Jousiammunnan opetuksia

Haravoin tänään kirjaimellisesti metsää, kun yritin etsiä nuolta – mutta tuloksetta. Lopulta päätin luovuttaa ja jatkoin ampumista muilla nuolilla. Kun yksi nuoli sujahti taas metsään, päätin luottaa itseeni, koska minulla oli hyvin vahva mielikuva siitä, mihin eilinen nuoli oli mennyt. Se vain oli suhteellisen selkeä paikka kaiken muun mustikkaryteikön keskellä eikä siinä vain ollut näkynyt nuolta, vaikka olin etsinyt sen läpi jo monta kertaa. Mutta kun vaihdoin näkökulmaa ja nostin sammalta, niin siellähän se oli kuitenkin. Aivan täysin hautautuneena maan alle, mutta kuitenkin juuri siinä, mihin olin nähnytkin sen laskeutuvan. Siinä oli jotain vertauskuvallista monessakin suhteessa.

1) Välillä täytyy luovuttaa, että pääsee toivottuun lopputulokseen.
2) Välillä täytyy luottaa itseensä.
3) Välillä ratkaisut ovat aivan silmien edessä, vaikkei niitä näekään.
4) Ja välillä sen ratkaisun näkeminen vaatii näkökulman tai perspektiivin muutosta. 

Yliopistolta maailmaan

Yliopistolta tuli sähköpostissa eurooppalainen kysely post-doc -rahoitusta saaneiden tohtoreiden työllistymisestä muille aloille. Vastasin siihen, vaikken olekaan vielä työllistynyt. Kyselyssä tiedusteltiin muun muassa syitä yliopiston ja tutkimuksen jättämiselle sekä sitä, minkä vuoksi on hakeutunut akateemiselle uralle. Viime mainitun osalta kaikki syyt olivat hyvin päämäärätietoisia.

Minä ajauduin tekemään väitöskirjaa. Mikään muu alan ammatti ei houkutellut ja tutkimus edusti mahdollisuutta työllistyä. Minulla ei ollut varsinaisia akateemisia kunnianhimoja. En päättänyt ryhtyä tekemään väitöskirjaa, koska halusin lehtoriksi tai professoriksi – en myöskään siksi, että olisin intohimoisesti rakastanut tutkimista. Toisaalta en myöskään koskaan nähnyt mahdollisena pitkäaikaista työllistymistä yliopistolle, koska oman alan vakinaiset paikat olivat kokonaan tukossa vuosikymmeniksi eteenpäin. 

Poissiirtymissyiden kohdalla kyseltiin juuri, halusiko vakinaisempaa ja turvatumpaa työtä tai enemmän aikaa muullekin kuin työlle. Siltä osalta huomasin, että ajattelumaailmani on osittain muuttunut enkä enää näe vakinaista työtä yhtä tärkeänä kuin pari vuotta sitten. Sen sijaan haluaisin sen päämäärätietoisuuden ja oletetun intohimon, joka heijastui kyselystä. Jonain päivänä haluaisin myös, että minulla olisi niin paljon sanottavaa jostain, että voisin saattaa sen kirjalliseen muotoon. Väitöskirjassani minulla ei ollut omaa viestiä, minkä vuoksi sen kirjoittaminen niin tuskaa olikin.  

Hidasta elämää

Tänään on vastaan tullut monta hyvää juttua Hidasta elämää -sivustolta, ja olen yrittänyt muistuttaa itseäni siitä, että tavallisen arkielämän ei ole tarkoituskaan olla mitenkään erityisen hyvää. Vaikka se ei ole itse asiassa ollenkaan totta. Se on passiivisaggressiivinen kärjistys ja säälinkerjäys-kommentti. Silloin kun pääsee siihen mindfulness-tyyppiseen mielenrauhaan, niin se tavallinen arkielämä nimenomaan on hyvää. Silloin kun ei pääse, niin se on tylsää ja mitäänsanomatonta ja täynnä epämääräistä ahdistusta. Kovin montaa kertaa en ole päässyt siihen tilaan, mutta riittävän usein kuitenkin tietääkseni – aistiakseni – että se on todellinen. 

