Pientä hyvää elämää

Tänään pääsin pitkästä aikaa sellaiseen vireeseen, ettei koko ajan tarvitse tehdä jotain hyödyllistä. Olen höpsötellyt tyttölapsen kanssa ja seurannut poikalapsen puuhailua, lukenut kaksi lehteä, juonut kahvia ja päässyt hitaampaan ja stressittömämpään mielentilaan. Vaikuttaakohan tähän se Elaine N. Aronin kirja (Erityisherkkä ihminen), jota olen lukemassa. Siinä on joitain oikein hyviä vinkkejä siitä, kuinka elämässä pitää kunnioittaa omia rajojaan ja estää ylivirittyneisyyttä. Hyväksyä oma hitautensa ja se, että monessa tilanteessa tarvitsee hiljaisuutta ja rauhaa ja itse valitsee sen. Kirja on myös osittain menneisyyden uudelleentulkintaa omista persoonallisista piirteistä lähtien: esimerkiksi mitä jos koulun meluisassa ja hälyisässä ja ristiriitoja täynnä olevassa maailmassa ylivirittyneisyys on niin korkeaa, että sen vähentämiseksi vaistonvarainen reaktio on vetäytyä. Silloin ei ole tullutkaan yksinomaan syrjäytetyksi vaan on itse – ehkä jopa aktiivisesti vaikkakaan ei välttämättä tiedostetusti – valinnut vetäytyä syrjään. Kirjassa on myös luku työelämästä ja oman kutsumuksen vaikeuden löytämisestä. Tismalleen niitä asioita, joita olen itse pohtinut työhön liittyen. Kirja täytyy palauttaa torstaina, joten tänään ja huomenna on toivottavasti tiedossa vielä lisää valaistumisen hetkiä.  

Läsnäoloa, puuhailua ja kenkiä

Eilen illalla sain ensimmäiset työhakemukset lähtemään. Meinasi hieman tökkiä, ja mietin jo, enkö olekaan kiinnostunut opettajanpaikoista. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minua ahdisti itse työhakemuksen kirjoittaminen. Ylipäätään vaatimukset, jotka koen vaikeiksi. Tarvitsen työn, joka ei ole liian vaativa. Opettajan työ on varmasti haastavaa, mutta se on eri tavalla vaativaa kuin tutkijan tai lakimiehen työ. Kuvittelen, että haasteet liittyvät ennen kaikkea vuorovaikutukseen ja sosiaaliselle puolelle, ei niinkään älylliselle ja tiedolliselle. Kynnys ei ole sillä puolella itselläni niin korkealla: vaadin itseltäni perfektionismia älyllisellä puolella, sosiaalisella puolella en, joten kaikki onnistumiset tuntuvat sitäkin paremmalta.

Oli jännää huomata, kuinka rentouttava vaikutus sillä oli, kun huomasin, etten kaipaa vaatimuksia ja haasteita. Jos en kaipaa niitä, minun ei myöskään tarvitse saavuttaa tai suorittaa mitään. Se kuuluisa läsnäolo ja tyytyväisyys olemassa olevaan on paljon helpompaa. Ainakin taas vähän aikaa.

Mukavan raukea olo. Käytiin aamulla kerhossa, jossa kerhopappi puhui mukavia siitä, kuinka asiat osuvat kohdalle silloin, kun on oikea aika – ei silloin kuin haluaisimme niiden osuvan. Kerhon jälkeen olen viettänyt lähes koko päivän ulkona. Sain aronia-aidan leikattua, vaikka ensin urakka vaikutti toivottomalta. Mihin kyllä vaikutti suuresti myös nälkää lähenevä tila – verensokerin lasku ei vaikuttanut ennen mitenkään, mutta nykyään olen nälkäisenä kiukkuinen kuin mikä. Lounaan jälkeen vedinkin sitten uudella innolla lähes kolme tuntia aidan kimpussa. Tyttölapsi nukkui, poikalapsi-parka viihdytti itseään.  

