Läsnäoloa, puuhailua ja kenkiä

Eilen illalla sain ensimmäiset työhakemukset lähtemään. Meinasi hieman tökkiä, ja mietin jo, enkö olekaan kiinnostunut opettajanpaikoista. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minua ahdisti itse työhakemuksen kirjoittaminen. Ylipäätään vaatimukset, jotka koen vaikeiksi. Tarvitsen työn, joka ei ole liian vaativa. Opettajan työ on varmasti haastavaa, mutta se on eri tavalla vaativaa kuin tutkijan tai lakimiehen työ. Kuvittelen, että haasteet liittyvät ennen kaikkea vuorovaikutukseen ja sosiaaliselle puolelle, ei niinkään älylliselle ja tiedolliselle. Kynnys ei ole sillä puolella itselläni niin korkealla: vaadin itseltäni perfektionismia älyllisellä puolella, sosiaalisella puolella en, joten kaikki onnistumiset tuntuvat sitäkin paremmalta.

Oli jännää huomata, kuinka rentouttava vaikutus sillä oli, kun huomasin, etten kaipaa vaatimuksia ja haasteita. Jos en kaipaa niitä, minun ei myöskään tarvitse saavuttaa tai suorittaa mitään. Se kuuluisa läsnäolo ja tyytyväisyys olemassa olevaan on paljon helpompaa. Ainakin taas vähän aikaa.

Mukavan raukea olo. Käytiin aamulla kerhossa, jossa kerhopappi puhui mukavia siitä, kuinka asiat osuvat kohdalle silloin, kun on oikea aika – ei silloin kuin haluaisimme niiden osuvan. Kerhon jälkeen olen viettänyt lähes koko päivän ulkona. Sain aronia-aidan leikattua, vaikka ensin urakka vaikutti toivottomalta. Mihin kyllä vaikutti suuresti myös nälkää lähenevä tila – verensokerin lasku ei vaikuttanut ennen mitenkään, mutta nykyään olen nälkäisenä kiukkuinen kuin mikä. Lounaan jälkeen vedinkin sitten uudella innolla lähes kolme tuntia aidan kimpussa. Tyttölapsi nukkui, poikalapsi-parka viihdytti itseään.  

Niin, ja sainhan myös heitettyä talvivaatteita ja -kenkiä vaatehuoneeseen ja kevät/kesävarustusta tilalle. Vai oliko se eilen? Joka tapauksessa huomasin taas, ettei minulla ole hyviä kesäkenkiä yhtä ainutta paria. Ja luulen, että vastaus ikuiseen kysymykseen ”mikä on minun tyylini” on, että jos minulla olisi rahaa, pukeutuisin kuin hillityt kartanonrouvat englantilaisissa rikossarjoissa. Pelkistetyn tyylikkäästi niin kuin joku Kristin Scott Thomas. Tosin täytyy varmaan olla kartanonrouva, ettei se tyyli vaikuta snobbailevalta.

Pakoa maailmasta

Kymmenien elämänhallintaoppaiden lukemisesta ei ole sanottavaa hyötyä, ellei oppeja muista soveltaa omaan elämäänsä. Se puoli unohtuu liian usein, mutta toisaalta positiivista on ollut havaita, että jossain vaiheessa opetuksiin aina palaa. Joku sanoo blogissa tai jossain muualla jotain, joka muistuttaa taas läsnäolemisen ja positiivisen ajattelun tärkeydestä.

Päivän piristäjinä ovat toimineet maalausryhmän ihanan valoisat ihmiset ja Vastaisku ankeudelle -blogin viikon tekstit, jotka ovat muistuttaneet hyväksymisen tärkeydestä. Viime aikoina töissä on ollut sen verran stressaavaa, että olen unohtanut hyväksymisen täysin ja vain miettinyt, miten kaikki olisi paremmin, jos tekisin jotain muuta ja asuisin jossain muualla. Jos olisin tehnyt erilaisia ratkaisuja ja jos asiat olisivat menneet toisin... Olen sitkutellut, sen sijaan että olisin läsnä. Sitten kahden vuoden kuluttua, sitten kun olen löytänyt toisen työn, sitten kun asun omakotitalossa ja luonnon helmassa, sitten kun elämässä ei ole enää stressiä...

