Munkkeja ja grillausta

Tänään on vietetty vappua. Paistettu munkkeja, tehty salaattia, siivottu. Juhlittu kuusi tuntia vieraiden kanssa, grillattu ja syöty tajuton määrä ruokaa. Viime vuosina vappuaatot ovat menneet hyvin matalalla profiililla, joten tämä oli erittäin mukava vapunviettotapa. Ajatus ei sen sijaan luista lainkaan tällaisen päivän jälkeen ja vatsan ollessa näin täynnä. Joten mitäpä sitä muuta kuin ”Iloista vappua!”

Luovuuden ja vapauden kutsu

Tänään yritin olla luova, koska poikalapsen kerhossa oli vappunaamiaiset. Alun perin harkinnassa oli jo kertaalleen syksyllä toteutettu merirosvo, mutta sitten poikalapsi päättikin, että hän haluaa olla hirviö. En aikonut lähteä ostamaan hirviöasua, joten kotoa löytyvällä varustuksella piti selvitä. Poikalapsi tuntui olevan sitä mieltä, että pelkässä dinosauruspaidassa on hirviöainesta, mutten ollut yhtä vakuuttunut. Koristeltiin sitten (taloyhtiön roskakatokseen syksyllä tyrkylle jätetty ja sieltä käyttöön nappaamani) pyöräilykypärä viime vuonna syntymäpäivälahjaksi saaduilla käärmeillä ja muilla vähänkään pelottavamman puoleisilla otuksilla. Tai no ylipäätään niillä otuksilla, jotka vielä lelukaaoksen keskeltä löydettiin. Poikalapsi oli tyytyväinen lopputulokseen.

Poikalapsen kerhoillessa istuttiin tyttölapsen kanssa hiekkalaatikolla. Tai tyttölapsi istui ja minä luin teologian kirjaa. Yritin lukea sitä eilen illallakin, mutta en saanut silmiä millään pidettyä auki, vaikka kello oli vasta puoli kymmenen. Annoin sitten periksi ja lähdin lukemaan romaania. Se ei vaadi keskittymistä vaan heittäytymistä tarinaan, joten ei aiheuttanut lainkaan samanlaista nukahtamisreaktiota.

Sain myös englanninkielisen käännöksen lähtemään eteenpäin ja alustavasti oli puhetta, että samasta osoitteesta voisi tulla uusiakin käännöstöitä. Mikä olisi hienoa, koska sitä kirjaa oli oikeasti mukava kääntää. Rahatkin napsahtivat paypal-tilille. Laskeskelin, että saksankielinen vielä kesken oleva käännös mukaan luettuna olen tässä kevään aikana ansainnut käännöksillä bruttona vähän reilut 1500 euroa. Alussa epäilemäni 60 euron kuukausipalkkio on siten napsahtanut yli keveästi, ja budjetin tasapainottamisnäkökulma toteutunut kivasti.

Elämiseen tämä tahti ei vielä riittäisi, mutta toisaalta olen joutunut kieltäytymään viimeisen parin viikon aikana kaikista uusista tarjouksista. Jos päivän voisi käyttää työntekoon, niin kyllähän sitä ennättäisi tehdäkin enemmän. On nimittäin ollut taas sellainen päivä, jolloin ajatus kotoa suoritettavasta freelancer-elämästä on tuntunut hyvin houkuttelevalta. Hidasta elämää -sivulla muistuteltiin tänään siitä, ettei kaikkien tarvitse kulkea elämässä samoja polkuja. Se kuiskutteli hiljaa kysymystä, onko freelancer-tyyppinen elämä mahdotonta, koska se on a) epärealistista (ei riittävästi rahaa elämiseen) vai b) koska se on epätyypillistä eikä yleisesti tallattu polku. Koska jos vastaus on b, niin silloinhan se ei olekaan mahdotonta vaan vaatii vain rohkeutta ja hyppäämistä. Ja epävarmuuden sietämistä.

Hidasta arkea

Toinen harmaa päivä peräjälkeen, eikä taaskaan selvitty ulos. Päivän ohjelmassa oli kesäverhojen lyhennys. Jälki ei kestä lähempää tiirailua, kun taloudessa ei ole ompelukonetta, mutta kauempaa katsottuna menettelevät hyvin. Valkoinen olisi saanut olla vähän pehmeämpää sävyä, mutta kun kaikista neljästä verhosta on maksettu yhteensä vain 15 euroa, niin olen tyytyväinen. Oranssi tekee itse asiassa hyvin mukavan säväyksen.

Tänään on ollut aika leppoisa päivä. Ompeleminen oli yllättävän rentouttavaa, ja poikalapsikin innostui siitä. Tuli ensin notkumaan viereen ja katselemaan, sitten halusi itsekin neulan ja ”narua”. Vähän mietin, uskallanko antaa, mutta onhan ne neulalla tehneet kerhossakin jotain askartelujuttuja. Poikalapsi neuloi sitten paperiin lankoja ristiin rastiin eikä saanut yhtään reikää sormeen. Oli hyvin tyytyväinen itseensä. Ja viime aikaista selvästi paremmalla tuulella koko päivän, mikä sai minutkin hyvälle tuulelle. 

Mukava tavallinen päivä. Mitä varmaan lisäsi se, että poistin kameralta yksitellen joitain viime kesän kuvia. Se muistutti siitä, että elämme taas vuoden ihanimpia kuukausia ja ne parhaat ovat vielä edessä.

Vettä, kalaa ja vettä

Tänään satoi vettä koko aamupäivän, mutta siitä ja kiukkuisen työteliäästä aamusta huolimatta jaksoimme lähteä kello 14:n perhekirkkoon läheiselle seurakuntakodille. Hyvin pienimuotoinen ja lapsille suunnattu tilaisuus, jossa oli hartaushetken jälkeen tarjolla ilmaista lohikeittoa ja lapsille ongintaa ja käsimaalausta. Oli muuten erittäin mukava tilaisuus, paitsi että oma aamuinen kiukkuisuuteni oli tarttunut poikalapseen. Hänen tuulensa parani vasta, kun hän sai käteensä terävähampaisen piraijan kuvan. Kalat kun olivat tilaisuuden teema, mutta poikalapselle ei ihan sellainen tavannomainen versio kelvannut. Onginnastakin tuli kala-koru (sillä perinteisellä kristillisellä symbolilla) ja kun se oli aika kiva, niin omin sitten poikalapsen korun itselleni. Tai tyttölapsen. Jomman kumman kuitenkin.

