Yliopistolta tuli sähköpostissa
eurooppalainen kysely post-doc -rahoitusta saaneiden tohtoreiden
työllistymisestä muille aloille. Vastasin siihen, vaikken olekaan vielä työllistynyt. Kyselyssä tiedusteltiin muun muassa syitä yliopiston ja
tutkimuksen jättämiselle sekä sitä, minkä vuoksi on hakeutunut akateemiselle
uralle. Viime mainitun osalta kaikki syyt olivat hyvin päämäärätietoisia.
Minä ajauduin tekemään väitöskirjaa.
Mikään muu alan ammatti ei houkutellut ja tutkimus edusti mahdollisuutta työllistyä.
Minulla ei ollut varsinaisia akateemisia kunnianhimoja. En päättänyt ryhtyä
tekemään väitöskirjaa, koska halusin lehtoriksi tai professoriksi – en myöskään
siksi, että olisin intohimoisesti rakastanut tutkimista. Toisaalta en myöskään
koskaan nähnyt mahdollisena pitkäaikaista työllistymistä yliopistolle, koska
oman alan vakinaiset paikat olivat kokonaan tukossa vuosikymmeniksi eteenpäin.
Poissiirtymissyiden
kohdalla kyseltiin juuri, halusiko vakinaisempaa ja turvatumpaa työtä tai enemmän
aikaa muullekin kuin työlle. Siltä osalta huomasin, että ajattelumaailmani on
osittain muuttunut enkä enää näe vakinaista työtä yhtä tärkeänä kuin pari
vuotta sitten. Sen sijaan haluaisin sen päämäärätietoisuuden ja oletetun
intohimon, joka heijastui kyselystä. Jonain päivänä haluaisin myös, että
minulla olisi niin paljon sanottavaa jostain, että voisin saattaa sen
kirjalliseen muotoon. Väitöskirjassani minulla ei ollut omaa viestiä,
minkä vuoksi sen kirjoittaminen niin tuskaa olikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti