Lapsiperhe-elämä takaa kyllä hyvin,
ettei ihminen pääse ylpistymään liikaa. Joka päivä kun menettää hermonsa vähintään
kertaalleen, niin voi todeta, että tulipa epäonnistuttua taas tänäänkin.
Poikalapsen ensimmäisen viiden elinkuukauden aikana ärryin muistini mukaan vain
kaksi kertaa, mutta sen jälkeen siitä on tullut käytännössä päivittäinen
tapa. Viime vuoden Mindfulness-kurssin aikana saattoi jäädä väliin parikin
päivää putkeen. Pitäisiköhän yrittää löytää päivästä taas aikaa niihin
harjoituksiin? Kyllä varmaan pitäisi, koska mielenrauha, tyytyväisyys ja
hyväksyminen ovat jälleen päässeet hippasen karkaamaan.
Kävin aamulla heittämässä yöpuvussa
suodatinpussin kompostiin, ja päätin, että tänään ulkoillaan. Asuinalueellamme
ulkoilu on omaan pirtaani vähän liikaa yhteisöllinen kokemus erityisesti näin
viikonloppuisin. Naapuri on ihan seinän vieressä, ja joka toinen minuutti
täytyy käydä kurkkimassa, miten tyttölapsi pärjää leikkipuistossa muiden lasten
kanssa. Omalla pihallahan neiti ei pysy. Sain siitä huolimatta kaivettua
puuöljyn esiin ja aloitettua terassin ”maalaamisen”. Mukavaa puuhaa erityisesti
tyttölapsen päiväunien aikana, ja terassi näyttää entiseen verrattuna paljon siistimmältä. Tosin ideaalitapauksessa haluaisin aitaa selvästi
matalammaksi tai ainakin yhden kolmasosan siitä nurin, koska terassilla istuskellessa ei
käytännössä näe pihaa ollenkaan. Ulkona ollessani haluan nähdä vehreyttä, en puuaitaa.
Tyttölapsi ei ollutkaan vielä
unessa. Inisi itsensä ylös sängystä, ja nyt melkein nukkuu seisaallaan
olohuoneessa. Voihan sen niinkin tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti