Paluu nykyaikaan

Tänään lähdin aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Tallinnaa. Sää oli muuttunut selkeästi paremmaksi – aurinko paistoi ja näytti hyvin kesäiseltä, vaikkei ulkona tuulessa kovin lämmintä vielä ollutkaan. Matkalla näin niin kauniin kirkon, että piti pysähtyä katsomaan sitä. Ovet olivat valitettavasti lukossa, joten otin ulkoa vain muutaman kuvan ja jatkoin matkaa.

Tallinnassa suuntasin ensimmäiseksi Kadriorgin taidemuseoon. Olen käynyt siellä joskus aikaisemminkin, mutta eipä tuo haitannut. Edellisen päivän kartanoihin verrattuna huomasi, että nyt oli tultu keisarilliseen residenssiin. Tallinnassa on kyllä niin eri tavalla läsnä historia ja menneisyyden loisto kuin Suomessa missään.

Vanhassa kaupungissakin ennätin pyörähtää pikaisesti. Olisin halunnut kahville Maiasmokkiin, mutta siellä oli niin täyttä, että käännyin ympäri. Ahtaudessa ei ole mukavaa. Kävin sen sijaan paluumatkalla kävelemässä kaupungin muureilla ja kaupassa ostamassa autoon vähän syömistä. Laivamatka meni kirjan parissa, kun vihdoin ja viimein löysin paikan itselleni. Lukusaldoksi matkalla tuli noin 550 sivua. Robert Jordan on kyllä vienyt niin mukanaan, että tulee vieroitusoireita, kun jossain vaiheessa on pakko luopua hänen mahtavasta maailmastaan. Nyt menossa kymmenes kirja, joten jäljellä enää neljä. 

Kotona oli mennyt kaikki hyvin. Tyttölapsi on oppinut uusia sanoja ja selkeästi siirtynyt tahto/uhmaikään. Poikalapsi oli erittäin hyvällä tuulella ja tyytyväinen lego-tuliaiseen. Parin päivän levon huomasi hyvin selvästi omassa suhtautumisessa lapsiin. Kyllä se vaan niin on, että äiditkin tarvitsevat välillä ihan omaa aikaa.

Ihana viikko

Ulkona tuulee ja pikkulinnut laulavat. Olen saanut koko pehtorintalon itselleni seuraavaksi yöksi, vaikka käytävillä joku vielä kulkeekin. Ikkunasta näkyy Palmsen kartanon rakennuksia Itä-Virossa.

Aamulla kävin katsomassa upeaa kartanoa sisältä päin. Hetken mietin, pitäisikö vierailu jättää myöhemmäksi, kun linja-autosta purkautui samaan aikaan lastillinen nuorisoa. Ehkä joku ystävyyskaupunkivierailu, sillä osa nuorista tuntui puhuvan viroa, osa saksaa. He tekivät vierailusta kuitenkin vielä erikoisemman, sillä joku tytöistä soitti upeasti pianolla useita kappaleita jotain etäisesti keskiaikaan vivahtavaa ja yläkerrassa oli varattu heille huoneellinen vanhoja vaatteita, joita kokeilivat ja harhailivat sitten saleissa hienoina rouvina ja munkkeina. 

Vähän teki mieli itsekin kokeilla, mutta olisin halunnut päälle jotain todella näyttävää, jonka pukemiseen olisi mennyt tunti parin palvelijan avustamana. Olen aina pitänyt kartanoista, mutta tässä oli jotain sellaista ”olen ollut täällä entisessä elämässäni” -tyyppistä tunnelmaa. Juuri sitä mitä tulin täältä etsimään. Seuraava Sagadin kartano oli isompi ja ympäristöltään komeampi, mutta sisältä pelkistetympi ja jopa nuhjuisempi. Palmsen jälkeen oli vaikea yltää samoihin mittoihin. Kävin syömässä kartanon hotellissa ja ajoin sen jälkeen vielä kolmannen, Vihulan kartanon pihaan. Kartanorakennuksissa näytti olevan hotellia, kylpylää, kauppaa ja ties mitä keskusta, joten en mennyt sisälle ollenkaan, vaan kiertelin hetken katselemassa hienoksi laitettua aluetta. Jos ei olisi sataa tihuttanut ja tuullut, niin olisin voinut jäädä vähän pidemmäksikin aikaa.

Paluumatkalla kävin kaupassa ostamassa illaksi vähän herkkuja, katsastamassa merenrannan ja Tavernassa kahvilla. Koko päivää ei jaksa olla menossa, joten sitten olen lepäillyt ja kuunnellut tuulta (– ja vähän tehnyt töitä). Levätäkin täytyy, kun nyt kerran on päivä kokonaan omassa käytössä. Lapset kotona hyvässä hoidossa eikä kukaan vaadi minulta mitään. Voisikohan tästä tehdä tavan? Kerran vuodessa tai joka toinen vuosi jonnekin omalle pikkulomalle? Se olisi kyllä ihanaa. 

On tämä aikamoinen viikko. Ensin viikonloppuna pari yötä suvun kanssa kesäparatiisissa, mikä on aika täydellistä – paitsi etten osaa täysin keskittyä vain olemiseen, vaan päässä alkaa aina jauhaa sama ”pitäisikö minun kuitenkin muuttaa tänne” -virsi. Sitten oma loma eli yhtäältä lepoa, rauhaa ja omaa aikaa, toisaalta virikkeitä, kulttuuria ja ravintoloita. Lauantaina ovat vielä edessä kaverin vauvakutsut eli sosiaalista toimintaa. Ja kesä – lämmintä ei vielä ole, mutta luonto on taas muuttunut sen väriseksi kuin sen pitääkin olla. Stressitaso alkaa selvästi laskea ja elämä hymyilee.

Lomasuunnitelmia

Syksyisistä 40-vuotissynttäreistä lähtien on ollut suunnittelulistalla, että lähtisin keväällä jonnekin lyhyelle omalle lomalle ihan itsekseni ilman lapsia. Keväällä, koska viime vuonna käytiin sukulaisvoimin kolmellakin matkalla: Virossa Muhulla ratsastusreissulla (vaikka itse pääsin lähimmäksi hevosta kärryn kyydissä), Tallinnassa kylpylässä sekä kotimaan hienolla pittoreskilla reissulla Fiskarsin ja Tammisaaren kautta Naantaliin. Keväällä myös sen vuoksi, että tyttölapsi on jo sen verran vanhempi, että voin olla pois yhden yön sijasta kaksi.

En vain ole saanut päätettyä, minne lähtisin. Yksi vaihtoehto oli Tallinna: lähellä, edullista ja mahdollistaisi nautiskelun sekä vanhan kaupungin kulttuurista että hemmottelun jossain kylpylähoidossa, ehkä visiitti Rocco al Maren ulkoilmamuseoon. Saksan keskiaikaretkien houkuttelemana mietin myös lentoa Berliiniin ja junaretkeä sieltä johonkin lähiseudun pikkukaupunkiin.

Tänä aamuna ryhdyin miettimään, mihin oikeasti haluaisin. Ei, mikä on helppoa ja turvallista, vaan mitä oikeasti haluan lomaltani. En halua jonnekin, missä olen jo ollut. En halua kaupunkien ihmisvilinään. Haluan pittoreskia historiaa ja rauhallisen vihreän nurmen, jolle voin kellahtaa hyvän kirjan kanssa auringon toivottavasti paistaessa. Kaikki tämä mahdollisimman edullisesti ja niin, ettei koko aika kulu matkustamiseen.