Niin, ja sainhan myös heitettyä talvivaatteita ja -kenkiä vaatehuoneeseen ja kevät/kesävarustusta tilalle. Vai oliko se eilen? Joka tapauksessa huomasin taas, ettei minulla ole hyviä kesäkenkiä yhtä ainutta paria. Ja luulen, että vastaus ikuiseen kysymykseen ”mikä on minun tyylini” on, että jos minulla olisi rahaa, pukeutuisin kuin hillityt kartanonrouvat englantilaisissa rikossarjoissa. Pelkistetyn tyylikkäästi niin kuin joku Kristin Scott Thomas. Tosin täytyy varmaan olla kartanonrouva, ettei se tyyli vaikuta snobbailevalta.

Kesä tulee

Hyvä päivä, vaikka vähän ahdistaa, etten ole ennättänyt vielä tehdä töitä ollenkaan. Eilen sain onneksi puoleen yöhön mennessä väännettyä kommentit teologian kurssille eikä se ollut niin toivotonta kuin etukäteen pelkäsin. Myöhäisestä illasta huolimatta nukuin hyvin. Lomailun seurauksena aikataulut ovat heittäneet sen verran kärrynpyörää, että poikalapsi kuului kömpivän ylös puoli yhdeksältä, mutta tyttölapsen kanssa noustiin vasta yhdeksän jälkeen.

Päivän teema oli ulkoilu. Käytiin kirjastossa noutamassa varaamani Elaine Aronin ”Erityisherkkä ihminen”. Introvertti olen ehdottomasti, mutta minua kiinnostaa, olenko myös erityisherkkä Aronin määritelmällä. Tunnistan itseni ehdottomasti joistain kohdista: minulla on rikas sisäinen maailma ja saan helposti liiallisen latauksen hälystä, kiireestä ja muista ihmisistä; sen sijaan aistiherkkyyttä käsittelevistä tuntomerkeistä kaikki eivät päde minuun. Sormet jo syyhyävät ja odotan, että ehdin lukea opuksen. Niin kuin olen aikaisemminkin todennut, itseymmärryksen kasvattaminen on erinomaisen mukavaa puuhaa (taisi olla myös yksi introverttien lempiajanvietteistä) ja on aina hienoa, jos pystyy ymmärtämään joitain piirteitään. Introverttiuden kanssa sain vahvan ahaa-elämyksen: en olekaan omituinen, vaan tämä on normaalia. Erityisherkkyys on samanlainen ilmiö, joka muuttaa omituisia käyttäytymistapoja selitettäviksi ja positiivisiksi luonteenpiirteiksi ja auttaa hyväksymään itsensä. Valitettavasti se tietysti ohjaa aika lailla lukukokemusta, jos haluamalla haluan olla erityisherkkä.

Kirjaston jälkeen vietettiin ensin aikaa sen yhteydessä olevassa puistossa, sen jälkeen omalla pihalla ja ruokailun jälkeen uudestaan omalla pihalla. Terassilla oli ilman ulkovaatteitakin jopa kuuma, kun siihen paistaa suoraan aurinko eikä tuule. Kärpäset surisivat ja linnut lauloivat, krookuksissa pörräsi yhtä aikaa parhaimmillaan neljä mehiläistä ja ruoho alkoi jo vihertää. Kaivoin istutuslapion esiin ja työnsin kasvimaahan kokeiluluontoisesti yhden sipulin, muutaman perunan ja salaatinsiemeniä. Syksyllä istutetuista sipuleista puskee ylös jo muutama pieni vihreä varsi. Olisin varmaan työntänyt maahan enemmänkin, mutta kaikissa pusseissa luki, että istutus avomaalle vasta touko- tai kesäkuussa. Tähän aikaan vuodesta todellakin toivoisin, että minulla olisi kylmäeteinen, jonka voisin täyttää ruukuilla täynnä erilaisia siemeniä. Ja isompi kasvimaa.

Oikeaa lomailua

Pääsiäismunat on piilotettu, ja huomisaamulla jahti voi alkaa. Päiviä tähän on jo laskettukin.

Aamupäivällä käytiin mökillä perinteisellä makkaranpaistokeikalla. Saimaa oli yhä pääosin jäässä, mutta lumi oli melko lailla sulanut ja aurinkokin pääsi välillä paistamaan. On mukavaa, kun mökillä on ääntä ja elämää. Tyttölapsi kasasi lunta yhdessä harvoista lumikasoista ja poikalapsi kokosi jotain omaa rakennelmaa. Päivään kuului tavallista enemmän leikkiä ja pelaamista lasten kanssa, hyvää ruokaa, iltapäivävieraita ja kahvittelua sekä mukava jutustelutuokio poikalapsen kanssa saunassa. Kaiken kaikkiaan onnistunut päivä.

