Työ ja hiljaisuus

Tänään en ole saanut aikaiseksi mitään. Tyttölapsi ei nukahtanut matkalla poikalapsen iltapäiväkerhoon, vaan päinvastoin protestoi pää kirjaimellisesti punaisena. Jonkinlainen varhaistahtoikä on ilmeisesti iskenyt, sillä myös pukeutumisen vastustaminen on lisääntynyt huomattavasti. Koska päiväunille ei käyty, niin en myöskään voinut käyttää kerhoaikaa mihinkään keskittymistä vaativaan. Join sitten kahvia – ensimmäistä kertaa tänä vuonna – ja luin Voi hyvin -lehteä.

Olen myös yrittänyt etsiä tutkintotodistuksiani, mutta ne ovat todennäköisesti hautautuneet vaatehuoneen kaaokseen. Tai sitten ne ovat vielä yliopistolla samassa kaapissa, missä oikeushistorian kirjanikin, joita en ole vielä saanut raahattua kotiin. Jonain päivänä parkkeeraan autoni Vuorikadulle ja rahtaan ne sieltä pois. 

Tutkintotodistusten etsintä liittyy pohdintaan, hakeako auki olevia opettajan paikkoja vai ei. Kannattaako tehdä käytännössä turhaa työtä, kun ainut mahdollisuuteni saada tehtävä hoidettavaksi on, ettei virkaan ole yhtään pätevää hakijaa? Minähän en ole pätevä. Mutta jos annan sen estää itseäni, niin en voi hakea ainuttakaan työtä. Niihinkään töihin, joihin minulla on muodollinen pätevyys, minulla ei ole asianmukaista kokemusta. Enkä sitä paitsi halua niitä. Suurempi palkkapussi ei ole sen pään sisäisen stressin ja aivotyön vaatiman energian arvoista.

Sekin on taas ristiriitaista. Tänään kerholle päin kävellessä mietin, että tarvitsisin työn, jossa ei olla koko ajan ihmisten kanssa tekemisissä. Ruokaa on kiva laittaa, kun siinä voi tehdä konkreettisia asioita miettimättä sen kummempia. Taloja on palkitsevaa maalata, kun koko ajan syntyy valmista ilman uuden luomisen tuskaa. Kirjoja on kiva lajitella hyllyyn, kun niillä on oma oikea määrätty paikkansa. Siemeniä on kiva kylvää, kun tietää, että niistä kehittyy jotakin – kaunista tai syötävää.

Ja silti tutkimustyössä, jossa ei todellakaan olla koko ajan ihmisten kanssa tekemisissä, nimenomaan kaipasin ihmiskontaktia. Palkitsevinta oli opettaminen tai opiskelijoiden auttaminen. Mutta johtuuko se siitä, että ihmiskontaktit olivat niin harvinaisia? Jos jokapäiväinen työ olisi aktiivista ihmisten kanssa toimimista, kuten opettaminen, niin kestäisinkö sitä kuitenkaan?

 

Missä tasapaino sijaitsee? Voi hyvin -lehdessä oli Anna Tommolan hieno juttu Huminaa ja hiljaisuutta. Tommola tekee töitä kotona ja toteaa tarvitsevansa hiljaisuutta pitääkseen elämän palikat tasapainossa. Niin minäkin. Mutta toisaalta hän muistuttaa, että jos rauha uhkaa kääntyä eristyneisyydeksi, on jälleen etsittävä ihmisiä. Sekin on totta. Kyse on tasapainoilusta. Hiljaisuuden tarvitseminen ei tarkoita täydellistä erakoitumista, vaan sitä, että sosiaalisuuden tarve on olemassa, mutta se on keskimääräistä pienempi. Sosiaalisuuden tarpeeni on suurempi kuin tutkijan työssä, jossa välttämättä koko päivänä – koko viikkona – ei näe ketään muita, mutta toisten kanssa työskentely koko ajan mitä luultavimmin ylittäisi rajani selkeästi.

En tee päätöstä haun suhteen tänään. Ei, en tee. Luen hitusen kirkkohistoriaa ja yritän kirjoittaa jotain kirkon ja demokratian suhteesta.