Aamu oli sateinen ja hiljainen. Poikalapsi leikki majaleikkiä sohvalla ja tiputteli vähintään tusinan kertaa lattialle pahvista auton kuvaa. "Kurkkaa, kurkkaa," oli käsky ja myönnettäköön, että loppua kohden en enää jaksanut olla kovin innostunut. Yritin samalla lukea Hesaria, mikä ehkä herätti jälkeläisessä lievää tyytymättömyyttä, kun huomio ei ollut kokonaan hänessä. Vai oliko tyytymättömyys minussa, kun kaipailin omia rauhallisia aamuja, jolloin lehteen saattoi syventyä pidemmän kaavan mukaan.
Hesarin juttu "Yksin kotona" yksinasumisesta särähti jotenkin korvaan. Pohjavire tuntui olevan se, että yksinasuminen on suotavaa. Ei paljon puuttunut, ettei sitä korotettu ideaaliseksi asumismuodoksi. Minä en ole kommuuniasuja. Välillä haluaisin olla - se yhteisöllisyys kuulostaa ajatuksena todella hienolta - mutta tiedän, että käytännössä se ei toimisi. Minua ahdisti jo se, kun asuin ensimmäiset kaksi opiskeluvuotta soluasunnossa. Dommalla istuin pitkiä päiviä senkin takia, ettei huvittanut palata kotiin. Yksinasumista tuli harrastettua 12 vuotta ja vaikka siinä on puolensa, niin perimmiltään se on tylsää ja yksinäistä: ei ketään, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Tosin siinä poikkeankin lehden mukaan yksinasujien enemmistöstä, joiden sosiaalinen elämä on vilkasta ja ystäväpiirit laajat. Minä kuulun introverttien aatelistoon ja kontaktini olivat ensimmäiset vuodet käytännössä olemattomat ja sittemmin pääasiallisesti verkossa.
Verkkoelämää olen nyt muistellut tämän viikonlopun. Viitisen vuotta sitten hurahdin erääseen facebookin yhteisöllisistä peleistä. Vaikka itse pelaaminen loppui pian, niin sivuston foorumilla vietin useamman vuoden. Usein koko illan ihan vain päivittäen sivustoa ja toivoen, että joku kirjoittaisi jotain järkevää, johon voisi kommentoida. Usein turhaan, koska foorum ei varsinaisesti ollut omiaan vakavaan keskusteluun. Silti en saanut kiskottua itseäni sieltä irti. Peli ja foorum lakkautettiin noin puolitoista vuotta sitten, mutta nyt yksi pelin kehittäjistä perusti FB-muisteluryhmän peliä varten. Kaksi päivää klik, klik, klik ja toistuvaa tarkistusta: olisiko joku kirjoittanut jotain. En niin todellakaan halua takaisin tuota addiktiota.
syyskuuta 30, 2012
syyskuuta 29, 2012
Syksyn satoa
Onkohan mahdollista lisätä tähän blogiin jotain rajoituksia lukijoiden suhteen. Viimeisen päivän aikana lukijoita - kyllä, kyllä, tarkistan ne kuitenkin päivittäin - on ollut ennätysmäärä. Valitettavasti yhtä lukuun ottamatta kaikki Venäjältä ja kun menin klikkaamaan linkkiä - niin, niin, ei pitäisi - päädyin jonnekin mainossivustolle, jossa kehotettiin ostamaan viagraa. Ei ehkä aivan sitä kävijäkuntaa, jota haluaisin.
Tänään on ollut jotenkin kovin syksyisen masentava päivä. Silloin kun asuin vielä kerrostalossa ja kävin tällaisina päivinä kävelyillä, kuvittelin, että pihanomistajana viettäisin syyspäiväni pihaa rapsutellen, haravoiden ja ehkä grillissä roskia poltellen. Olin kateellinen. Nyt kun minulla oma pieni piha on, niin eipä siellä ole kesän jälkeen tullut paljon oleskeltua. Ruohikko rehottaa, salaatit ovat ylikasvaneet, aroniat ja punaiset viinimarjat ovat jääneet linnuille ja kukan siementen keruu on jäänyt liian myöhään. Ne harvat punertavat tomaatit ovat etanoiden syömiä. Talvella romahtanut terassi on yhä korjaamatta ja kaikki on vähän rempallaan.