Olen tehnyt alustavan varauksen. Alustavan, koska päivämääriä ei ole vielä lastenhoidollisesti sovittu. Kohde on yhä Viro, mutta ei Tallinna, vaan komea barokkikartano lähellä Lahemaan kansallispuistoa. Pehtoorintaloon asumaan (ei televisiota ja jaetut kylpyhuoneet, mistä edullisuus), ja tarjolla on pittoreskia, historiaa ja luontoa paitsi sen nurmikon myös erilaisten luontopolkujen muodossa. Auto pitää saada mukaan, mutta kunhan saan lainaan Viron kartalla varustetun navigaattorin, niin luulen selviäväni vallan hyvin.

Olen vallan innostunut ja erittäin tyytyväinen itseeni. Riittävän pitkään kun jaksoi odottaa, niin joku ääni sisällä valpastui kuitenkin kertomaan, mitä minä lomaltani haluan.    

Oikeaa lomailua

Pääsiäismunat on piilotettu, ja huomisaamulla jahti voi alkaa. Päiviä tähän on jo laskettukin.

Aamupäivällä käytiin mökillä perinteisellä makkaranpaistokeikalla. Saimaa oli yhä pääosin jäässä, mutta lumi oli melko lailla sulanut ja aurinkokin pääsi välillä paistamaan. On mukavaa, kun mökillä on ääntä ja elämää. Tyttölapsi kasasi lunta yhdessä harvoista lumikasoista ja poikalapsi kokosi jotain omaa rakennelmaa. Päivään kuului tavallista enemmän leikkiä ja pelaamista lasten kanssa, hyvää ruokaa, iltapäivävieraita ja kahvittelua sekä mukava jutustelutuokio poikalapsen kanssa saunassa. Kaiken kaikkiaan onnistunut päivä.

Kärsivällisyyden ja ilon kutsuminen on saattanut hivenen auttaa jo näin nopeasti. Puhumattakaan viime vuorokausien pidemmistä yöunista. Minusta ei vaan saa seitsemän tunnin nukkujaa tekemälläkään.

Lomailua

Tänään olen ulkoillut valoisan ja pimeän aikaan. Auringonpaiste ja lämpimät toppahousut tekevät minustakin suorastaan talvenrakastajan. Vaikka lievä flunssa on taas iskenyt, niin sekään ei menoa haittaa.

Tänään otin melkein päiväunet, kun väsytti niin. Yritin saada tyttölapsen nukahtamaan päiväunille sisälle lukemalla kirkkohistoriaa sen vieressä sängyssä. Eihän se siinä pysynyt, vaan karkasi olohuoneeseen, jossa poikalapsi katseli ”mammuttielokuvaa”, ja piirteli itseään tussilla naamaan. Minä jäin lukemaan kirjaa ja sitten jossain vaiheessa melkein nukahdin siihen.

Huomenna on pakko laittaa tyttölapsi ulos päiväunille. Tänään en viitsinyt painostaa nukkumaan, kun ajattelin, että ainakin vältyttäisiin nukkumaanmenolta yhdentoista aikaan. Jälkiviisaana olisi pitänyt, sillä tyttölapsi veti sellaiset nukahtamisraivarit, ettei koskaan aikaisemmin. Hetken kiukuttelin takaisin, mutta sitten iski tyyneys. Muistin ”tämäkin menee ohi” -ajatuksen ja että johdonmukaisuus reagoinnissa kannattaa. Ei siirtymistä hyssyttelystä kanniskeluun, istumisesta makuuasentoon, vaan yksi linja. Puoli tuntia neiti varmaan pyristeli vastaan ja huusi itseään uneen, mutta menihän se ohi – suhteellisen lyhyessä ajassa jopa – ja kun pysyin ajasta viimeiset 95 prosenttia tyynenä, niin nyt olen tyytyväinen itseeni sen sijaan, että kiroaisin itseäni kuilun pohjalle huonosta äitiydestä.

Oikein erinomainen lomapäivä, vaikka olenkin toimittanut yhden artikkelin loppuun, tehnyt yhden käännöstyön ja saanut lähes 50 sivua kirkkohistoriaa luettua. Ja sukkakin on edennyt. Onhan se helppoa näin, kun äitimuori viettää laatuaikaa lastenlasten kanssa.