Perillä

Olemme saapuneet. Matkalla käytiin pikaisesti kirjastossa, mutta ei Mustilan Arboretumissa, vaikka olin sitäkin suunnitellut. Takapenkki nukkui makoisasti ja oli niin harmaata, että päätin jättää vierailun aurinkoisempaan päivään. Pysähdyttiin sen sijaan Kouvolassa Mäkkäriin ja Lidliin, ja saavuttiin joskus kolmen jälkeen auringonpaisteessa perille.

Sisällä oli lämpöä 17 ja risat, joten pattereilla saatiin helposti oleskelulämpötilaan. Poikalapsi olisi halunnut heti hyökätä tablettiin kiinni, mutta määräsin ohjelmaan ensin vähän ulkoilua. Tuli todistettua, että ruohonleikkuu onnistuu erittäin hyvin, joten sitä jatkamme huomenna. Poikalapsi painui sisälle heti, kun sai luvan, mutta tyttölapsi olisi jatkanut ulkoilua vaikka kuinka pitkään. Vähän vettä ripsi jossain vaiheessa, mutta emme antaneet sen häiritä itseämme vaan puuhailimme menemään. Välillä tyttölapsi komensi keinuun istumaan ja ihmettelimme siinä itikoiden syöttinä maailmaa. Ja pihaa. Voi olla, että huomenna täytyy käydä Valkealassa vähän kukkaostoksilla. Myöhemmin kesällä voisi olla maalin oston aika.

Tietysti mietin myös täällä asumista. Nauroin nimittäin ääneen keinussa. Olin ulkona vielä kello seitsemältä, koska täällä on täydellinen rauha ja tekemistä riittää. Hassuttelin lasten kanssa iltapalapöydässä. Tämä on niin unelmien paikka – ei täydellinen, täydellisyydestä puuttuvat muun muassa lähempänä asuvat sukulaiset ja kaverit, se idyllinen kirkko ja kirjasto ja jokin harrastepaikka, peltonäkymä ja sijainti lämpimämmällä alueella – mutta kaikista puutteistaan huolimatta tämä on silti unelmien paikka. Pitäisikö minun nyt kuitenkin kokeilla? Laittaa asunto vuokralle vuodeksi ja testata, kuuluuko minun asua täällä? Mistä sen tietää vai onko joskus pakko vain hypätä tuntemattomaan?

Itäisillä mailla

On päiviä, jolloin reflektoidaan. Ja on päiviä, jolloin tehdään. Ja ehkä mietitään siinä samalla, kuuluuko ihminen kaupunkiin vai maalle.

Maalla ja kaupungissa

Eilinen meni käännöstöiden parissa, kun englanninkieliseltä sivustolta napsahti taas kolme työtä. Aktiviteettia on piisannut myös tänään, mikä on tietysti sinänsä hyvä, mutta stressittömästi ei pysty nyt enempää työtä hallitsemaan. Täytyy opetella sanomaan ei. Toisaalta jos jonain päivänä haluaisi asua jonkun pellon laitamalla lähellä mökkiä ja itäisen Suomen juuria, niin on hyvä tietää, että käännöstöillä saisi jo jonkin verran leipää pöytään.

Jäin miettimään sitä toissa yönä, ja ajatus pyöri mielessä paluumatkalla kotiinkin. Suomi on taas kaunis maa lumettomine peltoineen ja vanhoine puurakennuksineen. Olisinko vihdoin valmis muuttamaan jonkun pellon laitaan? Mökillä kantaessani haravoimisjätteitä metsään koin taas vahvasti, että kyllähän se ihminen kuuluu harppomaan saappaissa ryteikköön eikä korkokengissä betoniviidakkoon.

Mutta mikään ei voi tietysti taaskaan olla yksiselitteistä. Kaupunkiin palatessa kaksi nykyisen kodin etua muistutteli taas itsestään. Ensinnäkin se kevät on täällä oikeasti pidemmällä ja lumimättäiden sijaan vastassa olivat krookukset. Toiseksi – ja tärkeämpänä tekijänä – poikalapsi bongahti suoraan autosta taloyhtiön leikkipuistoon, jossa oli leikkimässä kolme tai neljä pari vuotta isompaa poikaa. Leikit olivat niin makeat, että ovikello soi vasta seitsemältä yli tunnin ulkoilun jälkeen. Ei onnistuisi ihan samalla tavalla tämä puoli, jos lähimmät leikkikaverit olisivat pahimmillaan jossain kilometrin parin etäisyydellä.   