Ehdimme olla kotona hetken ennen kuin oli aika lähteä poikalapsen uimakouluun. Sinne ei tarvitse houkutella tai käskeä vaan sinne ”on päästävä”. Hyvä, että on löytynyt mieluinen harrastus.Tyttölapsi nukahti taas autoon, mutta ei malttanut autossa nukkua kuin reilun puoli tuntia. Koska viime yö meni tavallista vähemmillä unilla, niin olikin sitten väsyneen kiukkuinen koko illan. Haukotukset tuntuvat olevan illan teema, joten heti, kun artikkelit on saatu lähtemään taittoon, on aika laittaa itsekin piste tälle päivälle.

Askel kerrallaan

Tänään oli talkoopäivä. Yhdeksältä ei oltu vielä lähelläkään uloslähtöä, mutta ennen yhtätoista selvittiin kuitenkin. Lapset jaksoivat pysyä menossa mukana pari tuntia, sitten tyttölapsi väsähti ja nukahti nätisti päiväunille, poikalapsi lähti katsomaan televisiota. Minä puuhasin ulkona yhteensä noin neljä tuntia, sekä yhteistä hyvää että omalla pihalla. Näinä vuosina, kun tässä on asuttu, ei oma piha ole varmaan koskaan ollut näin siisti. Takkiakaan ei tarvinnut, kun siellä oli niin lämmintä. Hanskat sen sijaan olisivat olleet hyvät, koska käsistä löytyy naarmua, palkeenkieltä ja kynnen alta mahdollisesti vieläkin jotain puun palaa, mutta en minä hanskoja oikein osaa käyttää. Niillä ei saa tuntumaa siihen, mitä on tekemässä. Sormikkaat olivat kädessä ruusupuskaa leikatessa, mutta niistä menivät pienet piikit läpi. Pari saattaa vieläkin olla oikeassa kädessä. 

Töitäkin on tullut tehtyä muun lomassa. Yksi artikkeli toimitettu ja se toinen saksankielinen työ aloitettu. Onneksi en saanut niitä muita tarjottuja saksankielisiä käännöksiä. Oletan, että johtui pyytämästäni korkeammasta hinnasta, vaikka syyksi sanottiinkin aikataulun kiireellisyys. Oli miten oli, niin elämä on ollut paljon leppoisampaa tämän pari viikkoa, kun ei ole tarvinnut kääntää niitä. Kiirettömämpää. Heti meinasi pinna kiristyä, kun ryhdyin vääntämään ensimmäistä, mutta onneksi se oli ohi menevää. Odotan aikaa, jolloin viikossa voi pitää yhden täysin työstä vapaan päivän. Kyllä siinä kolmannessa käskyssä ihan vissi järki on, mutta toukokuussa ei vielä sitä pysty noudattamaan.

Tyttölapsi lauleskelee sängyssä.  Se ikävämpi puoli pitkistä päiväunista, mutta toisaalta ei ole onneksi – ainakaan vielä, knock, knock, knock – vaatinut päästä pois. Tänään pitäisi vielä saada muutama työhakemus lähtemään, mutta sitten taidan siirtyä lukuosastolle. Viimeiset kaksi viikkoa on ehtinyt paitsi harrastaa puutarhaelämää myös lukea lähes joka ilta, ja sen huomaa yleisessä elämäntyytyväisyydessä.

Ihana aurinko ja multaiset sormet

Olen saanut muutaman ”kiitos, olemme vastaanottaneet hakemuksesi” -viestin. Saimme 49, 31, 27 hakemusta… Kyllähän noita sijaisuuksia on tarjolla paljon, mutta silti todennäköisyys saada paikka ei ehkä ole päätähuimaava. Vaikken saisikaan mitään, niin aion silti laittaa lapset syksyllä tarhaan ja elää ainakin pari kuukautta yksittäisillä sijaisuuksilla ja käännöstöillä. Lapsilisistä, elatustuista ja toimitussihteerin työstä kun kuitenkin napsahtaa pikkaisen reilu tonni käteen, niin sitä ei ole samalla lailla tulojen suhteen täysin puilla paljailla kuin totaalityötön lapseton sinkku.     

Voisin myös yrittää syksyllä hankkia lisätuloja jollain vihertyöntekijän hommilla, jos niitä vielä sesongin ulkopuolella on tarjolla. Niihin tehtäviin kun ei ilmeisesti aina tarvitse koulutusta, vaan työn oppii tekemällä. Vai pitäisikö minun harkita sitä ihan ammattinakin? Suuri huolenaiheeni normaalissa 40 tunnin työssä on se, että vietän kaiken aikani tylsässä toimistossa enkä koskaan ehdi nauttimaan (keväisestä ja kesäisestä) ulkoilmasta enkä elämästä ylipäätään.  Jos valitsisin työn, jossa on hauskaa ja jossa saisin tehdä puutarhahommia sydämeni kyllyydestä, niin se huoli menettäisi merkityksensä. Palkka on pieni, muttei niin pieni, etteikö sillä selviäisi. Hämeenlinnassa alkaisi ensi vuoden alussa se koulutuskin.

Aargh, kuka tietää. Sen vaan tiedän, että tämä auringonpaiste ja lintujen laulu ja puuhailu ulkona on ihan mieletöntä. Elämään tulee niin paljon enemmän iloa tähän aikaan vuodesta, että se on ihan käsittämätöntä.

Suunnitelmat uusiksi

Tämän piti olla ihan tavallinen arkipäivä: kaupassakäyntiä, ulkoilua, kerho illalla. Mutta suunnitelmat menivät uusiksi, kun olimme lähdössä kauppaan. Auton ovet eivät auenneet keskuslukituksen kautta, ja ihmettelin, missä vika. Avaimella aukesi vain ajajan ovi, ja pian selvisi vian syykin. Auto ei lähtenyt käyntiin. Ei pihahdustakaan. 