Kärsivällisyyden ja ilon kutsuminen on saattanut hivenen auttaa jo näin nopeasti. Puhumattakaan viime vuorokausien pidemmistä yöunista. Minusta ei vaan saa seitsemän tunnin nukkujaa tekemälläkään.

Astrologiaa ja hyvinvointia - osa 2

Edellisen kirjoituksen inspiroimana päätin kaivaa esiin astrologisen luonnekuvaukseni ja lukea sen pitkästä aikaa (tuo edellinen lainaus on ”Sisäisestä soturista”, mikä on eri juttu). Koin lukiessani ahaa-elämyksen hyvinvoinnin suhteen. Itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan huolehtiminen ei olekaan pelkästään itsekeskeistä, vaan sillä on vaikutusta myös muihin ihmisiin. Kun itse pääsee tasapainoon itsensä kanssa, ei tunne enää samanlaista tarvetta arvostella muita ihmisiä tai reagoida aggressiivisesti heidän tekemisiinsä. Hyvinvointi vähentää katkeruutta, kateutta ja ylipäätään negatiivisia tunteita. Kun voi hyvin, heijastaa positiivisia tunteita myös ulospäin. Kun elää omannäköistään elämää ja toteuttaa hyvää tekeviä muutoksia omassa elämässään, voi esimerkin avulla kannustaa muitakin uskomaan, että se on mahdollista.

Konkreettisemmin uskaltauduin myöntämään itselleni, että olen muutakin kuin äiti ja että elämäni ei tällä hetkellä ole kuitenkaan tasapainossa. Jossain naistenlehdessä tai muussa opuksessa kysyttiin, onko sinulla aikaa työlle, perheelle, ystäville, harrastuksille ja sinulle itsellesi. Jäin ensimmäiseksi kiinni siihen, mikä ero on harrastuksiin ja omaan itseen käytetyllä ajalla. En ole varma, osaanko vieläkään eritellä sitä. Varmaa joka tapauksessa on, että aikaa harrastuksiin ja omaan itseen ei tällä hetkellä ole riittävästi. Toki elän vielä pikkulapsiaikaa kiireisimmillään, mutta siitä huolimatta minun on löydettävä se aika (ja raha) omiinkin juttuihini. Venus Leijonassa vaatii elämääni ”kulttuuririentoja, matkustelua, tulevaisuuden suunnittelua ja harrastuksia”. Kyllä kiitos.

Hämmentävää muuten, kuinka moni asia on luonneanalyysissä toteutunut sitten viime lukemisen ja miten vaikutus on ollut juuri väitetyn kaltainen. Rivien välistä näen kartan kyllä kannustavan vieläkin suurempaan itsenäisyyteen ja vapauteen, luovaan toimintaan, mutta se toteutuu, minkä pitääkin. 

Soittolistalla: Rammstein, Los

Kohti uutta minää?

Päivä jatkui samankaltaisena kuin pari edellistäkin: positiivisena, työntäyteisenä, ulkoilua sisältävänä ja sään puolesta upeana. Ja tämäkin alkoi kello kuudelta aamulla. Olen aivan hämmentynyt. Pitääkö tässä nyt muuttaa identiteettiään kokonaan? Enkö olekaan aamuntorkku? Enkä myöskään ehkä laiskimus? Mieleeni nimittäin juolahti, että aikaisempi laiskuruuteni saattaisi olla osittain turhautumista sekä riittämättömyyden tunteesta johtuvaa haasteiden välttelyä.

Ja ettenkö ehkä olisikaan negatiivinen valittaja? Sain nimittäin tänään kauniit kehut positiivisesta elämänasenteesta, mitä on tapahtunut pari kertaa aikaisemminkin. Minähän en kyllä ole perusluonteeltani kauhean positiivinen, jätän useimmiten ehkä vain negatiivisemman marinan sisälleni – ja välillä tänne, ja perjantaikerhoon – mutta sisällä se on kytenyt sitäkin voimakkaalla liekillä. Sen sijaan haluaisin kyllä olla oikeastikin positiivinen ja heittää katkeruuden ja kateuden mäskialtaaseen. Juuri nyt tuntuu, että se olisi ihan oikeasti mahdollista. Elämän palaset alkavat vihdoin loksahdella kohdalleen. Minulla on elämä, joka on juuri nyt eikä jossain hamassa tulevaisuudessa. Se tuo sisäistä rauhaa, joka antaa tilaa positiivisuudelle.   