Maalaisunelmaa

Aurinko paistoi ja käytiin taas mökillä. Ajeltiin tyttölapsen kanssa mökille kaunista kylätietä (poikalapsi meni toisessa autossa), laulettiin ”käyn ahon laitaa” – minä siis lauloin pätkää kertosäteestä ja tyttölapsi hymisi – ja näin kevään ensimmäisen perhosen. Sitruunaperhonen, joten ennustaisi hyvää kesää. Lauantaisella mökkiretkellä muuten nähtiin, kun joutsen ja hanhi lensivät kahdestaan Saimaan yli. Lienevätkö eksyneet lajikumppaneistaan vai olivatko tarkoituksella liikkeellä susiparina.

Oli mukava haravoida ja tehdä pihatöitä, kävellä metsässä. Kyllä se olisi aika mahtavaa, jos mökki olisi niin lähellä, että sinne voisi vaan bongahtaa viikonloppuisin tai vaikka arki-iltaisin. Ja jos siellä olisi aina niin paljon tekemistä, ettei tarvitsisi erikseen miettiä, mitä voisi ulkona tehdä.

Käännösrintamalla sain viestin joltain naiselta, joka väitti olevansa ulkomaisen käännöstoimiston projektipäällikkö. Kyseli hintojani ja kiinnostustani liittyä kääntäjätiimiin. En nyt vielä usko, että tämä mihinkään johtaa, mutta pirskatti vieköön tällä kääntämiselläkin voisi ehkä elää. Varsinkin jos asuisi jossain tämän kaltaisessa unelmassa.

Ahdistusta ja ympäristöpsykologiaa

Joskus tuntuu, että blogia pitäisi kirjoittaa aiemmin päivällä, niin päivästä jäisi miellyttävämmät muistot. Tunti Pikku kakkosen jälkeen on viime aikoina mennyt sellaisessa sisarellisessa riehunnassa, että välillä tuntuu, että saan joko sydänkohtauksen tai hermoromahduksen. Tietokone avittaa ilmoittamalla toista kertaa saman päivän aikana, että se on havainnut ongelman ja täytyy sulkea. Viime vuoden ostos, joten melko lailla jatkuvallakin kulutuksella olisin toivonut, että se olisi kestänyt toimintakykyisempänä vähän pidempään. Vaikka en lainkaan tykkää Applen ohjelmista, niin ensi kerralla lienee pakko palata taas MacBookiin. Se sentään kesti viisi vuotta eikä tehnyt tätä katkaisutemppuilua.

Tänään keskustelimme kerhossa tiloista ja tilanteista, jotka joko ahdistavat tai saavat sielun lepäämään. Jäin miettimään omaa asumista. Vaikka nykyinen koti ei ole hullumpi, niin ei se myöskään edusta unelmaa. Se on kompromissi ja tyytymisratkaisu. Ympäristön vaikutus mielialaan ja tunteisiin on tutkitustikin suuri, ja jos asuinpaikka ei nyt olisikaan jatkuva onnenlähde, niin sen merkitys lienee vähintään sama kuin vuodenajoilla. Muistan kuinka minua aikaisemmin ahdisti talvi. Kylmyys ja pimeä. Melkein heti vuoden alusta ryhdyin laskemaan päiviä kevääseen ja kesään ja seurasin melkein päivittäin auringonnousujen ja -laskujen ajankohtaa. Kun kesä koitti, niin ahdistus ja stressi katosivat saman tien. Kesä toi mukanaan ihania hetkiä, jolloin auringon ja lämmön ja luonnon vehreyden mahtavuuden tunsi joka solullaan. Huippuhetkiä ei tietysti voinut elää koko kesää, mutta joka ikinen hetki se talvisesta säästä ja vuodenajasta johtuva ahdistus oli poissa. 

Asuminen ja nykyinen koti ei ahdista minua samalla lailla kuin talvet ennen, mutta tunnen jossain sisällä kuitenkin pienemmän tason ahdistuksen asian keskeneräisyydestä. Intuitio muistuttelee, ettei tämä ole se sydämen paikka ja että asia pitäisi ratkaista jollain lailla. Ikävä kyllä se ei ole muistanut kertoa, mikä se oikea ratkaisu olisi.

Leppoisaa elämää

Saunanpesässä roihuava tuli on yksi maailman ihanimpia elementtejä. Liekkien leikkiä on kaunis katsella, palavan puun tuoksu on yksi parhaimmista, mitä olemassa on, puiden rätinä on musiikkia korville ja lämpö hivelee ihoa. Makuaistille ei jää mitään, mutta kaikki muut sitten saavatkin osansa.

Käytiin tänään kirjastossa, jossa olin kouluaikoina työharjoittelussa. Poikalapsi suuntasi lasten puolen DVD-hyllylle, ja minä fiilistelin hyllyjen välissä hyviä muistoja. Kirjastot ovat mahtavia paikkoja, ja tässä kyseisessä on jotain erityistä tunnelmaa.