Talonmies sattui kävelemään parkkipaikan läpi, ja ilahduin. Nyt löytyvät kaapelit, ja hän starttaa meidät käyntiin. Mutta ei. Nykyautot ovat kuulemma hemuli vieköön niin täynnä elektroniikkaa, että starttaus kaapelien kanssa saattaa sekoittaa ainakin virtaa antavan auton ajotietokoneen. Huoltoon, huoltoon, oli ohje, mikä ei todellakaan ilahduttanut minua. Viime viikon vuosihuoltoon meni jo ihan törkeä määrä rahaa, enkä yhtään halunnut kiikuttaa autoa takaisin. Huollon asiakaspalvelu kehotti tilaamaan hinausauton paikalle, mutta onneksi sopivaa etsiessäni havaitsin, että hinauspalvelulla oli myös käynnistyspalvelu. Sieltä tuli mies paikalle noin puolen tunnin kuluttua ja sai auton käyntiin minuutissa. Tuuletuksen paikka. Lukuun ottamatta sitä, että hommasta, josta olisi ennen selvinnyt hymyllä ja kiitoksella, joutui nyt pulittamaan sata euroa. Ja sitä ettei huolto viitsinyt mainita tästä vaihtoehdosta.  Tämäkin episodi todistaa, että uusi ja moderni ei todellakaan aina tarkoita samaa kuin hyvä. Uudehkon (2009) autonkin ostin sen vuoksi, että selviäisin helpommalla korjauskuluissa, mutta yhtä paljon se imee tämäkin kuin kymmenen vuotta vanhempi.

Kun auto oli saatu startattua, moottori piti pitää hyrisemässä. En todellakaan aikonut jättää sitä yksikseen käymään parkkipaikalle, joten lähdettiin ajelemaan. Kierreltiin Malmin kautta Kuusikkoon ja lopulta HongKongin pihaan. Sieltä mukaan kilon tarjouskeksipaketti, orvokkeja ja poikalapselle taas pari lego-minifiguuria (ensimmäinen oli se sama onneton tyttömäinen tapaus, mutta toinen onneksi haluttu ja valikoiman toiseksi mieluisin soturi). Alkoi olla jo lounasaika, joten kurvattiin seuraavaksi naapuriin Ikeaan. Törmättiin lounasjonossa pariin kaveriin ja heidän poikiinsa, syötiin yhdessä pidemmän kaavan mukaan jälkiruokaa myöten ja onnistuttiin kadottamaan tyttölapsi kertaalleen. Poikalapsi halusi Smålandiin pallomereen, joten jätettiin hänet vähäksi aikaa leikkimään. Selasin samalla ajankuluksi Ikean katalogia, ja päätin käydä ostamassa olohuoneeseen kesäverhot. Tänään ei todellakaan olla nuukailtu, vaan leikitty upporikasta ja rutiköyhää. 

Paluumatkalle lähdettiin vasta puoli neljän jälkeen ja tyttölapsi nukahti autoon. Parkkeerasin hepan hetkeksi talon viereen ja jätin neidin nukkumaan. Heräsi vasta kun lähdettiin ajamaan kohti kerhoa. Nyt ovat toivottavasti jo unessa, vaikka vielä jokin aika sitten lastenhuoneesta kuuluikin ääniä.   

Ai niin, ja laitoin aamulla pitkästä aikaa naamaan vähän meikkiä. Poikalapsen mielestä näytin ihan kuin toiselta tätiltä, erilaiselta. Kun kysyin, että milleen erilaiselta, rumemmalta vai nätimmältä, niin poikalapsi totesi, että nätimmältä, vähän liiankin nätiltä. On se hyvä, jos voi välillä olla vähän liiankin nätti.

Läsnäoloa, puuhailua ja kenkiä

Eilen illalla sain ensimmäiset työhakemukset lähtemään. Meinasi hieman tökkiä, ja mietin jo, enkö olekaan kiinnostunut opettajanpaikoista. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minua ahdisti itse työhakemuksen kirjoittaminen. Ylipäätään vaatimukset, jotka koen vaikeiksi. Tarvitsen työn, joka ei ole liian vaativa. Opettajan työ on varmasti haastavaa, mutta se on eri tavalla vaativaa kuin tutkijan tai lakimiehen työ. Kuvittelen, että haasteet liittyvät ennen kaikkea vuorovaikutukseen ja sosiaaliselle puolelle, ei niinkään älylliselle ja tiedolliselle. Kynnys ei ole sillä puolella itselläni niin korkealla: vaadin itseltäni perfektionismia älyllisellä puolella, sosiaalisella puolella en, joten kaikki onnistumiset tuntuvat sitäkin paremmalta.

Oli jännää huomata, kuinka rentouttava vaikutus sillä oli, kun huomasin, etten kaipaa vaatimuksia ja haasteita. Jos en kaipaa niitä, minun ei myöskään tarvitse saavuttaa tai suorittaa mitään. Se kuuluisa läsnäolo ja tyytyväisyys olemassa olevaan on paljon helpompaa. Ainakin taas vähän aikaa.

Mukavan raukea olo. Käytiin aamulla kerhossa, jossa kerhopappi puhui mukavia siitä, kuinka asiat osuvat kohdalle silloin, kun on oikea aika – ei silloin kuin haluaisimme niiden osuvan. Kerhon jälkeen olen viettänyt lähes koko päivän ulkona. Sain aronia-aidan leikattua, vaikka ensin urakka vaikutti toivottomalta. Mihin kyllä vaikutti suuresti myös nälkää lähenevä tila – verensokerin lasku ei vaikuttanut ennen mitenkään, mutta nykyään olen nälkäisenä kiukkuinen kuin mikä. Lounaan jälkeen vedinkin sitten uudella innolla lähes kolme tuntia aidan kimpussa. Tyttölapsi nukkui, poikalapsi-parka viihdytti itseään.  

Niin, ja sainhan myös heitettyä talvivaatteita ja -kenkiä vaatehuoneeseen ja kevät/kesävarustusta tilalle. Vai oliko se eilen? Joka tapauksessa huomasin taas, ettei minulla ole hyviä kesäkenkiä yhtä ainutta paria. Ja luulen, että vastaus ikuiseen kysymykseen ”mikä on minun tyylini” on, että jos minulla olisi rahaa, pukeutuisin kuin hillityt kartanonrouvat englantilaisissa rikossarjoissa. Pelkistetyn tyylikkäästi niin kuin joku Kristin Scott Thomas. Tosin täytyy varmaan olla kartanonrouva, ettei se tyyli vaikuta snobbailevalta.