Kaikesta näkee, että kesä on ohi. Vaikka mitä tekisit, nyppisit sieltä ja täältä, laittaisit ja puunaisit, talvi on kuitenkin tulossa. Tämä on luopumisen aikaa. Mikä ei tietysti tarkoita, että tämän pitäisi olla luovuttamisen aikaa. Eikös ne kaikki puutarhaoppaat sano, että syksyllä pitäisi tehdä mahdollisimman paljon valmiiksi kevättä varten.
Kaikki kevään kukkasipulit pitäisi varmasti jo kovaa vauhtia istuttaa eikä jättää yhtä myöhäiseksi kuin viime vuonna. Muutimme tänne aivan lokakuun lopulla ja istutin sipulit lähempänä marraskuun loppua. Viime vuonna se onnistui, kun loppuvuosikin oli niin lämmin ja kaunis. Ainakin krookuksia puski läpi sieltä, mihin niitä tungin. Tänä vuonna ei uskalla luottaa siihen, että sää suosisi samalla lailla. No, onneksi on tarkoitus tänään lähteä siskon kanssa ostoksille Plantageniin. Huomenna voisi sitten kaunistaa vähän pihaa syyskuntoon.
Tai miksi tehdä huomenna sitä, mitä voi tehdä tänään. Jos kiskaisen ensin noista viimeisistä pienistä kesäkurpitsoista jonkin kasvismössön ja sitten lähden tutkailemaan puutarhan nurkkia. Ainakin jos poikalapsi ei sitä ennen herää.
Tänään on ollut jotenkin kovin syksyisen masentava päivä. Silloin kun asuin vielä kerrostalossa ja kävin tällaisina päivinä kävelyillä, kuvittelin, että pihanomistajana viettäisin syyspäiväni pihaa rapsutellen, haravoiden ja ehkä grillissä roskia poltellen. Olin kateellinen. Nyt kun minulla oma pieni piha on, niin eipä siellä ole kesän jälkeen tullut paljon oleskeltua. Ruohikko rehottaa, salaatit ovat ylikasvaneet, aroniat ja punaiset viinimarjat ovat jääneet linnuille ja kukan siementen keruu on jäänyt liian myöhään. Ne harvat punertavat tomaatit ovat etanoiden syömiä. Talvella romahtanut terassi on yhä korjaamatta ja kaikki on vähän rempallaan.
Kaikesta näkee, että kesä on ohi. Vaikka mitä tekisit, nyppisit sieltä ja täältä, laittaisit ja puunaisit, talvi on kuitenkin tulossa. Tämä on luopumisen aikaa. Mikä ei tietysti tarkoita, että tämän pitäisi olla luovuttamisen aikaa. Eikös ne kaikki puutarhaoppaat sano, että syksyllä pitäisi tehdä mahdollisimman paljon valmiiksi kevättä varten.
Kaikki kevään kukkasipulit pitäisi varmasti jo kovaa vauhtia istuttaa eikä jättää yhtä myöhäiseksi kuin viime vuonna. Muutimme tänne aivan lokakuun lopulla ja istutin sipulit lähempänä marraskuun loppua. Viime vuonna se onnistui, kun loppuvuosikin oli niin lämmin ja kaunis. Ainakin krookuksia puski läpi sieltä, mihin niitä tungin. Tänä vuonna ei uskalla luottaa siihen, että sää suosisi samalla lailla. No, onneksi on tarkoitus tänään lähteä siskon kanssa ostoksille Plantageniin. Huomenna voisi sitten kaunistaa vähän pihaa syyskuntoon.
Tai miksi tehdä huomenna sitä, mitä voi tehdä tänään. Jos kiskaisen ensin noista viimeisistä pienistä kesäkurpitsoista jonkin kasvismössön ja sitten lähden tutkailemaan puutarhan nurkkia. Ainakin jos poikalapsi ei sitä ennen herää.
syyskuuta 27, 2012
Oi rakas Candide, kerro minulle salaisuutesi!
Juna vie ja juna tuo. Nyt matka käy jo kohti kotia, vaikka alkutaipaleella vielä ollaankin ja ulkona eteen levittäytyvät Pohjanmaan pellot. Kauniita ovat nämä paikalliset tilat, vaikka maisema omaan makuuni on hieman liian aakeaa laakeaa. Eihän tuollaisen talon pihalle voisi rauhoittua, kun naapurit näkevät puuhaamassa kilometrien takaa.Vaikka ehkä täällä halutaan asua näin: hyvin harvalla tuntuu olevan pensasaitaa tai puita kasvatettuna talon ympärille. Pidettäisiinköhän sitä omituisena. "Mikä tuokin tuossa on olevinaan?".
Millaistahan se oikeasti olisi? Asua maalla. Tai edes pienemmässä kaupungissa. Pääkaupunkiseudulla on nyt mennyt viimeiset kahdeksantoista vuotta enkä ole koskaan oppinut siitä oikein pitämään. Nykyinen asuinalue tosin on mukavaa, vehreää ja rauhallista eikä kerrostaloja näköpiirissäkään. Kaikkiin kulttuurihuvituksiin lähteminen sen sijaan on kauhean työlästä. Keskustassa parkkeeraaminen on tehty käytännössä melkein mahdottomaksi ja jos lähdet illalla julkisilla, niin aina kulkee mukana jännityslementti: pimeys, julkiset kulkuneuvot ja ulkona liikkuminen. Aikuis- ja työväenopistojen kurssit sijaitsevat myös ympäri kaupunkia ja niihin pääsemisessä on sama ongelma. Helsinki on minun sielunmaisemaani vain liian iso, ei sille mitään voi. Asennemuutos ja positiivisten asioiden huomaaminen tekevät toki elämästä rattoisampaa, mutta se vaatisi paljon, että oppisin näkemään Helsingin kodikkaana ja kauniina.
Meniköhän tuo taas valitus-linjalle. Minunhan piti yrittää nähdä asiat positiivisessa valossa. Haalia elämään sitä hyvää, eikä miettiä asioita, jotka eivät ole täysin kunnossa. Noita kauniin luonnon keskellä sijaitsevia ihania taloja nähdessä vaan jää aina miettimään, millaista niissä olisi asua. Rentoa ja onnellista...vai tylsää ja yksinäistä? Olisinko taas kuin Voltairen Candide, joka pakenee maailman epäkohtia ja päätyy viljelemään puutarhaansa. En tosin ole vieläkään varma, mitä Voltaire oikein halusi sanoa. Ettei tulisi antaa periksi ja paeta maailman pahuutta omaan rauhaisaan koloonsa, vaan työskennellä pahuutta vastaan. Vai että jokaiselle riittää, kun viljelee puutarhaansa ja elää yksinkertaista, mutta hyvää elämää.
Millaistahan se oikeasti olisi? Asua maalla. Tai edes pienemmässä kaupungissa. Pääkaupunkiseudulla on nyt mennyt viimeiset kahdeksantoista vuotta enkä ole koskaan oppinut siitä oikein pitämään. Nykyinen asuinalue tosin on mukavaa, vehreää ja rauhallista eikä kerrostaloja näköpiirissäkään. Kaikkiin kulttuurihuvituksiin lähteminen sen sijaan on kauhean työlästä. Keskustassa parkkeeraaminen on tehty käytännössä melkein mahdottomaksi ja jos lähdet illalla julkisilla, niin aina kulkee mukana jännityslementti: pimeys, julkiset kulkuneuvot ja ulkona liikkuminen. Aikuis- ja työväenopistojen kurssit sijaitsevat myös ympäri kaupunkia ja niihin pääsemisessä on sama ongelma. Helsinki on minun sielunmaisemaani vain liian iso, ei sille mitään voi. Asennemuutos ja positiivisten asioiden huomaaminen tekevät toki elämästä rattoisampaa, mutta se vaatisi paljon, että oppisin näkemään Helsingin kodikkaana ja kauniina.
