Ahdistaa

Nyt takana kolme kotityöpäivää, mutta fiilis ei enää yhtä hehkeä. Työnteko alkaa rasittaa siinä määrin, että olen alkanut murehtia yöllä työjuttuja. Tästä en muista aikaisemmin kärsineeni. Poikalapsi vaelsi taas yöllä kahden-kolmen aikaan sänkyyni ja pyöriskeli ja höpötti unissaan sen verran, että herätti minut moneen otteeseen. Hän nukahtaa nopeasti uudelleen, mutta minulta ei sama aina onnistu. Huonosti nukutut yöt saattavat olla osasyyllinen siihen, että viimeiset päivät on ollut vähän puhti hukassa. Sen työstressin lisäksi. Viime yönä kuitenkin oikein havahduin siihen, että yrittäessäni keksiä jotain mukavaa ajateltavaa huolien ja murheiden sijaan, mieleen ei tullut mitään. Yritin ajatuksissani puutarhanhoitoa ja lukemista auringossa, mutta ilmeisesti ne vaativat kokemuksen mullan kaivuusta ja auringonpaisteesta tuottaakseen mielihyvää.

Tiedän, että pääosin tämä johtuu opetuksen valmistelun kiireestä. Vielä kaksi viikkoa ja sitten taatusti helpottaa. Osittain tulevaisuus alkaa kuitenkin oikeasti rasittaa. Jotenkin havahduin siihen Tukholmassa, kun huomasin kuinka paljon enemmän eläminen maksaa, kun on kaksi suuta ruokittavana. Tähän mennessä perheytyminen ei ole käynyt kukkaron päälle, mutta jonain päivänä minulla on teini-ikäinen, joka haluaa uusia vaatteita ja harrastuksia. Mikä tarkoittanee, että ihmisen on pakko tehdä töitä. Joinain päivinä vain niin haluaisi seurata niiden jalanjäljissä, jotka ovat tehneet totaalihypyn ja häipyneet metsämökkiin nauttimaan luonnon rauhasta.

Luulen, että jos pistäisin kunnon hakuruljanssin päälle, voisin saada jostain oman alan töitä. En vain ole varma siitä, onko se sitä mitä haluan. Onko omalla alallani töitä, jotka tuottaisivat minulle tarpeellisuuden ja mielekkyyden kokemuksia ja jotka eivät olisi liian vaativia ja stressaavia? Vastaus kait on, ettei sitä voi kokeilematta tietää. Muistan vain, että "oikeissa töissä" viettämäni puolivuotisen jälkeen koin hyvin vahvasti, etten halua viettää loppuelämääni pöydän takana pienessä toimistossa. Kotoa toimistoon, toimistosta kotiin, ruuhkajunia seuraavat kolmekymmentä vuotta...se kuulostaa aivan kauhealta.  

No niin mieli. Sovitaanko, että tämä riittää päivän murehtimishetkeksi - niiden entisten lisäksi - eikä ensi yönä enää vatvota näitä?

Takaisin kotimaassa

Takana laivamatkoineen lähes viikko Tukholmassa. Monta päivää valtionarkistossa, jossa sain jotain aikaan, mutta en ihan kaikkea sitä, mitä olin lähtenyt tekemään. Materiaalia oli liikaa ja se oli osittain hujan hajan erilaisissa niteissä, minkä seurauksena iski informaatioähky ja epäilys. Jostain syystä Riksarkivet on paikka, joka ei sovi minulle. Vaasan arkisto on mukava ja siellä on kiva tehdä töitä, Tukholmassa minuun iskee väsymys ja mietin, minkä ihmeen takia tuhlaan aikaani täällä. Ehkä se johtuu siitä, että on ulkomailla ja tietää, että vaihtoehtona olisi Gamla Stanin vanhojen kujien koluaminen.

No, joka tapauksessa mukaan lähti siis jotain. Nyt edessä kolme kovaa viikkoa opetuksen valmistelua ja opetusta ja sitten voi toivottavasti hengähtää.

