Tuomi kukkii

Tänään olen siivonnut, maalannut, öljynnyt ja siirtänyt ulkona pari kasvia paikasta toiseen. Koko päivä on mennyt puuhaillen, mikä on itsessään mukavaa. Turhauttavaa siivoamisessa puolestaan on se, että siisteyttä kestää vain hetken eikä sitä edes oikein huomaa. Sotkun huomaa kyllä, siisteyttä ei.

Siisteyteen liittyy myös päivän nuukailuvinkki. Imurin pölypussit eivät todellakaan ole kertakäyttötavaraa. Kun pussin tyhjentää sen täytyttyä käsin pölystä (ainakin osittain), niin sitä voi käyttää monta, monta kertaa uudelleen. Pölypussit muistaakseni maksavatkin jonkun verran, joten pienellä vaivalla kertyy hyvä säästö. Samalla voi myös kartuttaa legovarastoja, kun pölyn seasta löytyvät ne hartaasti etsityt pikkuosat, joiden määrä jotenkin mystisesti väheni kahdeksasta lähelle nollaa.

Olen myös lukenut naamakirjatutun ajatuksia akateemisen työuran olemattomuudesta ja tulevaisuuden näköalattomuudesta. Vaikka tunnistin ajatuksista paljon yhtäläisyyksiä, huomasin ilokseni, että olen ehkä askelen pidemmällä prosessissa. En enää syytä muita siitä, ettei uraa löytynyt, vaan näen itsessäni niitä tekijöitä, jotka johtivat omaan avoimeen tulevaisuuteeni. Erityisesti kuitenkin jäi mietityttämään ketjusta löytynyt kannustava kommentti, jossa puhuttiin introspektion tärkeydestä ja menetyksien hyväksymisestä. Ja siitä kuinka kommentoija itsenäisyyden rakastajana oli tehnyt ikäviäkin töitä riippumattomuutensa säilyttääkseen ja rakentanut vähitellen omannäköisensä työkuvion.

Jossain toisessa (lehti)jutussa kehotettiin vaihtamaan työtä (alaa?) aina viiden vuoden välein. Ajattelin, että se on pähkähullu kehotus, kun pelkkään työn oppimiseen menee aina vuosi pari. Mutta siinä saattaa piillä viisauden siemen. Miksi pitäisi olla yksi pitkä ja turvattu työura eläkeikään saakka? Jos leivän saa pöytään, niin silloin voi itsenäisenä ja riippumattomana tehdä sen, mikä on tarpeen. Vaikka se välillä olisi jotain vähän ikävämpääkin, koska yrityksen ja kokeilun kautta voi sitten vähitellen löytyä se omannäköinen juttu.