En todellakaan ole hyväksynyt tätä hetkeä enkä myöskään esimerkiksi töissä tehnyt kaikkea stressin vähentämiseksi. Stressin iskiessä minulla on paha tapa turvautua välttelemiseen strategiana, mikä ei edesauta asioiden valmistumista. Jos aikaa ei ole nytkään kaiken tarvittavan tekemiseen, niin sitä ei taatusti tule lisää, jos pistän pääni pensaaseen ja käytän aikani sijaistoimintoihin unohtaakseni ikävät velvollisuudet.

Tavoitteeni eivät myöskään ole realistiset. Toinen ohjaajista sanoi tämän päivän kurssilla, että kuulostaa siltä kuin haaveenani olisi helppo elämä. Se on valitettavan totta. Mielikuvitukseni kun nyt on aika lennokas, niin päiväunissani en haaveile esimerkiksi kirjailijan urasta tai talosta maaseudulla tai parisuhteesta. Ei, minä olen yleensä jonkun sortin varakas vapaaherratar, jonka toimeentulosta huolehtii lottovoitto tai pahimmassa tapauksessa orjatyövoima. Realismi ei ole päiväunelmieni laji.

Valitettavasti kuitenkin jossain elämän vaiheessa on ryhdyttävä realistiksi. Hyväksyttävä se tämänhetkinen elämäntilanne tai muutettava sitä. Tehtävä jotain ammatillisen pätevyyteni kartuttamisen eteen tai selvitettävä se, mitä muuta mahdollisesti haluaisin tehdä. Nyt onneksi on taas vaihteeksi positiivisempi mieli asian suhteen.

Kaikesta tempoilusta vedettävä oppi on se, että läsnäolon ja hyväksymisen omaksuminen ei ole vielä  imeytynyt selkärankaan. Hetkelliset mielenrauhan kokemukset ovat kuitenkin olleet niin mahtavia, että asiaa täytyy taas aktiivisemmin työstää.

Onnea ja harmia

Tänään istuin pihakeinussa poikalapsen nukkuessa ja ajattelin, että tämä oli esimerkki täydellisestä kotisunnuntaista. Aamulla hitaan aamiaisen jälkeen onnistuin pitkästä aikaa siivoamaan hieman tavallista perusteellisemmin pikku apulaisen kulkiessa perässä oman pölyrättinsä kanssa. Vähän leikkimistä ja sitten jatkoa vuoden alusta alkaneelle, mutta hetkeksi jo unohduksiin jäänelle "valmista aina sunnuntaisin jokin uusi ruokalaji" -kampanjalleni. Päivän ruokalistalla oli coucous-kasvispannu, josta tuli oikeasti hyvää.

Lounaan jälkeen lähdimme hetkeksi ulos hiekkalaatikolle. Ajankohta ei ollut täydellinen, sillä aamusta alkaen paistanut aurinko vetäytyi uhkaavan tumman näköiseen pilveen. Pimentyminen oli kuitenkin vain hetkellistä, sillä lähtiessämme kärryttelemään kohti läheistä hevostilaa aurinko alkoi taas paistamaan. Poikalapsi oli jo lähes unessa, mutta halusi vielä nähdä kaksi heppaa. Olivat onneksi pihalla. Kävimme kurkkaamassa ja melkein heti käännettyäni kärryt takaisin kotia kohti tippui mukana ollut lelu soratielle ja poikalapsi nukkui. 

Parkkeerasin peiton alla nukkuvan jälkeläisen varjoon ja jatkoin eilistä kukkasipulien istutusta. Nyt on tulppaaneja ja krookuksia maassa odottamassa kevään tuloa. Kukkapenkeissä on digitaliksen ja kehäkukkien siemeniä ja maljakossa muutama puolivahingossa katkennut kukka.  Sain raivattua minipienen kasvimaani talvikuntoon ja toivon, että homehtuneista ja puolisyödyistä tomaateista ja kesäkurpitsan jätteistä on jotain iloa linnuille tai oraville. Hiiret saattavat kyllä olla se todennäköisin kohdeyleisö ja viimetalvisen metelöinnin jälkeen en niitä haluaisi syöttää.
 
