Päivä rauhoittuu

Olen siivonnut tänään. Perusperjantaisiivous – tai ainakin sen osa. Olen tyytyväinen, koska en jostain syystä yleensä jaksa siivota perjantaisin ja se kuitenkin jotenkin kuuluu asiaan. Olen juonut liikaa kahvia, vatsani on protestoinut, ja olen jälleen kerran päättänyt pitää hieman taukoa. Olen istunut liian kauan huonossa asennossa tietokoneen äärellä, ja saanut hartiani jumiin ja pääni kipeäksi. Olen saanut köyhän miehen hartiahieronnan, joka onnistuu makaamalla lattialla, mikä väistämättä johtaa siihen, että tyttölapsi kiipeää päälle hyppimään. Olen valinnut vaatekaapista päälleni joitain niitä nätimpiä vaatteita, ja todennut, että vaatteilla ehkä sittenkin on jonkinlainen vaikutus mielentilaan. Olen taas tehnyt töitä ja heittänyt ilmapalloja – osittain samaan aikaankin. Olen päättänyt rajoittaa käännöstöiden tekoa, nauttia kesästä ilman isompia projekteja ja raataa vasta sitten, kun on oikeasti pakko – jos se päivä joskus tulee eteen. Töiden tekeminen hullun lailla ei ole hitaamman elämän valitsemista. Olen jutellut naapurin kanssa, kävellyt sateessa ja miettinyt, miksi päässäni pyörii kymmeninä eri variaatioina kohtaus, joka sopisi fantasiaromaaniin. Viimeksi tarinaan sopivan kohtauksen jäädessä pyörimään mieleeni – kuukausiksi – sen oli tarkoitus opettaa minulle jotain myötätuntoisesta suhtautumisesta kanssaihmisiin ja yhteen hiileen puhaltamisesta. Haluaako tämäkin kertoa minulle jotain vai haluaako se vain tulla kirjoitetuksi ylös? Televisio pitää seuraa taustalla, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, ja se lähes fiktiiviseltä kirjoittamiselta tuntuva kirjan kääntäminen odottaa. Kello tikittää hiljaisuutta. Hitautta. 

Leppoisa lauantai

Lasten päivähoitohakemukset ensi syksyä varten on laitettu eteenpäin. Syksyllä tämä elämänvaihe on siis taas ohi, mutta ei liian aikaisin. Ensimmäinen ajatus on, että minulla tulee olemaan taas omaakin aikaa. Poikalapselle tekee hyvää leikkiä kavereiden kanssa, vaikka hän kotikissa onkin. Tyttölapsi oppii siihen mennessä jollain tasolla puhumaan – tänään sanoi parikin kertaa ”ei”, kun yritin tarjota jotain, mitä hän ei halunnut – ja nauttii varmasti seurallisena luonteena toisten kanssa olosta.

Minä saan toivottavasti työpaikan, ja pääsen toista kertaa elämässäni nauttimaan työpaikasta, jossa on rajat esimerkiksi työaikojen muodossa. Kun on työajat, on myös sellainen asia kuin vapaa-aika. Vapaasta osaa nauttia ja sitä arvostaa aivan eri tavalla, kun se rinnastuu johonkin, mikä ei ole täysin vapaata.

Hidas kotipäivä nojatuolissa, mutta leppoisa sellainen. Ei ahdistanut eikä tuntunut, että pitäisi tehdä jotain muuta tai enemmän. Viikon muutama oma hetki antoi yhä kärsivällisyyttä eikä kiukuteltu poikalapsen kanssa niin paljon. Hyvä arki -kokemukset jatkuvat, mikä on hieno asia. Suunta on oikea.

Illan suunta on kohti pohdintaa uskon ja järjen suhteesta. Kaksi sivua pitää tänään ainakin saada aikaan, mielellään kolme.

Paluu normiarkeen

Mamma lähti tänään ennen puoltapäivää ajelemaan kotiin päin ja jäimme taas parin päivän vierailun jälkeen kolmistaan. Kyllä se vaan on niin, että kahden aikuisen voimin arki on paljon helpompaa.

Tänään oli sateinen päivä, mutta sade alkoi onneksi vasta, kun olimme päiväunikärryttelyllä tyttölapsen kanssa. En ehkä olisi laittanut ulos nukkumaan, jos siellä olisi satanut, ja sitten olisivat tarvitut päiväunet jääneet väliin. Eipähän sateen vuoksi harmittanut myöskään se, että päivä meni käännöstöissä. 

Loppuilta pitää käyttää siihen, että saan Pihkalan luettua loppuun, koska tiistaihin mennessä pitää olla essee kirjoitettuna. Alan ymmärtää, miten jotkut ihmiset pystyivät aikanaan suoriutumaan opinnoistaan nopeasti. Tämänkin esseen pituusvaatimus on vain 5-6 sivua, mutta aikaisemmin olisin varmasti varannut sille koko viikon täysipäiväistä työskentelyä. Nyt meinaan selvitä parissa illassa. Toivottavasti. Vilkaisin nimittäin juuri tyyliohjeita, ja Pihkalan lisäksi vaaditaankin hieman oheislukemistoa. Töihin siis.

Elämä on...

Heräsin yöllä keskellä unta, koska joku lausui siinä niin hyvän oivalluksen. En kirjoittanut sitä ylös enkä enää muista lausetta tarkalleen. Se oli jotain tyyliin ”Aina on mahdollistua innostua aktiivisesti, mutta se pitää valita aina uudelleen”. Jälkimmäinen lause oli joka tapauksessa aina uudelleen valitsemisesta, mutta en ole yhtä varma ensimmäisestä.

Löysin tänään pyykkikorin pohjalta pienemmän kurahousut, joita olin jo ehtinyt etsiä. Saatiin nyt sitten neitikin vähän paremmin sään kestävään varustukseen, ja lähdettiin sen kunniaksi katsomaan, miten taloyhtiön leikkipuisto oli sulanut lumesta. Hiekkalaatikolle pääsi jo, ja liukumäki oli jopa suhteellisen kuiva. Poikalapsi kyllästyi ulkoiluun melko pian, mutta tyttölapsen kanssa jatkettiin pihalla lumen heittelyä ja kiikattiin omassa keinussa, joka oli jäänyt talveksi ulos. Varjoisuuden vuoksi pihamme ei ole sulanut samaa vauhtia kuin monet muut alueet, mutta ei mene toivottavasti enää kovin montaa päivää, kunnes lumet ovat hävinneet kokonaan. Sitten pääsee kunnolla haahuilemaan pihalle ja kurkkimaan, kuinka monta uutta kevätkukan alkua on pistänyt päänsä mullasta ylös. Toivottavasti tänä vuonna ei puolet niistä joudu taas eläinten syömiksi.

Lapset nukkuu viimein ja käännöstyöt odottavat. Oli mukava päivä. Kerhossa oli kiva vaihtaa kuulumisia ja muistaa, että kaikesta elämässä selviää ja että ihmissuhteet antavat paljon.

Ruusuja ystävänpäiväksi

Poikalapsi kysyi eilen, että mihin me seuraavana päivänä mennään ja ilmoitti, että hän haluaisi kirjastoon.  Käytiin sitten siellä ja tyttölapsi jaksoi tepastella käytännössä koko noin kymmenen-viidentoista minuutin matkan perille asti. Hän on liikunnalliselta innoltaan ihan eri maata kuin poikalapsi, joka valitti vielä kolmevuotiaanakin, ettei jaksa kävellä. Tai no, valitti vielä tänä aamunakin ja toivoi lyhintä mahdollista reittiä kirjastoon.

Poikalapsi löysi Ice Age 4 -DVD:n, ja minun mukaani tarttui Päivi Alasalmen Loistava yksinhuoltajuus -opus. Ensimmäisessä kahdessakymmenessä sivussa on päästy vasta yksinhuoltajuuden haasteisiin, mutta ehkä se kirjassa vetoaakin. Että ne haasteet ovat niin tuttuja muillekin. Parisuhteissa on aivan taatusti omat haasteensa, joista yksinhuoltaja ei välittämättä tiedä mitään – useimmat eronneet kyllä varmasti aivan liikaakin – mutta yksinhuoltajuuden kokonaisvaltaisuus ja jakamaton vastuu aukeavat helpoiten samaa arkea itse pyörittäville. Tekisi mieleni lukea kirja tänään loppuun, mutta pitää ainakin ensin tehdä vähän töitä.

On myös raportoitava, että olen tänään tehnyt jauhelihapihvejä – 700 gramman jauhelihasta riittää neljän päivän ateriaksi, kaksi pakkaseen odottamaan myöhempiä aikoja – ja sämpylöitä (sämpyläjauhopaketin perusohjeella, johon lisäsin vain hunajaa), joita poikalapsi kehui paremmiksi kuin eiliset pullat. Täytyy sanoa, että olen samaa mieltä. Poikalapselta tuli kannatusta myös Oivariinin vaihdolle Flooraan, joka on kuulemma parempaa. Ainakin se on halvempaa ja toivottavasti myös terveellisempää – ainakin sen vuoksi, että sitä tullee syötyä vähemmän, koska se ei oikeasti ole yhtä hyvää kuin Oivariini.

Pulkkamäessä

Olen ylpeä itsestäni. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna selvittiin lähistöllä olevaan pulkkamäkeen. Poikalapsi jankutti, ettei hän halua ulos, mutta tykkäsi lopulta kuitenkin. Tultiin vähän pidempää reittiä takaisin – kiitos pulkan – ja ihan loppumatka lähimetsän läpi. Joku yksinäinen nainen oli metsässä nauttimassa (suhteellisesta) hiljaisuudesta ja hiihtäjät menivät kuntopolulla ohi. Muistutuksia siitä, ettei kaupungissakaan tarvitse ihan urbaani olla.

Loppupäivän saldo onkin sitten heikko. Kirjasto muistutti palauttamaan erääntyviä kirjoja, ja koska niistä yhdessä oli varaus, luin sen loppuun. Upeaa työtä -opus, josta mainitsin jo aiemmin. Jäin miettimään, olisiko minusta tarpeen vaatiessa yrittäjäksi, jos ei työtä muutoin löydy. Toiminimi pystyyn ja kehittämään ideoita.

Kirjan lisäksi tavasin yhtä nuukailu-blogia. Olen vakuuttunut siitä, että kuukausittaiset menot on saatavissa vielä alhaisemmaksi. Budjetin pito oli erittäin hyvä ajatus, koska se oikeasti paljastaa, mihin rahaa menee. Lehtitilaukset voi ainakin peruuttaa, vaikkei niitä enää monta olekaan, ja samoin kaikki tarpeettomat yhdistysten jäsenyydet. En tiedä, uskallanko luopua jostain hyväntekeväisyys-kohteestani – se menisi vastoin hyvää tulee kotiin päin, kun muistaa antaa eteenpäin -periaatetta, ja korkeammat voimat saattaisivat närkästyä siitä – mutta ainakin joskus voisi skipata jonkin niistä maksuista. Budjetti saa kertoa, mistä muusta voi luopua. Ja blogien nuukailuvinkit, missä voi säästää. Esimerkiksi vauvojen puklausrätti keittiössä säästää huomattavasti talouspaperia.

Aloitin myös uuden villasukan kutomisen, ja sitä neuloessani tuijottelin tv:stä valmiiksi naurettuja sarjoja. Sitä en ole tehnyt pitkään aikaan – ylipäätään katsonut muuta kuin Downton Abbeya ja toisella silmällä lastenohjelmia. En ole varma, haluanko edes katsoa, vaikka aikanaan olinkin totaalinen tv-addikti. Onko television katselu oikeasti tylsää, vai eikö sitä sovi tehdä niin kauan kuin on tärkeämpääkin tekemistä? ”Suorittamista”. Suoritanko minä yhä elämää?

Ei, sitä ei mietitä tänä iltana. Nyt juodaan kamomilla-teetä, jos vatsa vähän rauhoittuisi. Se ei tykännyt paluusta suklaaseen eikä kahviin, jotka ovat jälleen boikotissa. Vatsa ei tykkää myöskään kiireen aiheuttamasta stressistä, joten tänä iltana luetaan jälleen vain ja ainoastaan romaania.    

Nurkissa tuulee

Hiljainen, hidas päivä. Kerhoilua, ulkoilua ja lumitöitä, makaronilaatikon tekoa, toimitustyötä ja neulomista, naamakirjaa sekä yhdistetty kävely- ja bussimatka postiin. Viimeksi mainitun aikana tyttölapsi nukahti ja heräsi vasta puoli viiden aikaan. Ei ehkä ihme, että iltaunille nukahtamisessa kestikin sitten huomattavan kauan.

Nyt tekisi mieleni suklaata. Tai kahvia. Onneksi ensimmäistä ei ole eikä jälkimmäistä viitsi enää näin myöhään keittää. Lauantaimakkara ja mandariini ovat ehkä vähän terveellisempi vaihtoehto, vaikka ei niihinkään olisi pitänyt sortua. 

Ulkona tuulee niin kovaa, että kylpyhuoneen ovi kolisee. Ilma puskee jotenkin tuuletusaukoista sisään. Haukotus. Silmät meinaavat mennä itsestään kiinni. Jos se olisi sitten suihkuun ja sänkyyn taas lukemaan.

Hamppa damppa damppa dii

Kävimme kirjastoreissulla palauttamassa erääntyvän DVD:n ja hakemassa varatun kirjan teologian kurssia varten. Kirjastoissa on ihana tunnelma. Olen tainnut mainita aikaisemminkin, että tähänastisista työpaikoistani kivointa on ollut kirjastossa työskentely – kirjastoissa työskentely. Jotenkin tajusin siinä samalla, että minusta ei todellakaan tarvitse tulla juristia tai tutkijaa, minusta voi ihan aikuisten oikeasti tulla puutarhuri, kirjastonhoitaja tai opettaja.  

Kirjaston jälkeen leikittiin puistossa ja kotimatkalla maailmojen kuningasta (entistä kukkulan kuningasta, megalomaanisuus on muutamassa vuosikymmenessä lisääntynyt). Kotipihalla puolestaan väsättiin lumilyhty, joka odottaa vielä hämärää.

Kohta teevesi kiehumaan ja hunaja pöytään. Sen jälkeen mietitään, mitä tänään vielä puuhataan.

Arjen onnea

Erinomainen peruspäivä. Onnellisuustutkijat ovat oikeassa. Onnellisuuden pohtiminen ei selkeästi ole hyväksi. Ja pohtimista estää vain uppoutuminen tekemiseen, joten puuhailu on avain.

Tänään olen pessyt pyykkiä, käynyt läpi vaatekaappeja, tehnyt lumitöitä ja laittanut ruokaa, jonka valmistaminen kesti enemmän kuin viisitoista minuuttia. Kuka ihme on keksinyt, että valkosipuli haisee pahalta. Sehän tuoksuu ihanalta, samoin morttelissa jauhettu korianteri. Jonain päivänä opin myös, että riisin ohjemitat on laadittu jättiläisiä silmällä pitäen ja että pelkällä suolalla maustettu riisi maistuu hyvin puisevalta.

Mutta mitäpä sitä turhia muuta. Tänään ei pohdita, vaan tehdään. Onnistuisikohan vielä muutama jumppaliike, ennen kuin Downton Abbey alkaa.  

Sisäistä kulinaristia - tai ainakin kokkia - etsimässä

Hohhaa, ensi viikon ruokalista tehty ja kauppalappu laadittu. Tämän terveellisen elämän kunniaksi aion jättää herkkuja ostamatta ja kokeilla sen sijaan joitain uusia ruokalajeja. Poikalapsi ei tule pitämään aurajuustopastasta tai chili sin carnesta, mutta eipä tuo toisaalta pidä paljon muustakaan. Kotona olossa on se hyvä puoli, että ennättää välillä laittaa ruokaa. Tai leipoa – ajattelin tehdä taas peltileipää, kun vanha puuro ja viili pitää piilottaa jonnekin, ja kokeilla lankkuleipää.

Ajatus ruoanlaitosta ei ole mitenkään äärettömän kiehtova, mutta itse tekeminen on kyllä ihan hauskaa. Kunhan muistaa ennakoida. Yleensä ryhdyn ajattelemaan ruokaa vasta, kun minulla on nälkä. Sen seurauksena olenkin alkanut opetella ruoanlaittoa vasta lasten syntymän jälkeen. 