Kirjaston jälkeen käytin ruokakaupoilla, ja poikalapsi sai jo etukäteen valita nimipäivälahjansa. Niitä toivottuja legoja tarttui matkaan, ja niitä väkerrettiin loppupäivä. Poikalapsi lähinnä väkersi, mutta välillä sain auttaa. Paketti oli itse asiassa suunnattu 8–12-vuotiaille, mutta hyvin poikalapsi siitä selvisi, vaikka ikää onkin vasta neljä ja puoli. Hieman ehkä yläkanttiin mitoitettu nämä ikärajat, vaikka tällainen pieni näpräys onkin herralle juuri omiaan.

Iltapäivällä kävin koiran ja tyttölapsen kanssa lenkillä, ja totesin, että tällaisella leppoisella loma-aikataululla koiran ja lasten yhdistelmä sujuu oikein hyvin. Koiruli pelästyi takaa tulevaa kävelijää, joka jäi juttelemaan pienistä, energisistä koirista. Sattumanvaraisia kohtaamisia. Taisi olla entisen luokkakaverini äiti. Pihaan kärryteltäessä tyttölapsi oli nukahtanut, ja koiruli halusi piehtaroida lumessa. 

Astrologinen kalenterini ilmoitti päivä pari sitten, että alkamassa on kahden vuoden ajanjakso, jolloin tapahtuu muutoksia asumiseen ja kotiin liittyvissä asioissa. Ehkä saan vihdoin potkaistua itseäni takamukseen ja tehtyä jotain muuttamisen suhteen. Kaksi vuotta on suunnilleen vielä aikaa, ennen kuin poikalapsi menee kouluun, ja siihen mennessä haluaisin päätökseni tehdä, ettei poikalapsen tarvitsisi vaihtaa koulua ja kaveripiiriä. Maaseudussa on omat ihanat puolensa, mutta ehkä pikkukaupungin leppoisampi elämänrytmi, joka kuitenkin sisältää aktiviteetteja, olisi kuitenkin se oikea ratkaisu. Ehkä kahden vuoden transiittini jälkeen minulla on se oma omakotitalo, takka, puusauna ja mahdollisesti jopa oma karvaturri vetämässä minua päivittäisille lenkeille.

Elämän haasteet

Ihanan keväinen päivä. Parhaimmillaan näytti auringossa oleva mittari kymmentä astetta plussaa. Meidän pihamme on valitettavan varjossa muutaman todella ison kuusen vuoksi, mutta kerhomatkalla huomasi, kuinka vesi suorastaan virtasi mäkistä tietä pitkin.

Tyttölapsi on kerhoreissun jäljiltä vielä unessa. Jee! Sain hoidettua yhden rästiinjääneen homman ja molempien kunniaksi keitin itselleni kanelikahvit. Kahvin piti olla boikotissa, mutta vatsa on taas parempi ja mieli on tehnyt kovasti, niin menkööt tänään.

Luin eilen illalla vessaan jäänyttä, joskus tilaamaani astrologista karttaa. Elämäntilanteiden vaihdellessa siitä saa aina uusia asioita irti. Siellä muun muassa väitetään, etten tässä elämässäni pysty tekemään suunnitelmia pidemmän ajan varalle ja sen vuoksi on vain pidettävä huoli siitä, että joka päivä nauttii siitä, mitä tekee. Siellä käsketään luottamaan intuitioon ja omaan sisäiseen ääneen muiden kuuntelemisen sijaan. Lopettamaan muiden tunnereaktioiden seuraaminen ja rohkaistumaan seuraamaan omia tunteita silloinkin, kun menettämisen pelko uhkaa tulla väliin. Rakastamaan työtään ja elämään oman arvomaailman mukaan. Seuraamaan voimavarojen riittävyyttä ja kunnioittamaan vastoinkäymisiä merkkeinä voimavarojen ylittymisestä. Lopettamaan varmisteleminen ja aloittamaan uusi elämä.

Tulkinta väittää, että kuvioihin kätkeytyy haaste, joka minun tulee selvittää ennen kuin voin saavuttaa tavoitteeni ja tulla tyytyväiseksi. Olen tilannut tulkinnan jo monta vuotta sitten ja lukenut sen useasti – alleviivauksia ja kommentteja löytyy joka paikasta – mutta jäänyt aina jumiin tähän kohtaan. Mikä se haaste oikein on? Tällä kertaa mieleeni juolahti – intuitio? – että ehkä se haaste todella on nähdä elämä toisella tapaa. Työntää järki kakkossijalle ja nostaa tunteet ja intuitio ykköseksi. Oikeasti päästää irti ajatuksesta, että raataminen ja niska limassa työn tekeminen tuo elämässä kunnian ja arvostuksen. Sen sijaan antaa itselle lupa tehdä sitä, mistä nauttii. Luterilaiseen työmoraaliin ainakin osittain indoktrinoituneena se kuulostaa häpeämättömältä ajatukselta, mutta eihän se toisaalta muutoin haaste olisikaan. Sitä se nimittäin on. Kymmenvuotisen väitöskirjaprojektini aikana työnteko oli tervanjuontia, mutta en voinut antaa itseni myöskään nauttia akateemisesta vapaudesta, koska minun olisi pitänyt tehdä töitä.

Ehkä se haaste on se. Sen sijaan, että olisin kiltti, järkevä, realistinen, tunnollinen kympin tyttö, joka aina ajattelee tulevaisuutta ja miettii, mitä henkilö x tai y ajattelee tekemisistäni ja sanomisistani, voisinkin olla jotain muuta. Voisin olla tunteisiin, intuitioon, esoteriaan ja henkiseen uskova; unohtaa uran ja ammatin ja toimeentulon varmistelemisen; ryhtyä oikeasti elämään päivässä ja nauttimaan tekemisistäni tulevaisuudesta huolehtimisen sijaan; muistaa, että minulla on vain yksi elämä ja jos haluan asua maalla viljelemässä perunaa ja kirjoittelemassa höpöjä ja tekemässä pätkätöitä, niin minä voin ja lapsilla on aikuistuttuaan aikaa ja vuosia ryhtyä vaikka ultraurbaaneiksi kulutusfashionistoiksi, jos se on heidän juttunsa. Jos minä odotan heidän täysi-ikäistymistään, niin olen kuusikymppinen katkeroitunut mummo, jonka käsissä moottorisaha ei enää niin hyvin pysy. Sitä paitsi tulkinta sanoo, että jos teen asioita toisten kannalta parhaalla – kuvittelemallani parhaalla – tavalla, tulen vain ahdistumaan, hermostumaan ja tiukan paikan tullen nämä läheiset tulevat vain syyttämään minua kaikesta, mitä olen heidän ”hyväkseen” tehnyt. Marttyyriäidit tekevät niin ja opettavat samalla rivien välistä lapsilleen, että näiden tulisi olla ikuisesti kiitollisia heidän tekemistään uhrauksista. Samalla he opettavat ainakin tyttärilleen, että näiden tulisi uhrautua lastensa puolesta eikä ajatella omaa elämäänsä.

Haasteita on elämä täynnä, mutta niin sen varmaan pitääkin mennä.

Ruokaa, juomaa ja kirjoja

Tänään käytiin kaupungissa – palauttamassa pari kirjaa ja lounaalla ”tosi kivan tätin” kanssa poikalapsen sanoja lainatakseni. Tarjoilijakin oli tosi kiva täti. Tuli ottamaan tilauksen pöydästä, vaikka se piti periaatteessa tehdä tiskiltä, ja oli hyvin ystävällinen. Kranttu poikalapsi sanoa paukautti tarjoilijalle, ettei jäätelöannos kermavaahtoineen ollut hyvää, ainoastaan siinä olleet vaahtokarkit eivätkä nekään olisi saaneet koskettaa jäätelöä. Tarjoilijatätipä toi sitten meidän herra nirsolle lasillisen vaahtokarkkeja ihan ilmatteeksi. Piti käydä laittamassa Amarillon sivuilla kiittävää palautetta, jos se vaikka jotain kautta kulkeutuisi tämän toisen kivan tätin korviin. Ainakin mielellään menee takaisin, kun kerrankin lapsiystävällisyys oli katossaan.

Kotimatkalla käytiin omassa kirjastossa hakemassa toinen kirkkohistorian tenttikirjoista ja poikalapselle lisää Barbapapaa ja Dinosaurus-DVD. Molemmat ovat kovasti suosiossa. Tyttölapsi nukahti matkalla kirjastosta kotiin, mikä antaa toivoa siitä, etteivät päiväunet ehkä vielä olekaan menneen talven lumia. Eilenkin laitoin päiväunille, koska lauantai-iltapäivä oli ulkoilun jälkeen totaalista raivoamista eikä nukahtamisestakaan meinannut tulla mitään.

Luin eilen vanhasta Suomen Kuvalehdestä juttua intuition harjoittelemisesta. Yhdessä tehtävässä piti miettiä kysymystä, johon on kaksi vastausvaihtoehtoa. Sitten asetetaan toinen vaihtoehto toiselle kämmenelle ja tunnustellaan sen aiheuttamia tuntemuksia, sitten sama toisen vaihtoehdon ja toisen kämmenen kanssa. Eilisen ohjelman inspiroimana mietin tietysti taas maallemuuttoa. Ensimmäisellä kerralla ei tuntunut oikein mitään selkeitä eroja, mutta toisella kerralla käsi, jossa oli maallemuutto-vaihtoehto, muuttui niin kevyeksi, etten tuntenut koko käden olemassaoloa. Sen sijaan pääkaupunkiseutu-vaihtoehdon käsivarsi tuntui hyvin raskaalta ja painavalta. Varmasti toiveajattelullakin on vaikutusta, mutta ero oli hyvin selvä.