 

Yhdessä niistä jutuista kysyttiin,  oletko henkisesti tyytyväinen/onko sinulla mielenrauha? Ne taitavat olla loppujen lopuksi ne tärkeimmät kysymykset. Ilman tuota tilaa mikään ei tuota pitkäjänteistä tyytyväisyyttä arkeen. Ilman sitä arkielämä on ikuista tyytymätöntä sitku-elämää. Aivan toinen kysymys on, miten siihen henkisen tyytyväisyyden tilaan päästään. Yksi tärkeä elementti on ainakin olla tietoinen sitkuttelu-tavasta ja toinen on päämäärien selkeyttäminen. Jos ensisijainen tavoite elämässä on henkinen tyytyväisyys, se johtaa erilaisiin valintoihin ja painotuksiin kuin esimerkiksi taloudellisen turvallisuuden tavoittelu.                                                                                                                                                                      

Luovuuden ja vapauden kutsu

Tänään yritin olla luova, koska poikalapsen kerhossa oli vappunaamiaiset. Alun perin harkinnassa oli jo kertaalleen syksyllä toteutettu merirosvo, mutta sitten poikalapsi päättikin, että hän haluaa olla hirviö. En aikonut lähteä ostamaan hirviöasua, joten kotoa löytyvällä varustuksella piti selvitä. Poikalapsi tuntui olevan sitä mieltä, että pelkässä dinosauruspaidassa on hirviöainesta, mutten ollut yhtä vakuuttunut. Koristeltiin sitten (taloyhtiön roskakatokseen syksyllä tyrkylle jätetty ja sieltä käyttöön nappaamani) pyöräilykypärä viime vuonna syntymäpäivälahjaksi saaduilla käärmeillä ja muilla vähänkään pelottavamman puoleisilla otuksilla. Tai no ylipäätään niillä otuksilla, jotka vielä lelukaaoksen keskeltä löydettiin. Poikalapsi oli tyytyväinen lopputulokseen.

Poikalapsen kerhoillessa istuttiin tyttölapsen kanssa hiekkalaatikolla. Tai tyttölapsi istui ja minä luin teologian kirjaa. Yritin lukea sitä eilen illallakin, mutta en saanut silmiä millään pidettyä auki, vaikka kello oli vasta puoli kymmenen. Annoin sitten periksi ja lähdin lukemaan romaania. Se ei vaadi keskittymistä vaan heittäytymistä tarinaan, joten ei aiheuttanut lainkaan samanlaista nukahtamisreaktiota.

Sain myös englanninkielisen käännöksen lähtemään eteenpäin ja alustavasti oli puhetta, että samasta osoitteesta voisi tulla uusiakin käännöstöitä. Mikä olisi hienoa, koska sitä kirjaa oli oikeasti mukava kääntää. Rahatkin napsahtivat paypal-tilille. Laskeskelin, että saksankielinen vielä kesken oleva käännös mukaan luettuna olen tässä kevään aikana ansainnut käännöksillä bruttona vähän reilut 1500 euroa. Alussa epäilemäni 60 euron kuukausipalkkio on siten napsahtanut yli keveästi, ja budjetin tasapainottamisnäkökulma toteutunut kivasti.

Elämiseen tämä tahti ei vielä riittäisi, mutta toisaalta olen joutunut kieltäytymään viimeisen parin viikon aikana kaikista uusista tarjouksista. Jos päivän voisi käyttää työntekoon, niin kyllähän sitä ennättäisi tehdäkin enemmän. On nimittäin ollut taas sellainen päivä, jolloin ajatus kotoa suoritettavasta freelancer-elämästä on tuntunut hyvin houkuttelevalta. Hidasta elämää -sivulla muistuteltiin tänään siitä, ettei kaikkien tarvitse kulkea elämässä samoja polkuja. Se kuiskutteli hiljaa kysymystä, onko freelancer-tyyppinen elämä mahdotonta, koska se on a) epärealistista (ei riittävästi rahaa elämiseen) vai b) koska se on epätyypillistä eikä yleisesti tallattu polku. Koska jos vastaus on b, niin silloinhan se ei olekaan mahdotonta vaan vaatii vain rohkeutta ja hyppäämistä. Ja epävarmuuden sietämistä.