Tänään on tehty lumitöitä ja käyty vieraisilla poikalapsen leikkikaverin luona, mikä oli mukavaa. Riidelty vähän poikalapsen kanssa, mikä ei ollut niin mukavaa. Siitä huolimatta päivän – tai ainakin illan – saldo tukevasti plussan puolella.  

Pieniä, hyviä muutoksia

Tein kevennettynä hesarin lyhyen tehojumpan. Ei ollut pitkä eikä kovin vaativa, mutta askelkyykkyjen jälkeen jalat ilmoittavat suureen ääneen, ettei tällaisia liikkeitä ole tehty pitkään aikaan.

Olen kyllä tyytyväinen itseeni. Pitkästä aikaa lyhytkin jumppa. Tavaran pois heittäminen yhdistettynä puuhaamiseen alkaa näkyä siistimpänä kotina - ja vähempänä vatvomisena. Banaanijugurttikakun tekemisen sijaan heitin viilin loput possusuikaleiden joukkoon ja lämmitin cocktailpiirakoita. Tauko kahvista ja veden juominen puolisen tuntia ennen ja jälkeen aterioita, muttei aterioiden yhteydessä tekee hyvää vatsalle. 

Ai jai, koti on kyllä maailman paras paikka. 

Voi olla, että hylkään kuitenkin ajatuksen seikkailemisesta ensi vuonna. Harkinnassa oli asunnon laittaminen vuokralle, keväällä pari kuukautta jossain lämpimässä, puoli vuotta maalla ja mökillä, pari kuukautta esimerkiksi Berliinissä ja joulu Suomessa. Asunnon vuokraaminen kalustettuna kuitenkin epäilyttää, ja tyhjentäminen ja tavaran varastointi ei ole ihan ilmaista. 

Lasten kanssa matkustaminen ei ole myöskään ihan sama kuin reissaaminen omin päin. Eilisessä Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli juttua Wittenbergistä, joka sijaitsee alle tunnin junamatkan päästä Berliinistä. Juuri sellainen keskiaikainen kaupunki – ja jopa hyvin sodasta säilynyt – jollaisissa rakastin vierailla Frankfurtin aikoina. Lasten kanssa hidas hiljainen haahuilu keskiaikaisissa kaupungeissa ei kuitenkaan onnistu.

Ehkä lähdenkin vaikka toukokuussa pariksi päivää itse jonnekin Keski-Eurooppaan, ja heittäydyn syksyllä vastuulliseksi aikuiseksi. Haen töitä ja jatkan opintoja. No, sitä on turha miettiä tänään. Muutan kuitenkin mieleni vielä sata kertaa.  

Eteenpäin elävän mieli

Hyvinvointihaasteessa piti tänään tehdä kymmenen minuutin ohjattu kehoharjoitus.  Kylläpäs tuntui mukavalta, kun ei ole pitkään aikaan tehnyt mitään vastaavaa. Selkä ja hartiat naksuivat oikein kunnolla. Olen yrittänyt jatkaa myös haasteen tehtävää, jonka mukaan pitäisi juoda päivittäin kaksi litraa vettä.  Tiukkaa kyllä tekee. Puolitoista litraa olen saanut vähintään juotua, kun olen kaatanut veden aamuisin valmiiksi. Iho ainakin kiittää, jos ei muuta.

Tänään korjattiin joulukuusi pois. Olohuoneessa on taas tilaa, ja mielikin valmiimpi katsomaan eteenpäin. Poikalapsi on asettanut odotukset pääsiäiseen, mutta itsellä siintää tähtäimessä ehkä enemmänkin tammikuun loppu. Teologian kurssia varten pitää kirjoittaa lyhyt essee, mikä ei ole ongelma. Sen sijaan pitää harkita, onko minulla aikaa ja energiaa kirjoittaa yksi lyhyehkö juhlakirja-artikkeli, jonka olen periaatteessa luvannut tehdä. Tässä suhteessa parannusta on onneksi tapahtunut. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja sanomaan ei – myös perumaan jälkikäteen asioita – jos koen, että minulla ei tietyllä hetkellä ole voimavaroja johonkin. 