Jaa’a, mitähän sitä sitten. Mukava ilta eikä Radler varmaankaan sitä pahenna. Ostin muutama kuukausi sitten kolme CityMarketista, kun eurolla sai tölkin. Yhden join ennen joulua, kun kävin omassa saunassa ensimmäistä kertaa lähes pariin vuoteen. Tänä iltana päätin avata toisen, kun terveellinen elämä on taas parin päivän ajan karannut jostain ovesta pakkaseen ja samaa linjaa voi sitten jatkaa loppuillankin. Sen kunniaksi kuva juhannukselta 2004 – minipullot tosin taisivat olla edellisen vuoden rapukesteiltä.

Sanoja ja paikkoja

Iltapalapöydässä on hoettu ”kakka, kakka” ja naurettu remakasti päälle. Tyttölapsi ei ole pitänyt kiirettä sanojen opettelussa. Tähän mennessä on tullut epämääräisesti ”va’pa” (vaippa), ”nna” (anna) sekä ”tää’tä” (nopeasti kuiskaten), joka tarkoittaa joko poikalasta tai tämän unikaveria Taataa – ja syvällä nenä-äänellä lausuttu ”n’nä” (nenä) ja ”ätä”, joka saattaa joskus tarkoittaa äiti, mutta todennäköisemmin on vain yleinen joka paikan äännähdys. Ensimmäinen tunnistettava ja oikealta kuulostava sana on nyt sitten kakka, ja ilo oli suuri, kun mekin tajusimme hänen toistavan sitä. Tosin en ole varma, tarkoittaako se sitä itseään vai yleistä sotkua, kun on välillä tullut hoettua kakkaa erityisesti pöydässä tapahtuvalla ylenmääräiselle sotkemiselle.

Sain tänään hivenen siivottua vaatehuonetta ja lasten vaatekaappeja. Muutos ei ollut suuren suuri, mutta ajattelin edetä taas periaatteella ”vähän kerrallaan” ja ”pienistä pisaroista suurempi puro”. Villasukkakin eteni jonkin verran.

Televisiosta tulee ohjelma Ruotsin maaseudusta. Vaikuttaa aika realistiselta: maalaisromantiikan lisäksi korostetaan rutiineja ja yksitoikkoisuutta – yllätyksettömyyttä, mikä toisaalta tarkoittaa turvallisuutta. No, ehkä”negatiiviset” kommentit olivat vain yritys neutraaliuteen. Kyllähän tuo kylä vaikuttaa sellaiselta onnelalta, että ihmetellä täytyy, kun tuollaisia paikkoja vielä löytyy maan päältä. Kirkonkylä, jota ei ole pilattu uusilla rakennuksilla ja ostoskeskuksilla. Tosin tuollakin näköjään nuoret haikailevat Mc’Donaldsin ja nettikahvilan perään. Kirkossa kastetaan 13:tta polvea saman paikallisen suvun jäsentä. Kateeksi käy ihmiset, joilla on tukevat juuret jossain ja konkreettisestikin maata, jossa ne ovat kiinni.  

Kunhan tämä loppuu, taidan yrittää kirjoittaa taas jotain. Pitkästä aikaa. Eilisessä Upeaa työtä -kirjassa kehotettiin pitämään viikoittain tai kuukausittain power hour: tekemään jotain pelottavaa tunnin ajan. Kirjoittamisen kynnys on noussut viime aikoina. Jossain piileksii epävarmuus siitä, etten kuitenkaan osaa tuottaa mitään hyvää. Power hour on siihen omiaan, koska sen aikana on lupa epäonnistua.

*****

Paria tuntia myöhemmin. Ihana power hour. Olenko koskaan muistanut mainita, kuinka ihanaa kirjoittaminen on. Ehkä yritän tästä lähin lähestyä kaikkea tällä asenteella: epäonnistuminen on sallittua. 

Pienen elämän puutarhuri

Katri Syvärinen pohti blogissaan rajoittavia uskomuksiamme ja kehotti ajattelemaan tietoisen mielen rajojen ulkopuolella. Irti vanhoilta urilta. Tuntui, että eilisen jälkeen sille oli tarvetta. Päivä oli aivan erinomainen, mutta sitten luin illalla vanhasta kuukausiliitteestä jutun Hämeenlinnasta ja pikkukaupunkien vetovoimasta. Tunnistin siinä täysin itseni ja jämähdin taas miettimään, miksi olen vielä helsinkiläinen. 

