Pientä hyvää elämää

Tänään pääsin pitkästä aikaa sellaiseen vireeseen, ettei koko ajan tarvitse tehdä jotain hyödyllistä. Olen höpsötellyt tyttölapsen kanssa ja seurannut poikalapsen puuhailua, lukenut kaksi lehteä, juonut kahvia ja päässyt hitaampaan ja stressittömämpään mielentilaan. Vaikuttaakohan tähän se Elaine N. Aronin kirja (Erityisherkkä ihminen), jota olen lukemassa. Siinä on joitain oikein hyviä vinkkejä siitä, kuinka elämässä pitää kunnioittaa omia rajojaan ja estää ylivirittyneisyyttä. Hyväksyä oma hitautensa ja se, että monessa tilanteessa tarvitsee hiljaisuutta ja rauhaa ja itse valitsee sen. Kirja on myös osittain menneisyyden uudelleentulkintaa omista persoonallisista piirteistä lähtien: esimerkiksi mitä jos koulun meluisassa ja hälyisässä ja ristiriitoja täynnä olevassa maailmassa ylivirittyneisyys on niin korkeaa, että sen vähentämiseksi vaistonvarainen reaktio on vetäytyä. Silloin ei ole tullutkaan yksinomaan syrjäytetyksi vaan on itse – ehkä jopa aktiivisesti vaikkakaan ei välttämättä tiedostetusti – valinnut vetäytyä syrjään. Kirjassa on myös luku työelämästä ja oman kutsumuksen vaikeuden löytämisestä. Tismalleen niitä asioita, joita olen itse pohtinut työhön liittyen. Kirja täytyy palauttaa torstaina, joten tänään ja huomenna on toivottavasti tiedossa vielä lisää valaistumisen hetkiä.  

Kukkaloistoa

Kun hakemuksia alkoi eilen lähetellä, niin homma olikin taas paljon mukavampaa kuin ensi alkuun kuvittelin. Positiivisuutta loi yhtäältä se, että lähikoululla oli jopa neljä paikkaa vapaana, ja jotenkin tuntui hehkeältä ajatus, että voisin työskennellä niin lähellä kotoa. Ja toisaalta se, että yksi paikoista oli erityisluokanopettajan työ, johon myös uskaltauduin laittamaan hakemuksen. Sitäkin erikoistumista voisin oikeasti harkita. Pätevöityminen tapahtuu asteittain, ja niin sen pitää mennäkin. Mieluummin vielä hitain askelin.

Hauskaa sinänsä huomata, että ajatus työskentelemisestä parin sadan metrin säteellä kotoa tuntuu tänä päivänä houkuttelevalta. Muistan kuinka pohdin Myyrmäessä asuessa, miltä tuntuisi olla töissä lähikoululla, jonka ohi kuljin juna-asemalle. Se ei ollut lainkaan houkutteleva ajatus. Näin jälkikäteen ajateltuna johtuu varmasti siitä, että Myyrmäki on yksi niitä 1970-luvun nukkumabetonilähiöitä, joissa on paljon rumia laatikkokerrostaloja. Myyrmäki on sinänsä mukavaa aluetta, ja tuntuu varmasti aina jossain määrin kodikkaalta, koska olen asunut siellä yhteensä 12 vuotta, pidempään kuin missään muualla ikinä. Silti Myyrmäki ei koskaan ollut ”koti” – siellä oli vain asunto, jossa elettiin.

Puutarha ja lapset tekevät asunnosta kodin. Tänään olen tehnyt hommia sen puutarhapuolen eteen. Tarkoitus oli tässä kuussa elellä vähän enemmän nuukaillen, kun viime kuukauden kulutus oli niin huimaa. En silti malttanut olla kantamatta HongKongiin – meidän ”kukkakauppaan” – taas rahaa kukkien, mullan ja puuöljyn perässä. On se puutarha sellainen valtava ilon lähde, että kyllä siihen pitää saada vähän panostaa. Istuttelin sitten kukkia ja muokkasin kukkapenkkejä iltapäivällä. Tyttölapsen perään piti vähän katsella, mutta kunhan naapuruston lapset saapuivat tarhoista ja kouluista, niin pysyi hyvin heidän ja poikalapsen perässä. Tyttölapsi on niin sosiaalisen iloinen tapaus, että hänellä tulee todennäköisesti olemaan elämässään helpompaa kuin herkällä poikalapsella. Joka tapauksessa tämä on ensimmäinen vuosi noin viiteen vuoteen, kun pystyn taas melko hyvin nauttimaan kevään puuhastelusta. Se on mahtavampaa kuin usein muistaakaan. 