Elämän haasteet

Ihanan keväinen päivä. Parhaimmillaan näytti auringossa oleva mittari kymmentä astetta plussaa. Meidän pihamme on valitettavan varjossa muutaman todella ison kuusen vuoksi, mutta kerhomatkalla huomasi, kuinka vesi suorastaan virtasi mäkistä tietä pitkin.

Tyttölapsi on kerhoreissun jäljiltä vielä unessa. Jee! Sain hoidettua yhden rästiinjääneen homman ja molempien kunniaksi keitin itselleni kanelikahvit. Kahvin piti olla boikotissa, mutta vatsa on taas parempi ja mieli on tehnyt kovasti, niin menkööt tänään.

Luin eilen illalla vessaan jäänyttä, joskus tilaamaani astrologista karttaa. Elämäntilanteiden vaihdellessa siitä saa aina uusia asioita irti. Siellä muun muassa väitetään, etten tässä elämässäni pysty tekemään suunnitelmia pidemmän ajan varalle ja sen vuoksi on vain pidettävä huoli siitä, että joka päivä nauttii siitä, mitä tekee. Siellä käsketään luottamaan intuitioon ja omaan sisäiseen ääneen muiden kuuntelemisen sijaan. Lopettamaan muiden tunnereaktioiden seuraaminen ja rohkaistumaan seuraamaan omia tunteita silloinkin, kun menettämisen pelko uhkaa tulla väliin. Rakastamaan työtään ja elämään oman arvomaailman mukaan. Seuraamaan voimavarojen riittävyyttä ja kunnioittamaan vastoinkäymisiä merkkeinä voimavarojen ylittymisestä. Lopettamaan varmisteleminen ja aloittamaan uusi elämä.

Tulkinta väittää, että kuvioihin kätkeytyy haaste, joka minun tulee selvittää ennen kuin voin saavuttaa tavoitteeni ja tulla tyytyväiseksi. Olen tilannut tulkinnan jo monta vuotta sitten ja lukenut sen useasti – alleviivauksia ja kommentteja löytyy joka paikasta – mutta jäänyt aina jumiin tähän kohtaan. Mikä se haaste oikein on? Tällä kertaa mieleeni juolahti – intuitio? – että ehkä se haaste todella on nähdä elämä toisella tapaa. Työntää järki kakkossijalle ja nostaa tunteet ja intuitio ykköseksi. Oikeasti päästää irti ajatuksesta, että raataminen ja niska limassa työn tekeminen tuo elämässä kunnian ja arvostuksen. Sen sijaan antaa itselle lupa tehdä sitä, mistä nauttii. Luterilaiseen työmoraaliin ainakin osittain indoktrinoituneena se kuulostaa häpeämättömältä ajatukselta, mutta eihän se toisaalta muutoin haaste olisikaan. Sitä se nimittäin on. Kymmenvuotisen väitöskirjaprojektini aikana työnteko oli tervanjuontia, mutta en voinut antaa itseni myöskään nauttia akateemisesta vapaudesta, koska minun olisi pitänyt tehdä töitä.

