalla pimahdin poikalapselle, joka aikoi lisätä ”kammottavan” kaurapuuron syötäväksi kelpaamattomien ruokien listalle. Tällä kertaa en antanut periksi ja aamulla söi sitten uhkailun ja kiristyksen kanssa puuron loppuun. Aamupäivällä syliteltiin ja halailtiin paljon eilisestä selviämiseksi.

Tyttölapsi puolestaan on joko kehittänyt akuutin pimeän pelon – tai mahdollisesti tekee poskihampaita. Joka tapauksessa nukkumaan meno on ollut kauhistus. Eilen nukahti vasta puoli kymmeneltä poukkoiltuaan yli tunnin hereillä veljensä jo nukahdettua. Tänään oli varmasti rättiväsynyt, koska ei suostunut nukkumaan päiväunia, mutta silti ei meinannut suostua nukahtamaan.

Haukotus, itsekin pitäisi varmaan tänään yrittää sänkyyn vähän aikaisemmin. Sitä ennen pitää kuitenkin lukea yksi artikkelivedos läpi ja tarkistaa, että se on kunnossa.  

Perhe kasvaa

Tänään minulta kysyttiin töissä, olenko raskaana. Viikkoja on takana vasta 14 - himpun verran yli kolme kuukautta siis - enkä olisi uskonut, että maha vielä näkyy. Pakkohan se kuitenkin oli myöntää. Ja pakkohan se on myöntää, että vatsakumpu on todella jo olemassa ja alkaa hiljalleen saada vauvavatsan piirteitä. Mikä on ihanaa, sillä se tekee raskauden paljon konkreettisemmaksi.

Jos joskus aina tuntuukin, että moderni aika on liian modernia, niin nämä raskautumisprojektit muistuttavat aina muusta. Milloin muulloin historian aikana on naisen ollut mahdollista tulla raskaaksi ilman miestä? Jos nyt jätetään laskuista antiikin myytit sankarien ja jumalten neitseellisestä syntymästä, niin ei milloinkaan. Täytyy todeta itsensä onnekkaaksi ja toivoa, että kaikki menee tälläkin kertaa loppuun asti hyvin.

Raskaus selittää osaltaan myös syksyn väsymystä ja ehkä myös joitain ärtymyksen hetkiä. Raskaus selittää myös sitä, miksen ole välittömästi rynnännyt tekemään muutoksia työelämässä. No, ainakin pieneltä osaltaan. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin äitiyslomalla/hoitovapaalla pystyy miettimään tulevaisuuden suunnitelmia, mutta ainakin sen jälkeen voi hyvällä omatunnolla hakea töitä.

Nyt tekisi mieli jotain suolaista.