Lomasuunnitelmia

Syksyisistä 40-vuotissynttäreistä lähtien on ollut suunnittelulistalla, että lähtisin keväällä jonnekin lyhyelle omalle lomalle ihan itsekseni ilman lapsia. Keväällä, koska viime vuonna käytiin sukulaisvoimin kolmellakin matkalla: Virossa Muhulla ratsastusreissulla (vaikka itse pääsin lähimmäksi hevosta kärryn kyydissä), Tallinnassa kylpylässä sekä kotimaan hienolla pittoreskilla reissulla Fiskarsin ja Tammisaaren kautta Naantaliin. Keväällä myös sen vuoksi, että tyttölapsi on jo sen verran vanhempi, että voin olla pois yhden yön sijasta kaksi.

En vain ole saanut päätettyä, minne lähtisin. Yksi vaihtoehto oli Tallinna: lähellä, edullista ja mahdollistaisi nautiskelun sekä vanhan kaupungin kulttuurista että hemmottelun jossain kylpylähoidossa, ehkä visiitti Rocco al Maren ulkoilmamuseoon. Saksan keskiaikaretkien houkuttelemana mietin myös lentoa Berliiniin ja junaretkeä sieltä johonkin lähiseudun pikkukaupunkiin.

Tänä aamuna ryhdyin miettimään, mihin oikeasti haluaisin. Ei, mikä on helppoa ja turvallista, vaan mitä oikeasti haluan lomaltani. En halua jonnekin, missä olen jo ollut. En halua kaupunkien ihmisvilinään. Haluan pittoreskia historiaa ja rauhallisen vihreän nurmen, jolle voin kellahtaa hyvän kirjan kanssa auringon toivottavasti paistaessa. Kaikki tämä mahdollisimman edullisesti ja niin, ettei koko aika kulu matkustamiseen.

Olen tehnyt alustavan varauksen. Alustavan, koska päivämääriä ei ole vielä lastenhoidollisesti sovittu. Kohde on yhä Viro, mutta ei Tallinna, vaan komea barokkikartano lähellä Lahemaan kansallispuistoa. Pehtoorintaloon asumaan (ei televisiota ja jaetut kylpyhuoneet, mistä edullisuus), ja tarjolla on pittoreskia, historiaa ja luontoa paitsi sen nurmikon myös erilaisten luontopolkujen muodossa. Auto pitää saada mukaan, mutta kunhan saan lainaan Viron kartalla varustetun navigaattorin, niin luulen selviäväni vallan hyvin.

Olen vallan innostunut ja erittäin tyytyväinen itseeni. Riittävän pitkään kun jaksoi odottaa, niin joku ääni sisällä valpastui kuitenkin kertomaan, mitä minä lomaltani haluan.    

Viikko taas alullaan

Iloitsin eilen liian varhain. Vatsatauti saavutti tänään poikalapsen, joka on kyllä siitä huolimatta ollut yllättävän reippaalla tuulella. Vaisummalla, mutta reippaalla, minkä vuoksi meillä on itse asiassa ollut yllättävän hyvä päivä. Vähemmän kiukuttelua ja enemmän paijailua. Poikalapsi alkoi valittaa vatsakipua vasta lounaalla, vaikka se oli ilmeisesti vaivannut jo aamusta alkaen. Kun ei maininnut asiasta, niin ehdittiin käymään kirjastossa, leikkimään puistossa ja tekemään hommia pitkään omalla pihalla. Täytettiin kompostia, leikattiin piha-aitaa ja korjattiin oksia pois talkoita varten pihalle tuodulle lavalle. Ilma oli niin mahtava, että jatkoin vielä työntekoa keinussakin tyttölapsen nukahdettua.

Viimeisen tunnin verran olen yrittänyt käydä läpi työpaikkahakemuksia, ja täyttää ensimmäistä hakemusta. Oli hassua etsiä vanhaa cv:tä ja tajuta, että minulla on ollut oikea työpaikka, ei pelkkä opiskelupaikka. Saa nähdä, seuraako näistä hakemuksista mitään. Koko homma ei jotenkin tunnu oikein todelliselta.

Vaalipäivä

On se mukavaa, kun olo tuntuu suhteellisen normaalilta. Ei vielä ihan 100 prosenttiselta, mutta enää ei kuitenkaan heitä kovin montaa yksikköä. Asiaa auttoi varmasti se, että laitoin eilen valot pois puoli yhdeksältä ja nousin sängystä melkein 12 tuntia myöhemmin.

Tänään on käyty äänestämässä. Ei ole helppoa tämä äänestäminen, ei. Tein eilen vaalikoneita, mutta moneen tärkeään kysymykseen oli pakko vastata ”en osaa sanoa”, kun ei ole riittävästi tietoa arvioimaan asiaa. Kyllä siellä kärjessä silti olivat ne puolueet, joita voin kuvitella äänestäväni (vihr – SDP – vas), ja kauimpana sitten ne toiset (ps – kd). Mielelläni olisin ääneni antanut kaikille kolmelle harkitsemalleni puolueelle, mutta se ei nyt vaan ollut mahdollista. Päätin sitten äänestää ihmistä, joka ei ole aikaisemmin ollut eduskunnassa, siinä toivossa että eduskuntaan pääsisi ihminen, joka ei ole elänyt kansanedustaja-kuplassa jo pitkään. Sillä vaikka ihmisellä olisi kuinka hyvät aikomukset, kun elää kansanedustajan kaltaisessa varakkaassa ja vaikuttamaan kykenevässä maailmassa, ei voi enää todella tajuta sitä toisenlaista arkea. Sitä ei voi käsittää teoreettisesti, se täytyy elää todeksi. Ei näytä kyllä ehdokkaani menevän läpi, mutta varasijalle päässee.

Äänestämässä käyminen oli silti mukavaa. Liikkeellä oli huomattavan paljon iloista väkeä perhekunnittain ja äänestyspaikalla joutui jopa odottamaan. Tyttölapsi jaksoi kävellä koko (lyhyen) matkan äänestyspaikalle ja juoksi kädet ojossa tervehtimään kaikkia vastaantulevia koiria. Poikalapsi halusi loppumatkalla leikkiä saalistavaa dinosaurusta, ja ennen kuin ehdin reagoida, hän oli syöksynyt lähellä seisovan miehen jalkaan kiinni. Onneksi ei setä hermostunut, ja saatiin sovittua, että jatkossa hyökkäillään vain puiden kimppuun. Vähän kyllä poikalapsi protestoi, että lihansyöjät syövät vain lihaa eivätkä puut sovi tähän tarkoitukseen. 