Meniköhän tuo taas valitus-linjalle. Minunhan piti yrittää nähdä asiat positiivisessa valossa. Haalia elämään sitä hyvää, eikä miettiä asioita, jotka eivät ole täysin kunnossa. Noita kauniin luonnon keskellä sijaitsevia ihania taloja nähdessä vaan jää aina miettimään, millaista niissä olisi asua. Rentoa ja onnellista...vai tylsää ja yksinäistä? Olisinko taas kuin Voltairen Candide, joka pakenee maailman epäkohtia ja päätyy viljelemään puutarhaansa. En tosin ole vieläkään varma, mitä Voltaire oikein halusi sanoa. Ettei tulisi antaa periksi ja paeta maailman pahuutta omaan rauhaisaan koloonsa, vaan työskennellä pahuutta vastaan. Vai että jokaiselle riittää, kun viljelee puutarhaansa ja elää yksinkertaista, mutta hyvää elämää.
syyskuuta 26, 2012
Positiivisia elementtejä
Kaarina Davis käskee Hidasta elämää -sivuston keskiviikkokolumnissaan jokaista seuraamaan iloaan. Jos elämä ahdistaa, tulee sitä muuttaa tai jos elämänmuutos ei ole mahdollinen, tulee vaihtaa asennetta. Itse kuvittelin pitkään, että ainoa mahdollinen ratkaisu olisi selkeä elämänmuutos. Uusi työ tai totaalinen hyppy oravanpyörästä, koti maaseudulla. Nyt en enää ole varma.
Olen harjoitellut asenteen vaihdosta ja siitä on ollut apua. Kaarina neuvoo painottamaan "sivuun unohtuneita hyviä elementtejä, joita haluaa elämäänsä lisää". Minulle se on tarkoittanut muun muassa bloggauksen uudelleen aloittamista. Kirjoittaminen tuo minulle hyvän olon eikä sitä varten tarvitse jättää palkkatyötään ja ryhtyä kirjailijaksi. Bloggaus on yksi elementti sen tyyppistä kirjoittamista, jota haluan elämääni lisää. Paikalliskirjaston löytäminen ja iso romaanipino jälleen olohuoneen hyllyllä on myös haluamaani hyvää. Olen yrittänyt löytää kauneutta ympärilläni, ja Helsingin keskustassa - josta valitettavasti ei saa nättiä tekemälläkään - olen yrittänyt kiinnittää huomioni vähintään johonkin yksittäiseen kauniiseen elementtiin.
En tiedä, onko se riittävästi. Ehkä asiaa selviää hitaasti etenemällä ja tunnustelemalla. Toivottavasti hitaassa tunnustelussa ei ole kyse vain Kaarinan mainitsemista verukkeista ja itselle irvailusta. Tunnistan itsestäni ehdottomasti tuonkin puolen. Aika ei koskaan tunnu sopivalta ja muutos pelottaa. Mutta mistä kummasta sitä tietää, mitä itse haluaa?
Yhdestä asiasta joka tapauksessa ei onneksi ole epäselvyyttä. Eilisen illan huippukohdan piti olla kömpiminen pehmeään hotellisänkyyn ja kirjan avaaminen, mutta se oli loppujen lopuksi vähän pettymys. Muistutti kaikista niistä vuosikymmenistä, jolloin kirja on ollut sängyssä ainoa seuralainen. Kotia ja poikalasta tuli ikävä. Vaikka välillä kaipaa omaa aikaa nykyistä enemmän, niin lapsukainen on kyllä parasta mitä elämässäni on.