Eilisiltaisessa hyvinvointihaasteessa puolestaan piti kirjoittaa ylös mieltä vaivaavia asioita ja sain paperille ainoastaan toimeentulon, työn ja lapsille kiukuttelun. Mikä minusta tulee isona, on yhä se iso kysymys. Kävin pitkästä aikaa mol:n sivuilla ja huomasin, että Lappeenrannassa on auki historian, yhteiskuntaopin ja uskonnon lehtorin virka. Minulla ei tietysti ole pätevyyttä, mutta se on virka, josta haaveilin pitkään. Ainoa aikuisiän unelmatyö. Mutta jostain syystä intuitio ei varauksettomasti hypännytkään riemusta.

Ei hypännyt ei, ja se meinasikin sitten suistaa taas alavireeseen. Jos opettajan hommatkaan eivät ole minua varten, niin kelpaanko minä sitten mihinkään. Mietin taas, kuinka vähillä tuloilla ihminen voisi pärjätä ja pystyisikö sitä elättämään itsensä puoliomavaraisesti jonkun pienen maapläntin äärellä. Kerätä marjat ja hakata puut, opetella kalastamaan ja sienestämään. Ne ovat muutenkin niitä asioita, joita haluaisin osata. Kuinka käytetään moottorisahaa ja mitä luonnonyrttejä voi syödä, miten saada kalaa järvestä ja pitää koti pystyssä. 

Siitä se tiedostamaton mieli teki loikan. Mitä jos sen kotitalon vieressä olisikin jonkinlainen pläntti maata kasvamassa esimerkiksi marjaa myytäväksi asti? Kuinka paljon sitä pitäisi olla, että nuukailija pystyisi elättämään itsensä ja pari lapsen nimellä kulkevaa? Laiskan helppoa elämäähän olen viettänyt suurimman osan elämääni, mutta ehkä sen takia vuodet ovatkin tuntuneet niin tylsiltä. Puuhailu antaa mieltä ja merkitystä. Puuhailu oman talouden ja hyvinvoinnin eteen ulkona erityisesti. 

Siksipä olen nyt haahuillut lukemassa puutarhatuotannon aikuiskoulutusohjelmista ja miettinyt, pitäisikö kuitenkin laittaa paperit sellaiseen.   

Takaisin kotimaassa

Takana laivamatkoineen lähes viikko Tukholmassa. Monta päivää valtionarkistossa, jossa sain jotain aikaan, mutta en ihan kaikkea sitä, mitä olin lähtenyt tekemään. Materiaalia oli liikaa ja se oli osittain hujan hajan erilaisissa niteissä, minkä seurauksena iski informaatioähky ja epäilys. Jostain syystä Riksarkivet on paikka, joka ei sovi minulle. Vaasan arkisto on mukava ja siellä on kiva tehdä töitä, Tukholmassa minuun iskee väsymys ja mietin, minkä ihmeen takia tuhlaan aikaani täällä. Ehkä se johtuu siitä, että on ulkomailla ja tietää, että vaihtoehtona olisi Gamla Stanin vanhojen kujien koluaminen.

No, joka tapauksessa mukaan lähti siis jotain. Nyt edessä kolme kovaa viikkoa opetuksen valmistelua ja opetusta ja sitten voi toivottavasti hengähtää.

Eilen myrskyisän laivamatkan jälkeen oli niin hutera olo, että vietin lähes koko eilisen päivän sohvalla vaaka-asennossa. Poikalapsi ei ollut onneksi kärsinyt merenkäynnistä, mutta tunsi selvästi sympatiaa vanhaa äitimuoriaan kohtaan, koska leikki kiltisti junilla ja palapeleillä ja ties millä koko iltapäivän ja antoi minun maata sohvalla. Silmäilin siinä samalla myös telkkaria, josta tuli muun muassa ohjelma ulkosuomalaisista, Saarenmaalle muuttaneista eläkkeläisistä. Siinä oli sellaista rauhallista ja hidasta tunnelmaa, joka vetosi kovasti. On se myönnettävä, että maaseutu kutsuu. Tosin maaseutu riittävän lähellä sellaista taajamaa, jossa voi harrastaa riittävän usein sen tyyppistä toimintaa, joka koostuu kahvikupin äärellä istumisesta ja höpöttämisestä. Yksikin kerta viikossa riittää, mutta kun nyt torstaikerhon myötä olen tottunut hyvään, niin en ole valmis enää palaamaan totaaliseen erakkouteen.  