Eilen myrskyisän laivamatkan jälkeen oli niin hutera olo, että vietin lähes koko eilisen päivän sohvalla vaaka-asennossa. Poikalapsi ei ollut onneksi kärsinyt merenkäynnistä, mutta tunsi selvästi sympatiaa vanhaa äitimuoriaan kohtaan, koska leikki kiltisti junilla ja palapeleillä ja ties millä koko iltapäivän ja antoi minun maata sohvalla. Silmäilin siinä samalla myös telkkaria, josta tuli muun muassa ohjelma ulkosuomalaisista, Saarenmaalle muuttaneista eläkkeläisistä. Siinä oli sellaista rauhallista ja hidasta tunnelmaa, joka vetosi kovasti. On se myönnettävä, että maaseutu kutsuu. Tosin maaseutu riittävän lähellä sellaista taajamaa, jossa voi harrastaa riittävän usein sen tyyppistä toimintaa, joka koostuu kahvikupin äärellä istumisesta ja höpöttämisestä. Yksikin kerta viikossa riittää, mutta kun nyt torstaikerhon myötä olen tottunut hyvään, niin en ole valmis enää palaamaan totaaliseen erakkouteen.  

Jep, jep. Tänään sukuloitiin ja havaittiin taas, että suku on paras. Huomenna siivotaan ja täydennetään ruokavarastoja. Vähän tekisi mieleni yrittää myös sellaisen aarrekartan tekoa. Jos se vaikka toimisi samalla lailla kuin maalaaminen ja päästäisi järkeilyä ja ajatustason pohdintaa syvemmälle sen suhteen, mitä oikeasti haluan. Olisi niin paljon helpompi työskennellä niiden unelmien eteen, kun tietäisi mitä hittoa ne ovat. 

Oi rakas Candide, kerro minulle salaisuutesi!

Juna vie ja juna tuo. Nyt matka käy jo kohti kotia, vaikka alkutaipaleella vielä ollaankin ja ulkona eteen levittäytyvät Pohjanmaan pellot. Kauniita ovat nämä paikalliset tilat, vaikka maisema omaan makuuni on hieman liian aakeaa laakeaa. Eihän tuollaisen talon pihalle voisi rauhoittua, kun naapurit näkevät puuhaamassa kilometrien takaa.Vaikka ehkä täällä halutaan asua näin: hyvin harvalla tuntuu olevan pensasaitaa tai puita kasvatettuna talon ympärille. Pidettäisiinköhän sitä omituisena. "Mikä tuokin tuossa on olevinaan?".


Millaistahan se oikeasti olisi? Asua maalla. Tai edes pienemmässä kaupungissa. Pääkaupunkiseudulla on nyt mennyt viimeiset kahdeksantoista vuotta enkä  ole koskaan oppinut siitä oikein pitämään. Nykyinen asuinalue tosin on mukavaa, vehreää ja rauhallista eikä kerrostaloja näköpiirissäkään. Kaikkiin kulttuurihuvituksiin lähteminen sen sijaan on kauhean työlästä. Keskustassa parkkeeraaminen on tehty käytännössä melkein mahdottomaksi ja jos lähdet illalla julkisilla, niin aina kulkee mukana jännityslementti: pimeys, julkiset kulkuneuvot ja ulkona liikkuminen. Aikuis- ja työväenopistojen kurssit sijaitsevat myös ympäri kaupunkia ja niihin pääsemisessä on sama ongelma. Helsinki on minun sielunmaisemaani vain liian iso, ei sille mitään voi. Asennemuutos ja positiivisten asioiden huomaaminen tekevät toki elämästä rattoisampaa, mutta se vaatisi paljon, että oppisin näkemään Helsingin kodikkaana ja kauniina.

Meniköhän tuo taas valitus-linjalle. Minunhan piti yrittää nähdä asiat positiivisessa valossa. Haalia elämään sitä hyvää, eikä miettiä asioita, jotka eivät ole täysin kunnossa. Noita kauniin luonnon keskellä sijaitsevia ihania taloja nähdessä vaan jää aina miettimään, millaista niissä olisi asua. Rentoa ja onnellista...vai tylsää ja yksinäistä? Olisinko taas kuin Voltairen Candide, joka pakenee maailman epäkohtia ja päätyy viljelemään puutarhaansa. En tosin ole vieläkään varma, mitä Voltaire oikein halusi sanoa. Ettei tulisi antaa periksi ja paeta maailman pahuutta omaan rauhaisaan koloonsa, vaan työskennellä pahuutta vastaan. Vai että jokaiselle riittää, kun viljelee puutarhaansa ja elää yksinkertaista, mutta hyvää elämää.