Pitkästä aikaa sairaana

Eilen yöllä iski jonkin sortin vatsatauti, ja tänään on ollut lievää kuumetta. Vain 37,58 pahimmillaan, mutta juuri sellaista voimattomaksi vetävää. Torkuin iltapäivällä vajaan pari tuntia, minkä jälkikasvu salli kiitettävän hyvin, mutta ei se jaksanut poistaa väsymystä. Asiaa ei ehkä auttanut myöskään se, että aamupäivällä piti päästää Lidliin ostamaan vain tänään tarjouksessa ollut 35 euron komposti. Odottaa vielä takapihalla kokoamista, mutta olen iloinen, että minulla nyt on sellainen. Saa sitten nähdä, tarkoittaako edullinen hinta minkälaista laatua.

Taidan jättää tänä iltana työnteon väliin, mutta huomisen vaaliehdokas pitäisi mahdollisesti päättää. Tai oikeastaan puolue. Kunhan puolueen saa valittua kolmesta potentiaalisesta, niin jokaisesta löytyi kyllä joku varteenotettava ehdokas.

Päivän pieniä positiivisia kokemuksia. Poikalapsen ilo siitä, kun kokeili kaataa itse maitoa ja riemuitsi vilpittömästi osaamisestaan. Tyttölapsi alkaa vihdoin kommunikoida enemmän, vaikkei selkeitä sanoja vieläkään erityisesti ole.  

Päivä rauhoittuu

Olen siivonnut tänään. Perusperjantaisiivous – tai ainakin sen osa. Olen tyytyväinen, koska en jostain syystä yleensä jaksa siivota perjantaisin ja se kuitenkin jotenkin kuuluu asiaan. Olen juonut liikaa kahvia, vatsani on protestoinut, ja olen jälleen kerran päättänyt pitää hieman taukoa. Olen istunut liian kauan huonossa asennossa tietokoneen äärellä, ja saanut hartiani jumiin ja pääni kipeäksi. Olen saanut köyhän miehen hartiahieronnan, joka onnistuu makaamalla lattialla, mikä väistämättä johtaa siihen, että tyttölapsi kiipeää päälle hyppimään. Olen valinnut vaatekaapista päälleni joitain niitä nätimpiä vaatteita, ja todennut, että vaatteilla ehkä sittenkin on jonkinlainen vaikutus mielentilaan. Olen taas tehnyt töitä ja heittänyt ilmapalloja – osittain samaan aikaankin. Olen päättänyt rajoittaa käännöstöiden tekoa, nauttia kesästä ilman isompia projekteja ja raataa vasta sitten, kun on oikeasti pakko – jos se päivä joskus tulee eteen. Töiden tekeminen hullun lailla ei ole hitaamman elämän valitsemista. Olen jutellut naapurin kanssa, kävellyt sateessa ja miettinyt, miksi päässäni pyörii kymmeninä eri variaatioina kohtaus, joka sopisi fantasiaromaaniin. Viimeksi tarinaan sopivan kohtauksen jäädessä pyörimään mieleeni – kuukausiksi – sen oli tarkoitus opettaa minulle jotain myötätuntoisesta suhtautumisesta kanssaihmisiin ja yhteen hiileen puhaltamisesta. Haluaako tämäkin kertoa minulle jotain vai haluaako se vain tulla kirjoitetuksi ylös? Televisio pitää seuraa taustalla, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, ja se lähes fiktiiviseltä kirjoittamiselta tuntuva kirjan kääntäminen odottaa. Kello tikittää hiljaisuutta. Hitautta. 

Vaatteita

Ulkona sataa vettä. Eteisessä roikkuu märkiä ulkovaatteita kuivumassa, sillä jälkikasvu löysi oikein mukavan kerhoillan päätteeksi kavereiden kanssa ulkoa vesilätäkön. Minusta oli mukavampi höpöttää muiden kanssa, kun huutaa lapsia pois vedestä, joten he kikattivat menemään ja saivat kerrankin leikkiä kuraleikkejä ilman saappaita ja kuravaatteita. Onneksi auton sai lämpimäksi eikä ulkonakaan varsinaisesti kylmä ollut.

Tänään sain tartutuksi puuhaan, joka on ollut hyvin pitkän aikaa tehtävien asioiden listalla. Vaatekaapin siivoukseen. Pääsin vasta alkuun, mutta kolme hyllyä on nyt joka tapauksessa käyty läpi. Ylimmälle hyllylle päätyivät varastoon vaatteet, jotka eivät houkuttele juuri nyt. Katseltuani vanhoja valokuvia olen tullut siihen tulokseen, että vaatteita ei kannata laittaa kiertoon heti. Jonkin aikaa poissa käytöstä voi saada vaatteen näyttämään kuin uudelta – ja sitten on tietysti niitä vaatteita, jotka näyttävät hyviltä sen x kilon pudotuksen jälkeen. Kymmenen kilon jojoilijana ei todellakaan kannata heittää vaatteita pois vain sen takia, että ne ovat jollain aikavälillä liian suuria tai liian pieniä.

Jossain naistenlehdessä sanottiin, että vaatekaapissa tulisi olla vain sellaisia vaatteita, joita rakastaa. Sillä kriteerillä minun vaatekaappiini ei kovin monta vaatetta jäisi. Minulla on paljon huonekaluja – yleensä niitä vanhoja perittyjä – joista en haluaisi luopua, mutta vaatteisiin minulla ei ole kovin henkilökohtaista suhdetta. Vaikka suurin osa onkin kulkenut mukana aika pitkään. Olen tainnut viimeksi ostaa itselleni vaatteita viime kesän alennusmyynneistä. Varsinaisia puutteita ei nytkään tullut vastaan, mitä nyt jonkun korkeakauluksisemman paidan voisin haluta. Vanhentumisen huomaa siitä, että aikaisemmat avonaisemmat vaatteet eivät enää näytä niin hyviltä.  

Kevätkävely

Toinen aamu peräjälkeen, kun piti laittaa kello soimaan. Vietiin auto vuosihuoltoon, ja puoli kymmeneen mennessä, kun saavuimme kerholle, oltiin jo ehditty kävellä kiva aamulenkki auringonpaisteessa. Käännyttiin yksi risteys liian aikaisin, minkä vuoksi matkaa tuli pikkuisen enemmän, mutta nähtiin myös kauniita taloja ja saalistava kissa. Käveleminen oli niin mukavaa, että täytyy ehkä taas herätä perjantaisinkin riittävän ajoissa, jotta ehditään kerhoon kävely/juna -yhdistelmällä.

Kerhossa oli vierailevana tähtenä kitaraa soittava nuoriso-ohjaaja, jonka kanssa myöhemmin höpötettiin paikallishistoriasta. Juuri tällä alueella on kuulemma vielä sata vuotta sitten ollut helsinkiläisten kesähuviloita ja kotimme ympäristössä kesänviettäjien lehmihaka. Eivät tunnistaisi tuon ajan paimenpojat aluetta enää.

Kerhoaskartelu oli tällä kertaa suunnattu aikuisille. Lapsenlapsensa kanssa käyvä mummo oli pari viikkoa sitten tuonut näytille hienoja käsinukkeja ja pehmoeläimiä, joita hän on tehnyt sukista, lapasista ja sormikkaista. Tälle kerralle oli pyydetty tuomaan mukanaan omia vanhoja lapasia – minkä olin autuaasti unohtanut – ja tarjolla oli materiaalia, joista sai sitten itse väsätä eläimiä. Nappasin työhön omat sormikkaani, kun niissä oli jo reikiä. Nukkeja ei kuitenkaan ollut enää malliksi ja ohjeistus oli lähinnä sitä, että tuossa on lankaa ja nappeja ja muuta materiaalia, tehkää. Ärsyynnyksen tilassa en jaksanut odottaa, että nukentekijä itse ehtisi neuvomaan, joten ryhdyin sitten ihan vaan koristelemaan sormikasta käyttöön. Parsin kotona rikkinäiset sormenpäät kasaan ja koristelin vielä toisenkin kaveriksi. Tosin siinä vaiheessa meinasi unohtua, että vähemmän on enemmän. Vihreän kiven olisi ehkä voinut jättää pois, mutta melko tyytyväinen olen silti. Erinomaisen hauskaa tämä oli joka tapauksessa, ja täytyy muistaa jatkossakin, että vaatteille voi itsekin tehdä jotain.

Juurihoitoa, legoja ja käännöstöitä

Tänään vietin aamupäivän juurihoidossa, mikä ei ollut aivan niin rentouttavaa kuin etukäteen kuvittelin. Kymmenessä vuodessa on hammashoidonkin alalla kehitetty kaikenlaisia uusia apuvälineitä, jotka tekevät ainakin hammaslääkärin työstä helpompaa, mutta näin potilaan näkökulmasta kolme tuntia suu koko ajan auki on vähän liikaa. Silti, kyllä se jonkinlaista rentoutusta silti tuotti, koska iltapäivällä jaksoin leikkiä lasten kanssa lahjaksi saadulla ilmapallolla ja muutoinkin tunsin oloni virkistäytyneeksi. Sitä tosin varmasti edisti myös tunnin juttelutuokio hammaslääkärikeikan jälkeen. Poikalapsi on ollut kovasti ilahtunut hoitopaikasta; tyttölapsi ei vielä osaa sanoin ilmaista iloaan, mutta jäi hyvin nätisti aamulla leikkimään.  

Kotimatkalla käytiin kaupassa. Poikalapsi on haaveillut jo jonkin aikaa legon minihahmoesitteen äärellä ja toivonut niitä syntymäpäivälahjaksi. Kun synttäreihin on vielä yli kolme kuukautta, niin kaivettiin eilen säästöpossu kaapista ja tutkittiin, paljonko se on syönyt rahaa.  Miniukot eivät maksa ihan kauheasti (kaksi viitosella), joten käytiin sitten tänään kauppareissun yhteydessä ostamassa kaksi sellaista ”omalla rahalla”. Olen vähän pitänyt periaatteena, ettei leluja ostella muuten kuin juhlina, kun a) tavaraa on lapsilla muutenkin hirveästi ja b) poikalapsen kanssa ei sitten tarvitse jankuttaa joka reissulla siitä, miksei tällä kertaa osteta jotain. Näiden hahmojen huono puoli on se, että pussissa tulee yksi random-ukko valikoimasta. Yritettiin tunnustelemalla löytää se, johon poikalapsi oli iskenyt silmänsä, mutta ei oltu siinä hyviä. Toinen ukko oli ok (lännen seriffi), mutta toinen oli se lähes ainoa tyttömäinen figuuri koko kokoelmassa. Onneksi pettymys ei ollut aivan kauhea, mutta voi olla, että poikalapsen säästöpossusta täytyy tyhjentää loputkin rahat toista keikkaa varten.

Saksannokset olivat menneet perille. Ei tullut kritiikkiä, vaan tarjous uudesta käännöstyöstä. En ole vielä vastannut, mutta varmaan teen taas tarjouksen. Tosin saa nähdä, meneekö läpi, sillä aion pyytää vähän korkeampaa hintaa. Se ulkomaisen toimiston projektipäällikkö nimittäin tarjosi minulle alustavasti sopimusta ja vaikkei heidän maksamansa palkkio ole lähellekään oikeiden kääntäjien saamia summia, niin hinta on kuitenkin lähes kolme kertaa parempi kuin sen nykyisen jenkkisivuston. Tosin en tiedä, kuinka paljon heidän kauttaan tulisi käännöstoimeksiantoja. Enkä ole aivan varma, haluanko sitoutua mihinkään sopimuksiin. Olisin ehkä tyytyväisempi, jos saisin saksalaisfirmalta saman summan tästä uudesta käännöstyöstä ja sitten syksyllä voisin katsoa tilannetta uudelleen. Toisaalta tuntuu, että tässä tilanteessa pitäisi vastata myöntävästi kaikkiin tarjouksiin, kun ei tiedä, tarjotaanko hommia uudelleen, jos nyt kieltäytyy. Mutta sitten taas toisaalta – törkeän helpostihan näitä on tullut nyttenkin. Tai törkeän ja törkeän – törkeän paljonhan tässä itse asiassa tekee töitä palkkioon nähden. En tiedä, koko kesää en joka tapauksessa aio viettää käännöstöissä.