Jep, jep. Tänään sukuloitiin ja havaittiin taas, että suku on paras. Huomenna siivotaan ja täydennetään ruokavarastoja. Vähän tekisi mieleni yrittää myös sellaisen aarrekartan tekoa. Jos se vaikka toimisi samalla lailla kuin maalaaminen ja päästäisi järkeilyä ja ajatustason pohdintaa syvemmälle sen suhteen, mitä oikeasti haluan. Olisi niin paljon helpompi työskennellä niiden unelmien eteen, kun tietäisi mitä hittoa ne ovat. 

Toinen ihana kotisunnuntai

Lueskelin tänään poikalapsen nukkuessa Käsi kädessä ja Voi hyvin -lehtiä. Ne ovat jotenkin niin ihania. Tavallisia ihmisiä pyntättyjen ja meikattujen mallinukkien sijaan, fokus onnellisuudessa, mielekkyydessä ja hyvässä voinnissa eikä kilpailussa ja menestyksessä. Rohkeita ihmisiä, jotka ovat selvinneet vaikeuksista ja päättäneet muuttaa elämäänsä välittämättä siitä, "mitä muut ajattelevat".

Huomaan lukevani artikkeleita myös sillä mielellä, että olisikohan tämä - tai tämä - minun juttuni. Olisiko minusta tähän, kuinka radikaaliksi uskallan heittäytyä? Onko kouluttauduttava täysin uudelleen vai löytyisikö mielekkyys jostain oman alan käytännöllisistä töistä.

Viimeisen puolen vuoden aikana minusta on selvästi tullut avoimempi isommillekin muutoksille. Aikaisemmin pääni sisällä tökki ajatus statukseltaan "alemmasta" työstä. Muistan kouluaikana päättäneeni, että koska en ole hyvä sosiaalisissa suhteissa enkä liikunnassa enkä paljon muussakaan, niin ainakin pärjään lukuaineissa. Niin pärjäsinkin, mutta samalla sidoin itsetuntoni siihen, että minä olen "fiksu". Jos en ollut fiksu, en ollut mitään. Se heijastui työkuvioihinkin.

Nyt olen löytänyt itsestäni myös muita puolia. Se mahdollistaa myös sen, ettei työn kautta tarvitse päteä, vaan olisi mahdollista valita työ vain sen tuottaman mielekkyyden ja ilon näkökulmasta. Toivon ainakin niin.

Toinen juttu on se, kuinka valmis olen karsimaan elintasostani nyt kun vihdoin ja viimein olen selvinnyt keskitason palkkaluokkaan. Totaaliyhärinä talouden elintaso on täysin minun varassani. Elinolosuhteet vaikuttavat valitettavasti tyytyväisyyteni siinä määrin, että en ole valmis luopumaan pihastani ja pienituloisena ei pääkaupunkiseudulla pihoja omistella. Ei edes rumien halpisparakkiparitalojen pieniä plänttejä. Pääkaupunkiseudulla on yksinhuoltajan oltava vähintään keskituloinen, kotoseudulla selviäisi pientuloisenakin, koska sieltä olisi mahdollista ostaa unelmien rintamamiestalo ilman velkaa. Ikuisuuskysymys on se, kummassa vaihtoehdossa menettää enemmän, kummassa taas saa. Muutaman vuoden sisällä aion olla viisaampi tässä asiassa.   

Oi rakas Candide, kerro minulle salaisuutesi!

Juna vie ja juna tuo. Nyt matka käy jo kohti kotia, vaikka alkutaipaleella vielä ollaankin ja ulkona eteen levittäytyvät Pohjanmaan pellot. Kauniita ovat nämä paikalliset tilat, vaikka maisema omaan makuuni on hieman liian aakeaa laakeaa. Eihän tuollaisen talon pihalle voisi rauhoittua, kun naapurit näkevät puuhaamassa kilometrien takaa.Vaikka ehkä täällä halutaan asua näin: hyvin harvalla tuntuu olevan pensasaitaa tai puita kasvatettuna talon ympärille. Pidettäisiinköhän sitä omituisena. "Mikä tuokin tuossa on olevinaan?".


Millaistahan se oikeasti olisi? Asua maalla. Tai edes pienemmässä kaupungissa. Pääkaupunkiseudulla on nyt mennyt viimeiset kahdeksantoista vuotta enkä  ole koskaan oppinut siitä oikein pitämään. Nykyinen asuinalue tosin on mukavaa, vehreää ja rauhallista eikä kerrostaloja näköpiirissäkään. Kaikkiin kulttuurihuvituksiin lähteminen sen sijaan on kauhean työlästä. Keskustassa parkkeeraaminen on tehty käytännössä melkein mahdottomaksi ja jos lähdet illalla julkisilla, niin aina kulkee mukana jännityslementti: pimeys, julkiset kulkuneuvot ja ulkona liikkuminen. Aikuis- ja työväenopistojen kurssit sijaitsevat myös ympäri kaupunkia ja niihin pääsemisessä on sama ongelma. Helsinki on minun sielunmaisemaani vain liian iso, ei sille mitään voi. Asennemuutos ja positiivisten asioiden huomaaminen tekevät toki elämästä rattoisampaa, mutta se vaatisi paljon, että oppisin näkemään Helsingin kodikkaana ja kauniina.