Hyvä päivä

Onpas ollut mahtava päivä. Heräsin tänään herätyskellon soittoon seitsemältä niin kuin normaalit ihmiset. Ennätin laittautua ja syödä aamiaista rauhassa ennen kuin ovikello soi ja lapset heräsivät. Jätin lapset ”varaukin” hellään huomaan ja suuntasin kohti koulua.

Opettajan ammatti oli lukioaikoina unelmani, mutta en olisi ollut nuorempana valmis siihen. Minä jännitin lapsia, eikä minulla olisi ollut riittävästi itsevarmuutta tehtävään. Nyt tunsin itseni suorastaan aikuiseksi auktoriteetiksi jopa ”vieraiden” lasten kanssa välituntivalvonnassa. Vuodet – ja omat lapset – ovat kasvattaneet. Vahvistui taas kovasti usko siihen, että haluan kuitenkin opettajaksi. Toki tämä luokka on ilmeisen helppo, ja tämä päivä ehkä vielä tavallistakin helpompi, kun luokka oli jakaantunut kahtia käytännössä koko päivän ajan. Silti, olisipa kiva suunnata omaan luokkaan joka aamu.

Opettajan työssä yhdistyy monia hyviä puolia. Toisten kanssa saa olla koko päivän. On työyhteisö, mutta heidän kanssaan ei olla koko ajan. On yhdellä tavalla hyvin säännelty struktuuri, jota seurata: opetussuunnitelma ja kirjat valmiine tehtävine ja vastauksineen. Toisaalta työ on kuitenkin hyvin itsenäistä. Kukaan ei määrää, miten sen päiväsi kulutat ja työsi käytännön tasolla teet, vaan voit soveltaa ja kehittää tehtäviä. Työpäivät ovat lyhyet, ja tunnit jakavat ne helposti säänneltäviin osiin ja tuovat vaihtelua. Lapset ovat hyvin spontaaneja: nauravat ja itkevät, ovat ärtyneitä ja tulevat viereen, ärsyttävät toisiaan ja ottavat kädestä. Ja ne ovat lapsia, mikä tarkoittaa, että aikuisena on aina se auktoriteettihahmo, vaikka olisi kuinka epäautoritäärinen.   

On myös yllättävää, miten paljon ajatus joukkoliikenteen ja keskustan välttämisestä vaikuttaa mielialaan. Helsinki siis olisi huomattavasti mukavampi asuinpaikka, jos ei tarvitsisi suunnata töihin joka päivä täysissä junissa tai busseissa. Pienen tilan jakaminen ventovieraiden ihmisten kanssa, joita ei yhdistä mikään, ahdistaa minua. Jos sen sijaan töihin voisi mennä omalla autolla tai pyörällä, eikä keskustaa tarvitsisi nähdä kuin muutaman kerran vuodessa, niin pääkaupunkiseudulla olisi paljon mukavampi asua. Täällähän on muitakin hyviä puolia kuin kerhot ja puoli sukua. Esimerkiksi se, että kevät tulee paria viikkoa aikaisemmin. Mittari näytti tänään +5 varjossa, ja lumi sai kyytiä.

Olin suorastaan virkistynyt päivän jälkeen. Ja niin olivat lapsetkin. Hyvän tuulen huomaa siitä, etteivät lapset kiukutelleet lainkaan koko iltana ja minua jaksoi poikalapsen höpötys naurattaa. Kyllä maar, aivan erinomainen päivä.

Elämän haasteet

Ihanan keväinen päivä. Parhaimmillaan näytti auringossa oleva mittari kymmentä astetta plussaa. Meidän pihamme on valitettavan varjossa muutaman todella ison kuusen vuoksi, mutta kerhomatkalla huomasi, kuinka vesi suorastaan virtasi mäkistä tietä pitkin.

Tyttölapsi on kerhoreissun jäljiltä vielä unessa. Jee! Sain hoidettua yhden rästiinjääneen homman ja molempien kunniaksi keitin itselleni kanelikahvit. Kahvin piti olla boikotissa, mutta vatsa on taas parempi ja mieli on tehnyt kovasti, niin menkööt tänään.