Olen harjoitellut asenteen vaihdosta ja siitä on ollut apua. Kaarina neuvoo painottamaan "sivuun unohtuneita hyviä elementtejä, joita haluaa elämäänsä lisää". Minulle se on tarkoittanut muun muassa bloggauksen uudelleen aloittamista. Kirjoittaminen tuo minulle hyvän olon eikä sitä varten tarvitse jättää palkkatyötään ja ryhtyä kirjailijaksi. Bloggaus on yksi elementti sen tyyppistä kirjoittamista, jota haluan elämääni lisää. Paikalliskirjaston löytäminen ja iso romaanipino jälleen olohuoneen hyllyllä on myös haluamaani hyvää. Olen yrittänyt löytää kauneutta ympärilläni, ja Helsingin keskustassa - josta valitettavasti ei saa nättiä tekemälläkään - olen yrittänyt kiinnittää huomioni vähintään johonkin yksittäiseen kauniiseen elementtiin.
En tiedä, onko se riittävästi. Ehkä asiaa selviää hitaasti etenemällä ja tunnustelemalla. Toivottavasti hitaassa tunnustelussa ei ole kyse vain Kaarinan mainitsemista verukkeista ja itselle irvailusta. Tunnistan itsestäni ehdottomasti tuonkin puolen. Aika ei koskaan tunnu sopivalta ja muutos pelottaa. Mutta mistä kummasta sitä tietää, mitä itse haluaa?
Yhdestä asiasta joka tapauksessa ei onneksi ole epäselvyyttä. Eilisen illan huippukohdan piti olla kömpiminen pehmeään hotellisänkyyn ja kirjan avaaminen, mutta se oli loppujen lopuksi vähän pettymys. Muistutti kaikista niistä vuosikymmenistä, jolloin kirja on ollut sängyssä ainoa seuralainen. Kotia ja poikalasta tuli ikävä. Vaikka välillä kaipaa omaa aikaa nykyistä enemmän, niin lapsukainen on kyllä parasta mitä elämässäni on.
syyskuuta 25, 2012
Juna puksuttaa kohti luodetta
Juna kuljettaa kohti Pohjanmaan lakeuksia ja arkistolaitoksen uumenia. Arkistoon on kiva päästä taas pitkästä aikaa. Esiin kaivamista ovat siellä odottamassa 1700-luvun perintöriidat ja kiistat testamenteista ja syytinkisopimuksista. Jännää ajatella, että joitain niistä ei ehkä kukaan ole lukenut pariin sataan vuoteen. Yhtä lailla odotan iltaa ja omaa aikaa hotellihuoneessa mukaansatempaavan kirjan ääressä, pitkää lämmintä suihkua ja hyvää ruokaa jossain mukavassa ravintolassa. Mukana seuraa silti pieni huoli siitä, miten poikalapsi reagoi äidin lähes kolmen päivän poissaoloon, miten oma äiti jaksaa pitkän leikkiurakan. Vaikka ajatus häiritsemättömistä yöunista ei sekään ole lainkaan hassumpi, niin silti sitä yöllä viereen tassuttelevaa pientä nuhanenää tulee ikävä.