Meniköhän tuo taas valitus-linjalle. Minunhan piti yrittää nähdä asiat positiivisessa valossa. Haalia elämään sitä hyvää, eikä miettiä asioita, jotka eivät ole täysin kunnossa. Noita kauniin luonnon keskellä sijaitsevia ihania taloja nähdessä vaan jää aina miettimään, millaista niissä olisi asua. Rentoa ja onnellista...vai tylsää ja yksinäistä? Olisinko taas kuin Voltairen Candide, joka pakenee maailman epäkohtia ja päätyy viljelemään puutarhaansa. En tosin ole vieläkään varma, mitä Voltaire oikein halusi sanoa. Ettei tulisi antaa periksi ja paeta maailman pahuutta omaan rauhaisaan koloonsa, vaan työskennellä pahuutta vastaan. Vai että jokaiselle riittää, kun viljelee puutarhaansa ja elää yksinkertaista, mutta hyvää elämää.  

Hitaampaa elämää?

Pitäisiköhän vaihtaa kieltä? Siirtyä kotimaiseen. Ehkä se voisi olla konkreettinen merkki uudesta alusta: hitaammasta, pienemmästä, paikallisemmasta elämästä.

Olen nimittäin viime aikoina lueskellut hitaammasta elämästä. Tilasin Kaarina Davisin kirjan Irti oravanpyörästä ja yritän vakuuttaa itseni, että kaikkea ei tarvitse saada. Vähempäänkin voi tyytyä. Ei, ei vaan tyytyä, vaan olla tyytyväinen. Onnellinen suorastaan.

Kaarina Davis irtisanoutui työstään, muutti torppaan maalle ja elää 400 eurolla kuukaudessa. Se on houkutteleva ajatus. Kävimme tänään Kaipiaisissa pikareissun, kun "putkimiehen" piti tulla laittamaan vedet kesäkuntoon. Oli unohtanut pomo laittaa toimeksiannon kalenteriinsa, joten siitä hommasta ei tullut mitään. Äitiä ja tätiä hieman harmitti, mutta minä ihastelin taas sitä rauhaa, jonka rappusilla istuessaan tunsi. Tai olohuoneen nukkavierussa nojatuolissa katsellessa kakluuneja ja ihanaa vanhaa kattoa. Lunta oli vieläkin pihalla kamalasti, aivan toiseen malliin kuin Helsingissä. Neljä puuta oli joko kokonaan tai osittain katkennut, piha oli myyrien mylläämä ja kaikki näytti vielä enemmän tai vähemmän kuolleelta. Silti en nähnyt tällä kertaa sitä kaikkea, mikä ei ollut vielä täydellisessä kesäkunnossaan, vaan kaiken sen ihanan työn, jota tuo puutarha ja piha vaatisi. Siellä riittäisi tekemistä eikä ainakaan tähän vuodenaikaan tarvitsisi huokailla mielekkään työn perään.

(Välihuomautus. Google ilmoittaa, että olen juuri loggautunut ulos toisesta sijainnista. Kirosanoja. Olen yrittänyt taistella puoli tuntia googlen uusien sääntöjen kanssa, jotka yksityisyysasetuksiltaan kuulostavat aivan järkyttäviltä. En halua ison veljen valvovan, mutta en jaksa myöskään tänä iltana etsiä muita bloggausmahdollisuuksia.)

Niin, mutta siis Kaipsusta, josta puuttuisi luonnon, rauhan ja mielekkään työn sijaan paljon muuta. Kuten teatterit. Kävimme eilen teatterissa katsomassa Kuninkaan puheen ja myönnettävä on, että jos muuttaisin maalle, niin kaipaisin sitä. Mahdollisuutta välillä pukeutua hienommin, nauttia kyldyrellistä ilmapiiristä ja itse esityksistä. Kaipaisin myös sitä, että kevät täällä tulee ainakin kaksi viikkoa aikaisemmin. Suomen vuodenaikojen ollessa mitä ne ovat, se on pitkä aika.

Muut kaipauksen kohteet jääkööt tältä illalta, sillä huomenna on herättävä töihin ja haluan vielä aukaista hulluilta päiviltä ostamani Virpi Hämeen-Anttilan uuden kirjan.