Luin eilen illalla vessaan jäänyttä, joskus tilaamaani astrologista karttaa. Elämäntilanteiden vaihdellessa siitä saa aina uusia asioita irti. Siellä muun muassa väitetään, etten tässä elämässäni pysty tekemään suunnitelmia pidemmän ajan varalle ja sen vuoksi on vain pidettävä huoli siitä, että joka päivä nauttii siitä, mitä tekee. Siellä käsketään luottamaan intuitioon ja omaan sisäiseen ääneen muiden kuuntelemisen sijaan. Lopettamaan muiden tunnereaktioiden seuraaminen ja rohkaistumaan seuraamaan omia tunteita silloinkin, kun menettämisen pelko uhkaa tulla väliin. Rakastamaan työtään ja elämään oman arvomaailman mukaan. Seuraamaan voimavarojen riittävyyttä ja kunnioittamaan vastoinkäymisiä merkkeinä voimavarojen ylittymisestä. Lopettamaan varmisteleminen ja aloittamaan uusi elämä.

Tulkinta väittää, että kuvioihin kätkeytyy haaste, joka minun tulee selvittää ennen kuin voin saavuttaa tavoitteeni ja tulla tyytyväiseksi. Olen tilannut tulkinnan jo monta vuotta sitten ja lukenut sen useasti – alleviivauksia ja kommentteja löytyy joka paikasta – mutta jäänyt aina jumiin tähän kohtaan. Mikä se haaste oikein on? Tällä kertaa mieleeni juolahti – intuitio? – että ehkä se haaste todella on nähdä elämä toisella tapaa. Työntää järki kakkossijalle ja nostaa tunteet ja intuitio ykköseksi. Oikeasti päästää irti ajatuksesta, että raataminen ja niska limassa työn tekeminen tuo elämässä kunnian ja arvostuksen. Sen sijaan antaa itselle lupa tehdä sitä, mistä nauttii. Luterilaiseen työmoraaliin ainakin osittain indoktrinoituneena se kuulostaa häpeämättömältä ajatukselta, mutta eihän se toisaalta muutoin haaste olisikaan. Sitä se nimittäin on. Kymmenvuotisen väitöskirjaprojektini aikana työnteko oli tervanjuontia, mutta en voinut antaa itseni myöskään nauttia akateemisesta vapaudesta, koska minun olisi pitänyt tehdä töitä.

Ehkä se haaste on se. Sen sijaan, että olisin kiltti, järkevä, realistinen, tunnollinen kympin tyttö, joka aina ajattelee tulevaisuutta ja miettii, mitä henkilö x tai y ajattelee tekemisistäni ja sanomisistani, voisinkin olla jotain muuta. Voisin olla tunteisiin, intuitioon, esoteriaan ja henkiseen uskova; unohtaa uran ja ammatin ja toimeentulon varmistelemisen; ryhtyä oikeasti elämään päivässä ja nauttimaan tekemisistäni tulevaisuudesta huolehtimisen sijaan; muistaa, että minulla on vain yksi elämä ja jos haluan asua maalla viljelemässä perunaa ja kirjoittelemassa höpöjä ja tekemässä pätkätöitä, niin minä voin ja lapsilla on aikuistuttuaan aikaa ja vuosia ryhtyä vaikka ultraurbaaneiksi kulutusfashionistoiksi, jos se on heidän juttunsa. Jos minä odotan heidän täysi-ikäistymistään, niin olen kuusikymppinen katkeroitunut mummo, jonka käsissä moottorisaha ei enää niin hyvin pysy. Sitä paitsi tulkinta sanoo, että jos teen asioita toisten kannalta parhaalla – kuvittelemallani parhaalla – tavalla, tulen vain ahdistumaan, hermostumaan ja tiukan paikan tullen nämä läheiset tulevat vain syyttämään minua kaikesta, mitä olen heidän ”hyväkseen” tehnyt. Marttyyriäidit tekevät niin ja opettavat samalla rivien välistä lapsilleen, että näiden tulisi olla ikuisesti kiitollisia heidän tekemistään uhrauksista. Samalla he opettavat ainakin tyttärilleen, että näiden tulisi uhrautua lastensa puolesta eikä ajatella omaa elämäänsä.

Haasteita on elämä täynnä, mutta niin sen varmaan pitääkin mennä.