Ehkä se haaste on se. Sen sijaan, että olisin kiltti, järkevä, realistinen, tunnollinen kympin tyttö, joka aina ajattelee tulevaisuutta ja miettii, mitä henkilö x tai y ajattelee tekemisistäni ja sanomisistani, voisinkin olla jotain muuta. Voisin olla tunteisiin, intuitioon, esoteriaan ja henkiseen uskova; unohtaa uran ja ammatin ja toimeentulon varmistelemisen; ryhtyä oikeasti elämään päivässä ja nauttimaan tekemisistäni tulevaisuudesta huolehtimisen sijaan; muistaa, että minulla on vain yksi elämä ja jos haluan asua maalla viljelemässä perunaa ja kirjoittelemassa höpöjä ja tekemässä pätkätöitä, niin minä voin ja lapsilla on aikuistuttuaan aikaa ja vuosia ryhtyä vaikka ultraurbaaneiksi kulutusfashionistoiksi, jos se on heidän juttunsa. Jos minä odotan heidän täysi-ikäistymistään, niin olen kuusikymppinen katkeroitunut mummo, jonka käsissä moottorisaha ei enää niin hyvin pysy. Sitä paitsi tulkinta sanoo, että jos teen asioita toisten kannalta parhaalla – kuvittelemallani parhaalla – tavalla, tulen vain ahdistumaan, hermostumaan ja tiukan paikan tullen nämä läheiset tulevat vain syyttämään minua kaikesta, mitä olen heidän ”hyväkseen” tehnyt. Marttyyriäidit tekevät niin ja opettavat samalla rivien välistä lapsilleen, että näiden tulisi olla ikuisesti kiitollisia heidän tekemistään uhrauksista. Samalla he opettavat ainakin tyttärilleen, että näiden tulisi uhrautua lastensa puolesta eikä ajatella omaa elämäänsä.

Haasteita on elämä täynnä, mutta niin sen varmaan pitääkin mennä.

Kutsumus - oletko siellä?

Unohdin viikonlopun aikana hyvinvointikalenterin, mutta tänä aamuna vilkaisin taas. Päivän tehtävä oli ajatella positiivisesti. Joko se tai parhaiten nukuttu yö pitkästä aikaa vaikutti siihen, että tänään ei pahemmin kiukuteltu. 

Lidlissä havaitsin ilokseni, että hyvä suunnittelu kannattaa. Pysyttiin hienosti viidenkymmenen euron viikkobudjetissani ja silti sillä lähti ainekset broileri-limettipataan, aurajuustopastaan, chili sin carneen, vihersmoothieen, lankkuleipään ja koko muuhunkin viikon kattaukseen. Toki hyppäsin ohjeista yli kaikki älyttömimmät teelusikallinen sitä ja oksa tätä -kohdat, mutta ilokseni havaitsin, että kohtuurahalla voi syödä hyvinkin. Kun jättää herkut kauppaan. 

Aloitin tänään Lauri Järvilehdon kirjan kutsumustyön löytämisestä (Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan). Saa nähdä, onko siitä hyötyä, mutta ainakin ensimmäiset viisikymmentä sivua vakuuttavat. Päinvastoin kuin jotkut vastaavat opukset, Järvilehto on oikeasti sitä mieltä, että trukinkuljettaminen voi olla yhtä lailla unelma- ja kutsumusammatti kuin joku professio- tai luova ammatti. Viesti näissä kirjoissa on usein se, että kun löydät kutsumuksesi, sinusta tulee taidoillasi rikas ja kuuluisa. Järvilehto puolestaan lähtee siitä, että vauraus ei tee onnelliseksi, vaan mielekäs työn sisältö. 

Kirjan ensimmäinen tehtävä oli kutsumuskartan laatiminen. A4-paperille pitää listata asioita, joiden tekemisestä nauttii pelkästään niiden itsensä vuoksi. Kaikkea pelaamisesta juoksemiseen ja esiintymisestä talouslehtien lukemiseen. Ei tarvitse mennä kovin montaa vuotta taaksepäin siihen hetkeen, kun olisin saanut paperille maksimissaan kolme asiaa. Nyt ilokseni listasin laskutavasta riippuen 28–34 asiaa (en osannut päättää, onko puutarhanhoito yksi asia vai lasketaanko kukkien istutus, kasvimaan hoito, ruohonleikkuu ja muut erikseen).

On sinänsä mielenkiintoista huomata, että kiinnostuksen kohteeni jakaantuvat tiettyihin melko selkeisiin kategorioihin: ulkotyöt/luonto, käsillä tekeminen, kulttuuri, luova toiminta, ajatustyö ja ajanviete (osittain kirjan kategorioita käyttääkseni). 

