Kukkaloistoa

Kun hakemuksia alkoi eilen lähetellä, niin homma olikin taas paljon mukavampaa kuin ensi alkuun kuvittelin. Positiivisuutta loi yhtäältä se, että lähikoululla oli jopa neljä paikkaa vapaana, ja jotenkin tuntui hehkeältä ajatus, että voisin työskennellä niin lähellä kotoa. Ja toisaalta se, että yksi paikoista oli erityisluokanopettajan työ, johon myös uskaltauduin laittamaan hakemuksen. Sitäkin erikoistumista voisin oikeasti harkita. Pätevöityminen tapahtuu asteittain, ja niin sen pitää mennäkin. Mieluummin vielä hitain askelin.

Hauskaa sinänsä huomata, että ajatus työskentelemisestä parin sadan metrin säteellä kotoa tuntuu tänä päivänä houkuttelevalta. Muistan kuinka pohdin Myyrmäessä asuessa, miltä tuntuisi olla töissä lähikoululla, jonka ohi kuljin juna-asemalle. Se ei ollut lainkaan houkutteleva ajatus. Näin jälkikäteen ajateltuna johtuu varmasti siitä, että Myyrmäki on yksi niitä 1970-luvun nukkumabetonilähiöitä, joissa on paljon rumia laatikkokerrostaloja. Myyrmäki on sinänsä mukavaa aluetta, ja tuntuu varmasti aina jossain määrin kodikkaalta, koska olen asunut siellä yhteensä 12 vuotta, pidempään kuin missään muualla ikinä. Silti Myyrmäki ei koskaan ollut ”koti” – siellä oli vain asunto, jossa elettiin.

Puutarha ja lapset tekevät asunnosta kodin. Tänään olen tehnyt hommia sen puutarhapuolen eteen. Tarkoitus oli tässä kuussa elellä vähän enemmän nuukaillen, kun viime kuukauden kulutus oli niin huimaa. En silti malttanut olla kantamatta HongKongiin – meidän ”kukkakauppaan” – taas rahaa kukkien, mullan ja puuöljyn perässä. On se puutarha sellainen valtava ilon lähde, että kyllä siihen pitää saada vähän panostaa. Istuttelin sitten kukkia ja muokkasin kukkapenkkejä iltapäivällä. Tyttölapsen perään piti vähän katsella, mutta kunhan naapuruston lapset saapuivat tarhoista ja kouluista, niin pysyi hyvin heidän ja poikalapsen perässä. Tyttölapsi on niin sosiaalisen iloinen tapaus, että hänellä tulee todennäköisesti olemaan elämässään helpompaa kuin herkällä poikalapsella. Joka tapauksessa tämä on ensimmäinen vuosi noin viiteen vuoteen, kun pystyn taas melko hyvin nauttimaan kevään puuhastelusta. Se on mahtavampaa kuin usein muistaakaan. 

Jaahas, jos sitä sitten vielä kävisi kastelemassa niitä kukkapenkkejä ja kuuntelemassa tarkemmin tuota sisäänkin kantautuvaa upeaa linnunlaulua.