Helmikuu on täällä

Kävimme eilen uudestaan poikalapsen kaverin luona leikkimässä. Poikalapsi taisi kyllä olla väsynyt, sillä leikit eivät oikein lähteneet liikkeelle. Leikkikaverin isä muisteli torstaikerhon historiaa, ja havaitsin, että joskus ilmeisesti käyn itse läpi menneitä liiankin negatiiviseen sävyyn. Tai ainakin eläytyen liiaksi vuosikymmenten takaisiin tunteisiin. Hänelle oli ilmeisesti jäänyt käsitys, että asiat, jotka olivat ongelmia aiemmin, olisivat sellaisia yhä. Enhän olisi puhunut kyseisistä asioista julkisesti, jos ne yhä olisivat minulle häpeän aiheita. Asioita voi käsitellä toisten kanssa vain, jos niihin on saanut riittävästi etäisyyttä.

Väärinkäsitykset sikseen on silti aivan luojan lykky, että torstaikerho on olemassa. Ja perjantaikerho. Kymmenisen vuotta sitten autoin työkaveria muutossa – ajoin muistaakseni Tampereelle asti hakemaan tavaroita hänen kanssaan – ja kiitokseksi hän tarjosi kahvit vuokra-asunnossaan. Olin siitä silloin tajuttoman ylpeä ja iloinen, koska se oli ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen, kun joku kaveri oli kutsunut vain minut omaan kotiinsa. Poikalapsen syntymän jälkeen kutsuja on tullut sen verran epäsäännöllisen säännöllisesti, ettei se enää tunnu yhtä ihmeelliseltä.

Toisinkin olisi voinut käydä. Jos siskoni ei olisi saanut vauvaa vähän ennen poikalasta ja vinkannut hyvästä esikoisvauvakerhosta Tikkurilassa, en koskaan olisi löytänyt niihin itse. Olisin joko jäänyt kotiin masentumaan tai ehkä kokeillut perinteisempiä perhekerhoja, jotka eivät sovi minulle. Vieläkään en osaa ruveta juttelemaan vieraiden äitien kanssa random-asioista. Nyhjötän lasten kanssa ja mietin, minkä takia minun pitää olla sellainen, etten osaa ottaa kontaktia toisiin. Torstai- ja perjantai-kerhossa istutaan pöydän ääressä ja kaikki ovat hyväksytty osa porukkaa automaattisesti. Se on aika käsittämättömän mahtava tunne.   

Niin, ja villasukatkin valmistuivat eilen. Toisesta tuli vähän liian iso, ja kärkikavennukset ovat erilaiset, kun katsoin ensimmäistä tehdessä ohjetta huonosti ja unohdin, mitä tarkoittaa ylivetokavennus. Mukavalta silti tuntuvat, ja valmistuivat sopivasti, kun vanhoihin lempisukkiini tuli reikä. Käsillä tekeminen on myös ihanaa. Taidan jatkaa seuraajaksi pikkutilkkujen tekoa, jos niistä tulisi vaikka nukenpeitto.

Työ ja hiljaisuus

Tänään en ole saanut aikaiseksi mitään. Tyttölapsi ei nukahtanut matkalla poikalapsen iltapäiväkerhoon, vaan päinvastoin protestoi pää kirjaimellisesti punaisena. Jonkinlainen varhaistahtoikä on ilmeisesti iskenyt, sillä myös pukeutumisen vastustaminen on lisääntynyt huomattavasti. Koska päiväunille ei käyty, niin en myöskään voinut käyttää kerhoaikaa mihinkään keskittymistä vaativaan. Join sitten kahvia – ensimmäistä kertaa tänä vuonna – ja luin Voi hyvin -lehteä.

Olen myös yrittänyt etsiä tutkintotodistuksiani, mutta ne ovat todennäköisesti hautautuneet vaatehuoneen kaaokseen. Tai sitten ne ovat vielä yliopistolla samassa kaapissa, missä oikeushistorian kirjanikin, joita en ole vielä saanut raahattua kotiin. Jonain päivänä parkkeeraan autoni Vuorikadulle ja rahtaan ne sieltä pois. 