Saa nähdä, johtavatko kirjan tehtävät mihinkään työnkuvaa ajatellen. Mukava kuitenkin havaita, että minulla on selkeitä kiinnostuksen kohteita. Olen viime aikoina viettänyt selkeästi vähemmän aikaa tietokoneen äärellä kuin yleensä – kiitos lähinnä Robert Jordanin – mutta mielekästä tekemistä selkeästi löytyy senkin jälkeen, kun mammuttisarja on luettu. Tökkää vaan sormensa johonkin kohtaan listassa ja ryhtyy tekemään. Kunhan ei valitse marjojen poimintaa talvella tai lumen luomista kesällä. Tai mitään niitä muistakaan, jotka vaativat tietyn vuodenajan tai ei-kaupunkimaiset olosuhteet.    

 

Pienen elämän puutarhuri

Katri Syvärinen pohti blogissaan rajoittavia uskomuksiamme ja kehotti ajattelemaan tietoisen mielen rajojen ulkopuolella. Irti vanhoilta urilta. Tuntui, että eilisen jälkeen sille oli tarvetta. Päivä oli aivan erinomainen, mutta sitten luin illalla vanhasta kuukausiliitteestä jutun Hämeenlinnasta ja pikkukaupunkien vetovoimasta. Tunnistin siinä täysin itseni ja jämähdin taas miettimään, miksi olen vielä helsinkiläinen. 

Eilisiltaisessa hyvinvointihaasteessa puolestaan piti kirjoittaa ylös mieltä vaivaavia asioita ja sain paperille ainoastaan toimeentulon, työn ja lapsille kiukuttelun. Mikä minusta tulee isona, on yhä se iso kysymys. Kävin pitkästä aikaa mol:n sivuilla ja huomasin, että Lappeenrannassa on auki historian, yhteiskuntaopin ja uskonnon lehtorin virka. Minulla ei tietysti ole pätevyyttä, mutta se on virka, josta haaveilin pitkään. Ainoa aikuisiän unelmatyö. Mutta jostain syystä intuitio ei varauksettomasti hypännytkään riemusta.

Ei hypännyt ei, ja se meinasikin sitten suistaa taas alavireeseen. Jos opettajan hommatkaan eivät ole minua varten, niin kelpaanko minä sitten mihinkään. Mietin taas, kuinka vähillä tuloilla ihminen voisi pärjätä ja pystyisikö sitä elättämään itsensä puoliomavaraisesti jonkun pienen maapläntin äärellä. Kerätä marjat ja hakata puut, opetella kalastamaan ja sienestämään. Ne ovat muutenkin niitä asioita, joita haluaisin osata. Kuinka käytetään moottorisahaa ja mitä luonnonyrttejä voi syödä, miten saada kalaa järvestä ja pitää koti pystyssä. 

Siitä se tiedostamaton mieli teki loikan. Mitä jos sen kotitalon vieressä olisikin jonkinlainen pläntti maata kasvamassa esimerkiksi marjaa myytäväksi asti? Kuinka paljon sitä pitäisi olla, että nuukailija pystyisi elättämään itsensä ja pari lapsen nimellä kulkevaa? Laiskan helppoa elämäähän olen viettänyt suurimman osan elämääni, mutta ehkä sen takia vuodet ovatkin tuntuneet niin tylsiltä. Puuhailu antaa mieltä ja merkitystä. Puuhailu oman talouden ja hyvinvoinnin eteen ulkona erityisesti. 

Siksipä olen nyt haahuillut lukemassa puutarhatuotannon aikuiskoulutusohjelmista ja miettinyt, pitäisikö kuitenkin laittaa paperit sellaiseen.   

