Henkiinherätys

Pitäisikö taas yrittää? Kaipaan kirjoittamista ja blogi antaa kirjoittamiselle tarkoituksen. Minä tarvitsen tarkoitusta. Huomasin sen joululomalla, kun kävin siskon koiran kanssa lenkillä. Se oli kivaa. Kävely oli kivaa, ulkoilu oli kivaa. Koiran ulkoiluttaminen antoi tarkoituksen; käveleminen pelkän kävelemisen vuoksi sen sijaan tuntuu turhalta.

Lumitöiden tekeminenkin oli kivaa. Ennätin yhtenä päivänä, kun isältäni oli jäänyt kesken. Seuraavalla kerralla tulikin jo traktori. Kuinkahan paljon lumitöitä pitäisi tehdä, ennen kuin siitä tulisi tylsää? Pakkopullaa?

Uusi vuosi on taas alkamassa. Tänä vuonna aion tehdä enemmän ja miettiä vähemmän. Kun alkaa tylsistyttämään, niin heti vaikka siivoamaan kaappeja. Luulen, että se auttaa. Onnelliset ihmiset eivät pohdi itseään ja tunteitaan ja onnellisuuttaan. Niin sanovat tutkimukset. Tutkimukset tietävät, n'est-ce pas? Ehkä sitä voisi koettaa.

Ja välillä lepoa ja rauhaa. Kerran kuussa lapset hoitoon ja ajan kanssa kahvilaan ja museoon. Se tulee törkeän kalliiksi enkä syksyllä hennonut törsätä niin paljon, mutta nyt suon sen itselleni. Ainakin kerran ennen kesää, jos ei joka kuussa. 

Lasten kanssa ei ole lepoa ja rauhaa. Olin odottanut joulukuuta, joka ennen lapsia oli hiljentymisen ja rauhoittumisen kuukausi: paljon kotityöpäiviä ja vähemmän stressiä. Mutta lasten kanssahan se ei vaan toimi niin. Lasten kanssa loma-ajat – joulu ja kesä – ovat tylsempiä kuin ennen vanhaan, mutta onneksi vastapainoksi arki on paljon mielekkäämpää.

Oi kyllä, minä kaipaan tätä – kirjoittamista. Ajatustenvaihtoa, päivän tapahtumien käsittelyä. Kun ei kotona ole sitä toista aikuista, jolle voisi höpöttää päivän pienistä jutuista ja omista mietteistä, niin blogi on oiva keskustelukumppani. Tai ainakin kuunteleva korva. 

Muistin oman blogini, kun kävin vilkaisemassa Ani Kellomäen Kokovartalofiilis-blogia, josta kerrottiin Kotiliedessä. Alkoholistiperheessä kasvaneen naisen kokemuksia. Tuntui aika ahdistavalta, joten selailin vain. Toisaalta blogi – tai ainakin artikkeli – oli myös kannustava. Onko se oikea sana? Oikea tunne? En tiedä. Mutta että joku ymmärtää sen raivon, jota vähättely ja ignorointi aiheuttavat. Kuinka ihminen mitätöityy sen kautta, että hänen mielipidettään ei kuunnella.

Asioista on vaikea keskustella – varsinkin tärkeistä – jos reaktio kaikkeen on omaan huoneeseen katoaminen ja oven paiskaaminen kiinni perässä. Lasten kanssa olen huomannut, että olen itsekin perinyt saman tunteiden käsittelymallin. Mikä on sinänsä kauheaa, koska omasta kokemuksesta tietää, että se saa lapsen tuntemaan, ettei hänellä ja hänen tunteillaan ole mitään merkitystä. Ehkä se onkin tärkein asia, mikä tästä täytyy oppia. Muiden reagointimalleille ei voi mitään, mutta itse voisin pyrkiä siihen, etten siirrä vihaamiani tapoja eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.