Tutkintotodistusten etsintä liittyy pohdintaan, hakeako auki olevia opettajan paikkoja vai ei. Kannattaako tehdä käytännössä turhaa työtä, kun ainut mahdollisuuteni saada tehtävä hoidettavaksi on, ettei virkaan ole yhtään pätevää hakijaa? Minähän en ole pätevä. Mutta jos annan sen estää itseäni, niin en voi hakea ainuttakaan työtä. Niihinkään töihin, joihin minulla on muodollinen pätevyys, minulla ei ole asianmukaista kokemusta. Enkä sitä paitsi halua niitä. Suurempi palkkapussi ei ole sen pään sisäisen stressin ja aivotyön vaatiman energian arvoista.

Sekin on taas ristiriitaista. Tänään kerholle päin kävellessä mietin, että tarvitsisin työn, jossa ei olla koko ajan ihmisten kanssa tekemisissä. Ruokaa on kiva laittaa, kun siinä voi tehdä konkreettisia asioita miettimättä sen kummempia. Taloja on palkitsevaa maalata, kun koko ajan syntyy valmista ilman uuden luomisen tuskaa. Kirjoja on kiva lajitella hyllyyn, kun niillä on oma oikea määrätty paikkansa. Siemeniä on kiva kylvää, kun tietää, että niistä kehittyy jotakin – kaunista tai syötävää.

Ja silti tutkimustyössä, jossa ei todellakaan olla koko ajan ihmisten kanssa tekemisissä, nimenomaan kaipasin ihmiskontaktia. Palkitsevinta oli opettaminen tai opiskelijoiden auttaminen. Mutta johtuuko se siitä, että ihmiskontaktit olivat niin harvinaisia? Jos jokapäiväinen työ olisi aktiivista ihmisten kanssa toimimista, kuten opettaminen, niin kestäisinkö sitä kuitenkaan?

 

Missä tasapaino sijaitsee? Voi hyvin -lehdessä oli Anna Tommolan hieno juttu Huminaa ja hiljaisuutta. Tommola tekee töitä kotona ja toteaa tarvitsevansa hiljaisuutta pitääkseen elämän palikat tasapainossa. Niin minäkin. Mutta toisaalta hän muistuttaa, että jos rauha uhkaa kääntyä eristyneisyydeksi, on jälleen etsittävä ihmisiä. Sekin on totta. Kyse on tasapainoilusta. Hiljaisuuden tarvitseminen ei tarkoita täydellistä erakoitumista, vaan sitä, että sosiaalisuuden tarve on olemassa, mutta se on keskimääräistä pienempi. Sosiaalisuuden tarpeeni on suurempi kuin tutkijan työssä, jossa välttämättä koko päivänä – koko viikkona – ei näe ketään muita, mutta toisten kanssa työskentely koko ajan mitä luultavimmin ylittäisi rajani selkeästi.

En tee päätöstä haun suhteen tänään. Ei, en tee. Luen hitusen kirkkohistoriaa ja yritän kirjoittaa jotain kirkon ja demokratian suhteesta.   

Tik-tok raksuttaa kello

Eilinen kirjoitustyö lähti hyvin liikkeelle, ja oli jopa kivaa. Aiheena naisten rooli varhaisimmassa kirkossa. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa rooli oli tietysti rajoittunut ja miehille alisteinen. Paavali tosin ei ollut aivan niin naiskielteinen kuin hänen huono maineensa antaa ymmärtää, vaan pahimmat kannanotot olivat toisten, Paavalin nimissä tämän kuoleman jälkeen kirjoittaneiden henkilöiden näkemyksiä. Historiallisesti naisten rooli on oman aikansa lähtökohdista ymmärrettävä, teologisesti jäljelle jää ikuinen kysymys: mikä on Jumalan näkemys naisten roolista, kun se raamatun valossa hahmottuu niin negatiivisena.

Ilokseni oppikirjassa ei edes yritetty väittää, että Raamatun tai ylipäätään kirkollisen historian näkemys naisista olisi ollut positiivinen ja tasa-arvoinen. Näitäkin epähistoriallisia kirjoja olen lukenut ja vaikka kirjojen tarkoitus on varmasti hyvä – naisten roolin tekeminen näkyvämmäksi naismyönteisessä hengessä – on jäljelle jäävä tunne kuitenkin vahva lukijan aliarvioiminen.