Elämän opetuksia

Luin eilen blogiani ja pääsin aina vuoteen 2007 asti. Jossain tässä kohta kymmenenvuotisessa tarinassa on opetuksia, joista pitäisi ottaa vaari. Että se siitä tekemisestä pohdiskelun sijaan sitten…

Kirjoitin eilen naamakirjaan, että johtopäätös blogin lukemisesta on se, että kolme suurinta rakkauttani ovat puutarhanhoito, lukeminen ja kirjoittaminen. Se pitää paikkansa, mutta jää kaikkein pintapuolisimmaksi päätelmäksi. Ehkä se heijastaa aivojeni tämänhetkistä tilaa. Helsingin Sanomien tämänpäiväisen artikkelin mukaan taloudellinen epävarmuus heikentää tilapäisesti älykkyyttä. Kun energiaa kuluu taloudellisesta toimeentulosta huolehtimiseen, ei sitä riitä samassa mitassa muuhun. 

Huomasin vastaavan ilmiön eilen lukiessani blogiani. Viime vuosien merkintäni ovat olleet vähemmän reflektoituja verrattuna joihinkin aikaisempiin kausiin. Taloudellinen epävarmuus ehdottomasti kuluttaa suuren määrän energiaa, mutta aivoja kuormittavat myös muut asiat. Niinä kausina kuin energiaa ei ole kulunut muuhun, olen ollut kaikkein luovin ja tuottoisin. Kuukaudet Frankfurtissa syksyllä 2007 ja kesä 2009 nousevat selkeästi esiin.

Stressittömyys ja kiireettömyys vähentävät aivojen kuormitusta. Tunne siitä, ettei tarvitse suorittaa eikä ole paineita käyttäytyä tai toimia tietyllä tavalla. Omalla kohdallani se liittyy hiljaisuuteen ja rauhaan. Asiat saa tehdä omassa aikataulussa, ja sosiaalisten kontaktien tasoa voi itse määritellä.   

 Frankfurtin kaudelle ja kesille on yhteistä myös se, että ne pitävät sisällään huomattavan paljon mielekästä tekemistä. Paljon kirjoittamista ja lukemista, kesällä puutarhanhoitoa ja pihan ylläpitoa, tulien sytyttämistä ja ulkoilua; Frankfurtissa matkustelua, kulttuuria, kahviloita, museoita, konsertteja ja ylipäätään uusia kokemuksia. Arkisempina aikoina mielekkyyden kokemusta on löytynyt myös työstä, silloin kun se on ollut konkreettista: kaikki tentteihin liittyvä, opiskelijoiden avustaminen, pääsykoevalituksiin vastaaminen, pienryhmäopetus ja työskentely kirjastossa ovat antaneet kokemuksia siitä, että teen jotain järkevää ja myös toisille ihmisille hyödyllistä.

Toki blogista näkyy myös se, että onnellisuuden kokemukseni ovat sidoksissa ulkoisiin tekijöihin, joista tärkein on kesä. Auringonvalo ja lämpö. Heti kun aurinko alkaa paistaa, nousee kasvoilleni automaattinen hymy ja hormonitasot alkavat parantua. Mutta jos odottaa aurinkoa ja lämpöä onnen takaamiseksi, täytyy joko muuttaa ulkomaille tai tyytyä siihen, että Suomessa suurin osa elämästä kuluu sitkutellen. Silloin kun aurinko ei tee taikojaan, täytyy siis tyytyväisyys löytää muusta: stressittömyydestä, elämän hallinnasta ja tekemisen mielekkyydestä. Positiivisesta ajattelusta.

Ehkä nyt täytyy yrittää sitä. Positiivista ajattelua. Tekemistä ylipäätään, jos ei niin mielekästäkään. Kun olohuoneen lattia on täynnä legoja ja lapset kiljuvat nuhaisuuttaan ja tylsistymistään, eivät olosuhteet ole otollisimmat hiljaisuudelle, stressittömyydelle ja mielekkäälle tekemiselle.

Huh hellettä

Pitäisiköhän aloittaa taas kirjoittaminen? Äitiyslomalla ehtii, eikö niin? Ainakin sitä voisi näin kuvitella.