Poikalapsi heräsi riittävästi nukkuneena ja iloisena päinvastoin kuin eilen. Keinuimme hetken ja puuhastelimme omalla pihalla. Hidas sunnuntai jatkui kahvin ja aiemmin viikolla leivottujen korvapuustien merkeissä. Kaivoin esiin oikein kermakon maitoa varten ja lasisen keksilautasen muutamalle muumikeksille. Mutta kyllä siinä sellaista ihanaa vanhojen aikojen sunnuntaitunnelmaa sitten olikin.

Aina siihen asti, kun kahvihetki läheni loppuaan ja aloimme silmäillä poikalapsen saamaa Nalle Puh -lehteä. Parin lukukerran jälkeen kaivoin kaapista uudet liidut väritystehtävää varten. Väritystulos ei ollut toivotun mukainen, joten naps, liitu poikki, jos se auttaisi. Minä siihen huudahtamaan, että "Ei" ja poika ihan säpsähti. Sitten iski suuri harmi - joko siitä, että äiti osallistui värittämiseen tai siitä, että oma väritys ei pysynyt rajojen sisällä. Väri olisi joka tapauksessa pitänyt saada pois, pois, pois. Lehti lähti hetken kuluttua jäähylle ja vaikka harmi meni suhteellisen nopeasti ohi, niin siihen uhkasi kaatua myös täydellinen kotisunnuntai. Varsinkin kun poikalapselle epätavallista kiukuttelua riitti vähän myös loppuillaksi.

Tahtoikä saattaa kolkutella kynnyksellä tai sitten minun täydellinen kotisunnuntaini ei ollut poikalapsen täydellinen sunnuntai. Minusta aamupäivä oli ihana, mutta lapsukainen olisi ehkä arvostanut leikkiseuraa enemmän kuin innoissaan siivoavaa ja kokkavaa äitiä. Ja on se myönnettävä, läsnäolosta lapselle ei tullut tänä viikonloppuna täysiä pisteitä, vaikka muutoin itsestä viikonloppu niin hyvältä tuntuikin. Ihan lähiaikoina luin jossain, että "onnellinen on se, joka pystyy tuottamaan onnea muille". Se ei nyt aivan täydellisesti toteutunut ja jäin vähän tunnontuskiin poikalapsen puolesta.

Onneksi kuitenkin päivällä oli onnellinen loppu. Poikalapsi hiipii usein sängystään ylös ainakin kerran, ennen kuin nukahtaa. Kääntyy kyllä aina kiltisti takaisin, kun ilmoittaa, että nyt on aika nukkua. Vaasan reissua seuraavana iltana otin kuitenkin hetkeksi vielä syliin sohvalle ja nyt se uhkaa jäädä tavaksi. Tänäänkin kapusi kylkeen ja vähän pidemmän hellittelyhetken jälkeen voi todeta, että ehkä tämä kuitenkin oli aika täydellinen kotisunnuntai.

Kesästä ja läsnäolosta

Minulla on oma pienen pieni kasvimaa. Pari kesäkurpitsaa ja tomaattia, vähän retiisiä ja salaattia ja sipulia ja jotain muuta aivan liian tiiviseen tungettuna. Minulla on kukka-amppeli ja toinenkin, murattia kasvamassa pitkin seinän vierustaa ja kaksi koristekivin reunustettua kukkapenkkiä. Tuomi tuoksuu, aronia ja syreeni kukkivat pian ja marjapensas lupaa tuottaa marjoja enemmän kuin hyvin. On kesä. Ihmeen ihana kesä, johon kuuluvat vihdoin myös kaupungissa mullasta mustat kynnenaluset ja tassuttelu paljain jaloin ruohikolla.