Mutta jos sitä sitten yrittäisi saada työn loppuun ja sen jälkeen voisi ehkä jatkaa vielä tuon villasukan kutomista. Lankakerä ja puikot olivat joululahjoista paras ja vaikken ole saanut työtä edistymään loman jälkeen, niin erinomaisen rentouttavaa puuhaahan se on.

Pikkujoulut

Ihana päivä. Siivousta, leivontaa ja mahtavat pikkujoulut meillä kotona torstaikerholaisille. Kerrankin ei-sukulaisten kanssa vietetty ilta, jonka aikana en tunne olevani outo tai jonka jälkeen en mieti, minkä takia olen epäsosiaalinen hyypiö. Tunsin itseni tasaveroiseksi, hyväksytyksi, pidetyksi, kiinnostavaksi.

Ehkä vihdoin on luovuttava kouluidentiteetistäni, hylkiöluonteestani, ja hyväksyttävä, että minullakin voi olla ystävyyssuhteita. En ole ikuisesti sosiaalisesti epäonnistunut. Nämä olivat jo toiset pikkujoulut kotonani tänä vuonna ja haluan niin jatkaa tällä linjalla. Vihdoin toteuttaa ihanaa emännyyttä. Kenetkäs tässä voisi kutsua vierailulle seuraavaksi.

Torstaikerho on myös yksi erittäin tärkeä syy, miksi minua epäilyttää muutto pois pääkaupunkiseudulta. Pelkään, etten enää löydä muualta mitään vastaavaa.

Hymyilyttää.

Ja haukotuttaa. Toivottavasti poikalapsi on jo nukahtanut. Haluan suihkuun ja nukkumaan. 

Lyhyestä virsi kaunis

Mukava päivä. Briiffaussessio ensi vuoden alussa alkavasta sivutehtävästä, joka tuntuu kuin tehdyltä minulle. Kurssin viimeinen kerta ja opiskelijoiden esittämä onnistunut näytelmä 1700-luvun oikeudenkäytöstä. Hyvää palautetta ja jälleen kerran vahvistusta identiteetilleni opettajana. Tätä haluaisin niin paljon enemmän työhöni. Ajomatka itään vanhempien luokse viikonlopun viettoon ja ilo poikalapsen riemusta.

Tähän voin vain todeta: mie tykkään. 

"Hullu työtä tekee"

Luin aamulla junassa Juhani Seppäsen kirjaa "Hullu työtä tekee", joka on ihan mainio. Niin mainio, että piti oikein kaivaa kynä esiin ja vedellä viivoja tärkeimpien virkkeiden kohdalle. Sitä yleensä vältän viimeiseen asti, koska kirjat ovat olevinaan niin pyhiä, ettei niihin saa raapustella turhuuksia.

Seppänen kirjoittaa siitä, miten kuluttaminen ja sosiaalinen vertailu ovat saaneet meidät ansaan. Kuinka unelma jostain uudesta kulutustavarasta, autosta tai asunnosta tai hienommasta kännykästä, on ilmaus sitoutumisesta kulutusprosessiin. "Kulutus johtaa suuremmalla välttämättömyydellä työntekoon kuin työnteko kulutukseen," hän toteaa. Se sai jälleen pohtimaan omia kulutustottumuksia ja sitoutumista työnteon oravanpyörään. Mikään kauhea kuluttajahan en ole, mutta olen kuitenkin sitonut mielikuvani onnellisuudesta joihinkin kalliisiin kulutuskohteisiin tai unelmiin niistä. Se rintamamiestalo pitäisi saada eikä tuntuisi kivalta, jos ei koskaan enää pääsisi ulkomaille. Paljosta muusta olisin valmis luopumaan huomattavasti helpommin, mutta olisiko mahdollista tehdä kompromisseja myös niiden asioiden suhteen, jotka todella sitovat lainakierteeseen. Eikö talo esimerkiksi loppujen lopuksi ole vain seinät, lattia ja katto, ja huomattavasti tärkeämpää ne ihmiset, joiden kanssa sen talon jakaa. En ole erityisen kallista matkailua harrastanut tähänkään mennessä, mutta eikö tasoa voisi yhä helposti laskea.

Olen lukenut kirjasta vasta kolmanneksen ja Seppänen on juuri pääsemässä työn, identiteetin ja elämän tarkoituksen kolmiyhteyteen. Se kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että tässä vaiheessa on ehkä lounaan aika. Muutama luku lisää, kun en jaksa odottaa kotimatkaa.