Maanantai on...

Maanantaisin on yleensä ollut viikon kauppapäivämme, mutta tänään olin vielä niin väsynyt viikonlopun jälkeen, etten jaksanut lähteä minnekään. Onneksi maitovarastot riittivät ja pakastimesta löytyi kananuggetteja. Väsymyksen asteen huomasi myös siitä, että tiputin vahingossa keittiössä kukkamaljakon, kun yritimme tyttölapsen kanssa käynnistää astianpesukonetta. Tällaisten pienten vastoinkäymisten sattuessa voi reaktion voimakkuudesta helposti kertoa ihmisen mielentilan, joka nyt tällä hetkellä on hieman stressaantunut. Onnettomuudeksi kyseessä ei myöskään ollut mikään Ikean tusinaruukku, jonka olisi voinut heittää saman tien roskiin, vaan isovanhemmilta peritty kaunis vanha ruukku. Sirpaleet odottavat siis keittiötasolla liimausta ja energiapuuskaa.

Iltapäivällä mielentila alkoi onneksi kohota, kun ulkona oli niin nättiä ja kaunista. Tyttölapsi nukahti päiväunille ja poikalapsi uppoutui DVD:hen. Minä vein tietokoneen ulos ja jatkoin työntekoa keinussa istuen. Jotenkin ihmeellisesti se kevät on oikeasti saapunut, maa alkaa näyttää vihreältä ja kimalaiset pörräävät. Kaiken tämän työnteon keskellä meinaa unohtaa, että huhtikuussa ulkona vaeltelu ja luonnon heräämisen seuraaminen on yksi vuoden kohokohdista. Se täytyy todellakin pitää mielessä.

Onneksi nyt joka tapauksessa tänään sain ensimmäisen saksan käännöspaketin lähtemään eteenpäin. Toivottavasti se on kunnossa eikä siihen tarvitse palata enää. Loppuviikon meinaan pitää lomaa kaikesta saksankielisestä, mikä ei tietysti tarkoita lomailua muutoin, kun käännöstä, toimitustyötä ja opiskelua riittää yllin kyllin.

Leiriltä kotiuduttu

Tänään on palattu parin päivän leiriltä, jonne tietokonekaan ei päässyt mukaan. Leireily on aina vaihtelua arkeen, mutta tällä kertaa kokemus ei aivan vastannut odotuksia. Kun leirin nimi oli huili-viikonloppu ja se oli suunnattu erityisesti yksinhuoltajaperheille, odotin hieman lepoa ja rauhaa. Aikuisten aikaa ja lisää virtaa, jonka avulla jaksaa taas paremmin arjessa. Toki leirissä oli hyvät puolensa: valmiit ruoat, mukavia yhteisleikkejä, saunomismahdollisuus, oikein mukava grillausilta järven rannalla ja kaikki aurinkoisen lämpimässä kevätsäässä. Tahti oli kuitenkin liian tiivis ja aikuisille ei ollut suunniteltu mitään omaa lapsivapaata kivaa. Niin kuin toinen osanottaja totesi, tämä oli perheaktiviteettiloma, ei huili-viikonloppu. Jos leirille olisi lähtenyt viettämään aktiivista perhelomaa lepäämisodotuksen sijaan, ei sieltä ehkä olisi poistunut väsyneempänä kuin sinne meni. Ja kun lapset ovat koko ajan läsnä, ei vertaistukielementtikään oikein toimi niin kuin sen pitäisi. Sitä ei ole se, kun toiset yhtä väsyneet yh-äidit huutavat omille lapsilleen pää punaisena.

Tulipahan ainakin nukuttua. Olin ajatellut lukea yhtä opusta teologian kurssia varten iltaisin, kun lapset ovat nukahtaneet. Ekana iltana en saanut mitään tolkkua kirjasta ja toisena en edes yrittänyt. Tänään pitää vielä saada saksan käännökset tehtyä, mutta sitten voisi yrittää nukkumaan suhteellisen järkevissä ajoin.  

Kesä tulee

Hyvä päivä, vaikka vähän ahdistaa, etten ole ennättänyt vielä tehdä töitä ollenkaan. Eilen sain onneksi puoleen yöhön mennessä väännettyä kommentit teologian kurssille eikä se ollut niin toivotonta kuin etukäteen pelkäsin. Myöhäisestä illasta huolimatta nukuin hyvin. Lomailun seurauksena aikataulut ovat heittäneet sen verran kärrynpyörää, että poikalapsi kuului kömpivän ylös puoli yhdeksältä, mutta tyttölapsen kanssa noustiin vasta yhdeksän jälkeen.

Päivän teema oli ulkoilu. Käytiin kirjastossa noutamassa varaamani Elaine Aronin ”Erityisherkkä ihminen”. Introvertti olen ehdottomasti, mutta minua kiinnostaa, olenko myös erityisherkkä Aronin määritelmällä. Tunnistan itseni ehdottomasti joistain kohdista: minulla on rikas sisäinen maailma ja saan helposti liiallisen latauksen hälystä, kiireestä ja muista ihmisistä; sen sijaan aistiherkkyyttä käsittelevistä tuntomerkeistä kaikki eivät päde minuun. Sormet jo syyhyävät ja odotan, että ehdin lukea opuksen. Niin kuin olen aikaisemminkin todennut, itseymmärryksen kasvattaminen on erinomaisen mukavaa puuhaa (taisi olla myös yksi introverttien lempiajanvietteistä) ja on aina hienoa, jos pystyy ymmärtämään joitain piirteitään. Introverttiuden kanssa sain vahvan ahaa-elämyksen: en olekaan omituinen, vaan tämä on normaalia. Erityisherkkyys on samanlainen ilmiö, joka muuttaa omituisia käyttäytymistapoja selitettäviksi ja positiivisiksi luonteenpiirteiksi ja auttaa hyväksymään itsensä. Valitettavasti se tietysti ohjaa aika lailla lukukokemusta, jos haluamalla haluan olla erityisherkkä.

Kirjaston jälkeen vietettiin ensin aikaa sen yhteydessä olevassa puistossa, sen jälkeen omalla pihalla ja ruokailun jälkeen uudestaan omalla pihalla. Terassilla oli ilman ulkovaatteitakin jopa kuuma, kun siihen paistaa suoraan aurinko eikä tuule. Kärpäset surisivat ja linnut lauloivat, krookuksissa pörräsi yhtä aikaa parhaimmillaan neljä mehiläistä ja ruoho alkoi jo vihertää. Kaivoin istutuslapion esiin ja työnsin kasvimaahan kokeiluluontoisesti yhden sipulin, muutaman perunan ja salaatinsiemeniä. Syksyllä istutetuista sipuleista puskee ylös jo muutama pieni vihreä varsi. Olisin varmaan työntänyt maahan enemmänkin, mutta kaikissa pusseissa luki, että istutus avomaalle vasta touko- tai kesäkuussa. Tähän aikaan vuodesta todellakin toivoisin, että minulla olisi kylmäeteinen, jonka voisin täyttää ruukuilla täynnä erilaisia siemeniä. Ja isompi kasvimaa.

Maalla ja kaupungissa

Eilinen meni käännöstöiden parissa, kun englanninkieliseltä sivustolta napsahti taas kolme työtä. Aktiviteettia on piisannut myös tänään, mikä on tietysti sinänsä hyvä, mutta stressittömästi ei pysty nyt enempää työtä hallitsemaan. Täytyy opetella sanomaan ei. Toisaalta jos jonain päivänä haluaisi asua jonkun pellon laitamalla lähellä mökkiä ja itäisen Suomen juuria, niin on hyvä tietää, että käännöstöillä saisi jo jonkin verran leipää pöytään.

Jäin miettimään sitä toissa yönä, ja ajatus pyöri mielessä paluumatkalla kotiinkin. Suomi on taas kaunis maa lumettomine peltoineen ja vanhoine puurakennuksineen. Olisinko vihdoin valmis muuttamaan jonkun pellon laitaan? Mökillä kantaessani haravoimisjätteitä metsään koin taas vahvasti, että kyllähän se ihminen kuuluu harppomaan saappaissa ryteikköön eikä korkokengissä betoniviidakkoon.

Mutta mikään ei voi tietysti taaskaan olla yksiselitteistä. Kaupunkiin palatessa kaksi nykyisen kodin etua muistutteli taas itsestään. Ensinnäkin se kevät on täällä oikeasti pidemmällä ja lumimättäiden sijaan vastassa olivat krookukset. Toiseksi – ja tärkeämpänä tekijänä – poikalapsi bongahti suoraan autosta taloyhtiön leikkipuistoon, jossa oli leikkimässä kolme tai neljä pari vuotta isompaa poikaa. Leikit olivat niin makeat, että ovikello soi vasta seitsemältä yli tunnin ulkoilun jälkeen. Ei onnistuisi ihan samalla tavalla tämä puoli, jos lähimmät leikkikaverit olisivat pahimmillaan jossain kilometrin parin etäisyydellä.   

Maalaisunelmaa

Aurinko paistoi ja käytiin taas mökillä. Ajeltiin tyttölapsen kanssa mökille kaunista kylätietä (poikalapsi meni toisessa autossa), laulettiin ”käyn ahon laitaa” – minä siis lauloin pätkää kertosäteestä ja tyttölapsi hymisi – ja näin kevään ensimmäisen perhosen. Sitruunaperhonen, joten ennustaisi hyvää kesää. Lauantaisella mökkiretkellä muuten nähtiin, kun joutsen ja hanhi lensivät kahdestaan Saimaan yli. Lienevätkö eksyneet lajikumppaneistaan vai olivatko tarkoituksella liikkeellä susiparina.

Oli mukava haravoida ja tehdä pihatöitä, kävellä metsässä. Kyllä se olisi aika mahtavaa, jos mökki olisi niin lähellä, että sinne voisi vaan bongahtaa viikonloppuisin tai vaikka arki-iltaisin. Ja jos siellä olisi aina niin paljon tekemistä, ettei tarvitsisi erikseen miettiä, mitä voisi ulkona tehdä.

Käännösrintamalla sain viestin joltain naiselta, joka väitti olevansa ulkomaisen käännöstoimiston projektipäällikkö. Kyseli hintojani ja kiinnostustani liittyä kääntäjätiimiin. En nyt vielä usko, että tämä mihinkään johtaa, mutta pirskatti vieköön tällä kääntämiselläkin voisi ehkä elää. Varsinkin jos asuisi jossain tämän kaltaisessa unelmassa.

Hyvää pääsiäistä!

Tänään oli nätti ilma. Käytiin vähän pidemmällä päiväuni-kärryttelylenkillä tyttölapsen kanssa iltapäivällä. Vaikka tämä on väkiluvultaan pienenevä kaupunki, niin näille nurkille on tullut paljon uusia taloja. Joku kumma suuri ero tässä on kuitenkin kotinurkkiin, vaikka pientaloaluetta sekin on. Ensinnäkin varmaan se, että täällä on pelkkiä omakotitaloja – yhtä ainutta rivitaloa ei tullut vastaan. Toiseksi se, että pihat ovat niin paljon isompia ja jotenkin aistittavaa on se, että aletaan olla kaupungin laitamilla ja lähistöltä alkavat pellot ja metsät. Ehkä suurimman eron muodostaa se, että syrjäisyyden kuulee. Vaikka autoja liikkuu siellä täällä, niin täältä puuttuu jatkuva liikenteen kohina. Ei busseja, ei junia, ei aina läsnä olevia ihmisiä, vaan talojen päällä lepää kummallinen rauhan tunne.

Kävelyretki ei riitä kompensoimaan pääsiäisherkuttelua – eikä myöskään illan puistoretki. Housut eivät kohta enää mahdu jalkaan. Lapset yllättävää kyllä olivat enemmän kiinnostuneita pääsiäismunien yllätyksistä kuin itse suklaasta. Sitä on jäljellä vielä vaikka kuinka paljon. Minulla ei taatusti riittänyt yhtä paljon itsehillintää aikanaan.

  

Vieläköhän sitä pitäisi tehdä hetkinen töitä? Ensimmäisen saksan käännösurakan loppu alkaa olla jo näkyvillä, mutta hyvä on olla vähän pelivaraa. Huhtikuusta tulee kiireinen kuukausi.