Laskettuun aikaan on vielä kahdeksan päivää ja vauvan syntymään joku epämääräinen aika. Vauvan vaatteita on pestynä hyvä kasa, mutta sairaalalaukku on pakkaamatta, kärryt korjauttamatta eikä vauvan vaippojakaan ole vielä valmiina. Ihan ei ole vielä hahmottunut, että viimeistään kolmen viikon sisällä tuo liikuva maha on taas oikea ihmisen alku.

Poikalapsi on tarhassa, menossa parhaillaan päiväunille. Eilen vietettiin tiiviin Kruusilaan suuntautuneen matkailuviikonlopun jälkeen kotona vapaapäivää. Hyvin hiljakseen aamuhelteillä työntelin kärryjä leikkipuistoon, jossa oli ilo huomata lähes kolmivuotiaan innostuvan jo enemmän toisten lasten kuin vanhan äitimuorinsa seurasta. En valitettavasti jaksa hirveästi innostua leikkimisestä.

Varsinkin aamupäivä oli eilen todella mukava ja ihastelin kaunista syreenintuoksuista Puistolaa. Tuntui kerrankin siltä, että kesän viettäminen kaupungissakaan ei olisi hassumpi juttu. Tietysti kaupunki tässä tapauksessa tarkoitti rauhallista omakoti- ja rivitaloaluetta, leikkipuistoa ja myöhemmin auringonottoa omalla takapihalla. Vähän tarkemmin asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että oleellista oli nimenomaan se, että helteisenä maanantaina olin/olimme vapaalla, töistä ei ollut tietoakaan ja ympärillä oli kaunis vihertävä kaupunginosa. Kyse ei ollut siitä, että olimme kaupungissa. Jos päättäisimme jäädä Helsinkiin, niin päinvastoin normaalina kesäkuun maanantaina istuisin jossain toimistossa kerrostaloviidakon keskellä ja huokailisin sitä, että kesä menee ohi. Jos olennainen asia on kesä ja vapaus, se edellyttää poistumista pääkaupunkiseudun lainaloukusta.

Keväällä ilmeni, että äitiys- ja vanhempainvapaiden jälkeen minulla ei olekaan enää yliopistolla määräaikaisen pestini loppua odottamassa. On siis aika oikeasti tehdä elämässä muutoksia, kun vanhat työsidokset ovat kadonneet. Koulutus ja säästöt mahdollistavat onneksi sen, että tässäkin tilanteessa on loppujen lopuksi kyse valinnoista, ei pakosta. Se on yksi koulutuksen hyvistä puolista. Suomalaisen koulutusjärjestelmän hyvistä puolista, joka ei toivottavasti häviä ihan heti, vaikka epäilenkin, että olemme menossa kohti uudenlaista luokkayhteiskuntaa. Vähän pelkään sitä, että jos ryhdyn downshiftaajaksi periferiaan, niin tuomitsen lapseni tuleviin alaluokkiin. Toisaalta äidin koulutuksen pitäisi olla yksi hyvä tae sitä vastaan. Se on varmaan myös yksi syy, minkä takia todennäköisesti tulen paasaamaan koulutuksen merkityksestä omille lapsilleni. Jos haluavat puusepiksi tai kampaajiksi, niin hyvä niinkin, mutta olkoot tietoisia, että panostamalla koulutukseen he halutessaan myös pääsevät minne vain. Jos heitä harmittaa, etten panostanut enemmän uraani ja seurusteluun valtaapitävien kanssa enkä pistänyt heitä eliittikouluihin, niin tehköön sen itse. Minun luonteelleni se ei sovi, luokkakierto on vielä liian nopeaa, en koskaan sopeutunut oikeustieteellisen maailmaan enkä arvoihin.  

Nyt on kuitenkin muutoksen aika. Sen ihanan, epärationaalisen syntymäkarttani mukaan olen elämänvaiheessa, jossa haen suuntaa seuraavalle 28-30 vuodelle. Työelämäni loppuajalle siis. Senkin takia on varmasti hyvä aloittaa taas bloggaaminen. Voi prosessoida tätä muutosvaihetta myös kirjallisesti.