Nyt ainakin on rento, vaikka fyysisesti väsynyt olo. Olen nukkunut – tai nukahtanut – vähän huonosti viime öinä, mutta rentoutustehtävä toimi ja tänään alkoi taas ihana torstaikerho. Illaksi ei ole enää velvoitteita, vaan saan käpertyä kirjan viereen. Ei hassumpaa, ei hassumpaa.  

Elämän opetuksia

Luin eilen blogiani ja pääsin aina vuoteen 2007 asti. Jossain tässä kohta kymmenenvuotisessa tarinassa on opetuksia, joista pitäisi ottaa vaari. Että se siitä tekemisestä pohdiskelun sijaan sitten…

Kirjoitin eilen naamakirjaan, että johtopäätös blogin lukemisesta on se, että kolme suurinta rakkauttani ovat puutarhanhoito, lukeminen ja kirjoittaminen. Se pitää paikkansa, mutta jää kaikkein pintapuolisimmaksi päätelmäksi. Ehkä se heijastaa aivojeni tämänhetkistä tilaa. Helsingin Sanomien tämänpäiväisen artikkelin mukaan taloudellinen epävarmuus heikentää tilapäisesti älykkyyttä. Kun energiaa kuluu taloudellisesta toimeentulosta huolehtimiseen, ei sitä riitä samassa mitassa muuhun. 

Huomasin vastaavan ilmiön eilen lukiessani blogiani. Viime vuosien merkintäni ovat olleet vähemmän reflektoituja verrattuna joihinkin aikaisempiin kausiin. Taloudellinen epävarmuus ehdottomasti kuluttaa suuren määrän energiaa, mutta aivoja kuormittavat myös muut asiat. Niinä kausina kuin energiaa ei ole kulunut muuhun, olen ollut kaikkein luovin ja tuottoisin. Kuukaudet Frankfurtissa syksyllä 2007 ja kesä 2009 nousevat selkeästi esiin.

Stressittömyys ja kiireettömyys vähentävät aivojen kuormitusta. Tunne siitä, ettei tarvitse suorittaa eikä ole paineita käyttäytyä tai toimia tietyllä tavalla. Omalla kohdallani se liittyy hiljaisuuteen ja rauhaan. Asiat saa tehdä omassa aikataulussa, ja sosiaalisten kontaktien tasoa voi itse määritellä.   

 Frankfurtin kaudelle ja kesille on yhteistä myös se, että ne pitävät sisällään huomattavan paljon mielekästä tekemistä. Paljon kirjoittamista ja lukemista, kesällä puutarhanhoitoa ja pihan ylläpitoa, tulien sytyttämistä ja ulkoilua; Frankfurtissa matkustelua, kulttuuria, kahviloita, museoita, konsertteja ja ylipäätään uusia kokemuksia. Arkisempina aikoina mielekkyyden kokemusta on löytynyt myös työstä, silloin kun se on ollut konkreettista: kaikki tentteihin liittyvä, opiskelijoiden avustaminen, pääsykoevalituksiin vastaaminen, pienryhmäopetus ja työskentely kirjastossa ovat antaneet kokemuksia siitä, että teen jotain järkevää ja myös toisille ihmisille hyödyllistä.

Toki blogista näkyy myös se, että onnellisuuden kokemukseni ovat sidoksissa ulkoisiin tekijöihin, joista tärkein on kesä. Auringonvalo ja lämpö. Heti kun aurinko alkaa paistaa, nousee kasvoilleni automaattinen hymy ja hormonitasot alkavat parantua. Mutta jos odottaa aurinkoa ja lämpöä onnen takaamiseksi, täytyy joko muuttaa ulkomaille tai tyytyä siihen, että Suomessa suurin osa elämästä kuluu sitkutellen. Silloin kun aurinko ei tee taikojaan, täytyy siis tyytyväisyys löytää muusta: stressittömyydestä, elämän hallinnasta ja tekemisen mielekkyydestä. Positiivisesta ajattelusta.

Ehkä nyt täytyy yrittää sitä. Positiivista ajattelua. Tekemistä ylipäätään, jos ei niin mielekästäkään. Kun olohuoneen lattia on täynnä legoja ja lapset kiljuvat nuhaisuuttaan ja tylsistymistään, eivät olosuhteet ole otollisimmat hiljaisuudelle, stressittömyydelle ja mielekkäälle tekemiselle.