Tänään oli lämmintä ja vietimme hyvän osan päivää ulkona. Taloyhtiöllä oli talkoopäivä, mutta poikalapsen kanssa panoksemme jäi vähänlaiseksi. Kävimmepähän ainakin seurustelemassa naapuruston kanssa ja syömässä keksiä, pullaa ja makkaraa kerhohuoneella. Aamulla törmäsimme vastapäisen talon eläkeläispariskuntaan ja juttelimme pitkän tovin. 43 lastenlasta, takapihalla mahtava puutarha ja leikkimökki, jota meidät kiikutettiin katsomaan. Varauksessa laatikollinen jonkun sukulaistytön kasvattamia mansikoita, jotka ilmaantuvat heinäkuussa, jos säät ovat suosiolliset.

Poikalapsen nukkuessa päiväuniaan istuin alas lukemaan. Tuli tunne, että näin on oikein. Näin on hyvä. Kaupungissa on parempi kuin maalla. Täälläkin on piha ja maasta työntyvät vihreät versot ja lukunurkkaus omassa puutarhassa, mutta myös se teatteri ja työpaikka ja seurakunnan kerhot ja halutessa kulttuuritapahtumat ja jonain päivänä lapsen kasvettua ja ajan salliessa myös melominen. Ihan varmasti tulee vielä monta kertaa niitäkin hetkiä, kun ajattelen, että parempi olisi muualla, mutta silti. Nyt viimeisen kuukauden aikana jo useamman kerran olen tuntenut, että näin on hyvä.

Osittain se tietysti johtuu kesästä. Kesällä kaikki on aina paremmin. Varsinkin nyt, kun minulla on se piha ja lämpimien päivien tullen voin vain astua ovesta ulos nauttimaan siitä. Kerrostalossa ihanat kesäpäivätkin menivät usein sisällä harmitellen sitä, etten voinut olla maalla ja voivotellen kesän lipumista ohi sormien.

Osittain se johtuu tästä alueesta. Puut kukkivat ja kaikki on niin kaunista. Matkalla junalle vastaan tulee hevosia ja vanhoja taloja, jotka saavat tuntumaan ihan siltä, kuin olisi maalla.  Voi käydä kävelyllä näkemättä kerrostaloja eikä koko ajan tunnu siltä, kuin eläisi kauhean kiireen keskellä, haudattuna nukkumalähiöön, jossa ei ole oikeasti elossa.

Osaksi se johtuu siitä, että luin Eckhart Tollen Läsnäolon voiman ja sain joitain ahaa-elämyksiä. Olen yrittänyt keskittyä enemmän tähän hetkeen ja läsnäoloon, sen sijaan, että eläisin menneessä, tulevassa tai muuten vaan mielikuvitusmaailmoissa. Fantasiamaailmoissa eläminen on ollut yksi minun ongelmiani aina siitä lähtien, kun kahdeksanvuotiaana kävelyllä löysin kepin, ihan tavallisen puuoksan, taikakepin, joka soi minulle kolme toivetta päivässä. Oman pään sisässä eläminen on paljon helpompaa kuin maailman kohtaaminen, mutta huono puoli siinä on, että elämästä ei oikein jää mitään muistiin ja aina tuntuu, että jossain muualla olisi paremmin.

Nyt kun yrittää useammin elää juuri "nyt", vaientaa koko ajan höpöttävän mielensä ja kysellä itseltään aina silloin tällöin, mikä on ongelmana juuri nyt, elämä näyttää pääsääntöisesti paljon paremmalta. Toki opit aina tuppaavat unohtumaan, kun kirjan laskee käsistään ja niin tälläkin kertaa. Läsnäolossa oli kuitenkin oikeasti aika jännää mielenrauhaa, joten kovasti yritän aina muistutella itseäni pysymään tässä hetkessä.

Nonniin, olisikohan se siinä tältä päivältä. Josko nyt vähän aikaa Euroviisuja, vaikka huomenaamulla en siitä itseäni kiitäkään.