Jaahas, jos sitä sitten vielä kävisi kastelemassa niitä kukkapenkkejä ja kuuntelemassa tarkemmin tuota sisäänkin kantautuvaa upeaa linnunlaulua.

Leppoisa lauantai

Lasten päivähoitohakemukset ensi syksyä varten on laitettu eteenpäin. Syksyllä tämä elämänvaihe on siis taas ohi, mutta ei liian aikaisin. Ensimmäinen ajatus on, että minulla tulee olemaan taas omaakin aikaa. Poikalapselle tekee hyvää leikkiä kavereiden kanssa, vaikka hän kotikissa onkin. Tyttölapsi oppii siihen mennessä jollain tasolla puhumaan – tänään sanoi parikin kertaa ”ei”, kun yritin tarjota jotain, mitä hän ei halunnut – ja nauttii varmasti seurallisena luonteena toisten kanssa olosta.

Minä saan toivottavasti työpaikan, ja pääsen toista kertaa elämässäni nauttimaan työpaikasta, jossa on rajat esimerkiksi työaikojen muodossa. Kun on työajat, on myös sellainen asia kuin vapaa-aika. Vapaasta osaa nauttia ja sitä arvostaa aivan eri tavalla, kun se rinnastuu johonkin, mikä ei ole täysin vapaata.

Hidas kotipäivä nojatuolissa, mutta leppoisa sellainen. Ei ahdistanut eikä tuntunut, että pitäisi tehdä jotain muuta tai enemmän. Viikon muutama oma hetki antoi yhä kärsivällisyyttä eikä kiukuteltu poikalapsen kanssa niin paljon. Hyvä arki -kokemukset jatkuvat, mikä on hieno asia. Suunta on oikea.

Illan suunta on kohti pohdintaa uskon ja järjen suhteesta. Kaksi sivua pitää tänään ainakin saada aikaan, mielellään kolme.

Hiljaisuus ja rauha

On se mukavaa, että voi kömpiä sängystä vasta lähempänä yhdeksää. Köllötellä sohvalla keskellä päivää ja kuunnella kellon tikitystä, rapsutella karstaa kuopuksen päästä. Ettei tarvitse saada aikaa mitään, kehittää itseään tai päästä tavoitteisiin. Voi neuloa sukkaa ja katsella toisella silmällä Pikku Kakkosta. Istua nojatuolissa illan hiljaisuudessa, katsella kynttilän liekin lepatusta ja odottaa seikkailuja kirjan sivuilla. 

Tänään on ollut taas melkomoisen hyvä päivä – ja taustalla hyvin nukuttu yö. Jossain vaiheessa matkalla kerhoon tai sieltä kotiin päin päätin, ettei ole mitään järkeä stressata koko ajan tulevista työkuvioista. Eivät ne sillä kuitenkaan selviä. Eivät selvinneet kuusitoista vuotta sitten, kun murehdin valmistumista ja siirtymistä työmaailmaan, eivätkä ole selvinneet yksikään vuosi sen jälkeenkään. On aika unohtaa asia hetkeksi, ja joko hakea loppukeväästä opettajan sijaisuuksia tai syksyllä puutarhurikoulutukseen. Asiaa mietitään taas sitten, kun se on ajankohtaista. 

Muista Eckhart Tolle. Mikä on ongelmasi juuri nyt? Jos sitä ei ole, ole tyytyväinen. Jos on, tee sille jotain. Työ on asia, joka ei ole ongelma juuri nyt tällä sekunnilla. Eikä se ole asia, jolle voi tehdä jotain juuri nyt. Siis unohda, ja ole tyytyväinen.

Vähän pidemmälläkin perspektiivillä suurin ongelma on mielenrauhan puute ja hiljaisuus. Kumpikin pääsääntöisesti pään sisäisiä asioita, joiden ratkaisu on myös pään sisällä. Kummankin kannalta on oleellista unohtaa ongelmien vatvominen. Siksi on hyvä aina välillä muistuttaa itseään, että pään sisäisestä tyyneydestä riippuu, voiko nauttia niistä elämän tärkeimmistä asioista. Köllöttelemisestä sohvalla ja kellon raksutuksen kuuntelemisesta. Kynttilöiden lepatuksesta ja kirjojen lukemisesta. Tyttölapsen tiukoista halauksista ja poikalapsen höpötyksestä.

 

Elämän opetuksia

Luin eilen blogiani ja pääsin aina vuoteen 2007 asti. Jossain tässä kohta kymmenenvuotisessa tarinassa on opetuksia, joista pitäisi ottaa vaari. Että se siitä tekemisestä pohdiskelun sijaan sitten…

Kirjoitin eilen naamakirjaan, että johtopäätös blogin lukemisesta on se, että kolme suurinta rakkauttani ovat puutarhanhoito, lukeminen ja kirjoittaminen. Se pitää paikkansa, mutta jää kaikkein pintapuolisimmaksi päätelmäksi. Ehkä se heijastaa aivojeni tämänhetkistä tilaa. Helsingin Sanomien tämänpäiväisen artikkelin mukaan taloudellinen epävarmuus heikentää tilapäisesti älykkyyttä. Kun energiaa kuluu taloudellisesta toimeentulosta huolehtimiseen, ei sitä riitä samassa mitassa muuhun. 

Huomasin vastaavan ilmiön eilen lukiessani blogiani. Viime vuosien merkintäni ovat olleet vähemmän reflektoituja verrattuna joihinkin aikaisempiin kausiin. Taloudellinen epävarmuus ehdottomasti kuluttaa suuren määrän energiaa, mutta aivoja kuormittavat myös muut asiat. Niinä kausina kuin energiaa ei ole kulunut muuhun, olen ollut kaikkein luovin ja tuottoisin. Kuukaudet Frankfurtissa syksyllä 2007 ja kesä 2009 nousevat selkeästi esiin.

Stressittömyys ja kiireettömyys vähentävät aivojen kuormitusta. Tunne siitä, ettei tarvitse suorittaa eikä ole paineita käyttäytyä tai toimia tietyllä tavalla. Omalla kohdallani se liittyy hiljaisuuteen ja rauhaan. Asiat saa tehdä omassa aikataulussa, ja sosiaalisten kontaktien tasoa voi itse määritellä.   

 Frankfurtin kaudelle ja kesille on yhteistä myös se, että ne pitävät sisällään huomattavan paljon mielekästä tekemistä. Paljon kirjoittamista ja lukemista, kesällä puutarhanhoitoa ja pihan ylläpitoa, tulien sytyttämistä ja ulkoilua; Frankfurtissa matkustelua, kulttuuria, kahviloita, museoita, konsertteja ja ylipäätään uusia kokemuksia. Arkisempina aikoina mielekkyyden kokemusta on löytynyt myös työstä, silloin kun se on ollut konkreettista: kaikki tentteihin liittyvä, opiskelijoiden avustaminen, pääsykoevalituksiin vastaaminen, pienryhmäopetus ja työskentely kirjastossa ovat antaneet kokemuksia siitä, että teen jotain järkevää ja myös toisille ihmisille hyödyllistä.

Toki blogista näkyy myös se, että onnellisuuden kokemukseni ovat sidoksissa ulkoisiin tekijöihin, joista tärkein on kesä. Auringonvalo ja lämpö. Heti kun aurinko alkaa paistaa, nousee kasvoilleni automaattinen hymy ja hormonitasot alkavat parantua. Mutta jos odottaa aurinkoa ja lämpöä onnen takaamiseksi, täytyy joko muuttaa ulkomaille tai tyytyä siihen, että Suomessa suurin osa elämästä kuluu sitkutellen. Silloin kun aurinko ei tee taikojaan, täytyy siis tyytyväisyys löytää muusta: stressittömyydestä, elämän hallinnasta ja tekemisen mielekkyydestä. Positiivisesta ajattelusta.

Ehkä nyt täytyy yrittää sitä. Positiivista ajattelua. Tekemistä ylipäätään, jos ei niin mielekästäkään. Kun olohuoneen lattia on täynnä legoja ja lapset kiljuvat nuhaisuuttaan ja tylsistymistään, eivät olosuhteet ole otollisimmat hiljaisuudelle, stressittömyydelle ja mielekkäälle tekemiselle.

Tyyneyttä

Kotityöpäivä. Tekee sielulle ihanan hyvää, kun voi vähän aikaa vältellä ruuhkajunia ja keskustan rasittavaa kiirettä. Huomenna lisää tätä. Ehkä jopa koko loppuviikko.

Downton abbey. Ja taas sielu lepää ja rauhoittuu.

Lisää tätä hitautta ja rauhaa. Sitä elämäni tarvitsee.

Nyt hymyillen nukkumaan.