Tuossa viime viikolla väitin, että en pistänyt pahaksi, vaikkei tiedekunta korvaakaan matkani kuluja. Jollain tasolla se on kuitenkin jäänyt kaihertamaan. Ehkä eniten saamassani sinänsä ystävällissävyisessä vastauksessa häiritsi se viesti, että jos teen Vaasassa jotain yleishyödyllistä, niin saan pyytämäni matkarahat. Sinänsä täysin järkevältä kuulostava päätös, mutta mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa. Opetus ja hallinto ovat yleishyödyllistä toimintaa, tutkimus ei? Vaikka oma aika illalla ja toivottavasti keskeytymättömät yöunet ovat pienen lapsen äidille luksusta, niin työmatkahan tämä kuitenkin on. Välttämätön työmatka, jota ilman ei valmistu artikkeli, jonka tekemiseen olen sitoutunut. Jos tutkimus ei ole tiedekunnankaan näkökulmasta yleishyödyllistä, niin onko se vain tutkijan omaksi ilokseen suorittamaa pikkupuuhastelua? Tämä ajatus on juolahtanut mieleeni useamminkin työurani aikana ja saanut vakavasti kyseenalaistamaan tutkimuksen teon mielekkyyden ja...yleishyödyllisyyden. Todennäköisesti taas ylitulkitsen, mutta nyt tuntui ensimmäistä kertaa, että ajattelumalli sai tukea ylemmältäkin taholta. Onko tiedekunta vain paikka missä tutkimusta tehdään ja kukin tutkija yksittäinen saareke omine projekteineen ja omine verkostoineen? Eikö tiedekunnalla yksikkönä ole intressiä oman alansa tutkimuksen edistämiseen? Onko tiedekuntaa sellaisena yksikkönä edes olemassa?
Ehkä en pohdi sitä nyt. Keskityn siihen, että istun junassa. Irrallaan ajasta ja paikasta. Junamatkat ovat ihania, maailman parhaita paikkoja hidastamisen harjoitteluun. Junassa ei voi suorittaa. Et pääse mihinkään, kukaan ei tavoita sinua, mutta kuitenkin koko ajan ollaan matkalla eteenpäin, matkalla jonnekin. Ympärillä on ihmisiä, hiljaista kuiskuttelua, mutta kaikkien ihmisten joukossa löytyy kuitenkin se oma paikka, oma rauhallinen tila, johon muut eivät tunkeudu. Maisemat vaihtuvat, ikkunasta voi kurkistaa kyliin ja kaupunkeihin, joissa ihmiset elävät arkeaan. Laukusta voi kaivaa kirjan, nostaa jalat penkille ja uppoutua mielen maisemiin. Voi vain olla.
Useampi tunti myöhemmin:
Arkistotyöskentely muistutti taas siitä, mikä tässä työssä on ihanaa. 400 valokuvaa odottaa transkripausta ja torstai-iltapäivään mennessä kuvia pitäisi olla huimasti enemmän. Uudella kameralla otetuista kuvista tuli laadultaan paljon parempia kuin vanhoista eikä puhtaaksikirjoittaessa toivottavasti tarvitse enää tuskailla ihan yhtä paljon. Pitäisiköhän ihan kokeilla ennen kuin siirtyy romaanin seuraan. Lukulistalla odottaa tällä kertaa Laura Honkasalon Eropaperit. Tässä rentouden tilassa voisi valita kumman vain. Vielä kun hotellihuoneesta löytyy vedenkeitin ja äsken kävin hemmottelemassa itseäni kattokerroksen saunassa. Huomenna ehkä täytyy kokeilla kylpyvaahtoa. Kannatti kyllä jättää Omppuhotelli väliin ja valita vähän tasokkaampi vaihtoehto. Hidastamis- ja kuluttamisen vähentämistavoitteista huolimatta on todettava, että minusta olisi tullut erinomainen luksuksesta nauttiva varakas vapaaherratar.
Tuossa viime viikolla väitin, että en pistänyt pahaksi, vaikkei tiedekunta korvaakaan matkani kuluja. Jollain tasolla se on kuitenkin jäänyt kaihertamaan. Ehkä eniten saamassani sinänsä ystävällissävyisessä vastauksessa häiritsi se viesti, että jos teen Vaasassa jotain yleishyödyllistä, niin saan pyytämäni matkarahat. Sinänsä täysin järkevältä kuulostava päätös, mutta mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa. Opetus ja hallinto ovat yleishyödyllistä toimintaa, tutkimus ei? Vaikka oma aika illalla ja toivottavasti keskeytymättömät yöunet ovat pienen lapsen äidille luksusta, niin työmatkahan tämä kuitenkin on. Välttämätön työmatka, jota ilman ei valmistu artikkeli, jonka tekemiseen olen sitoutunut. Jos tutkimus ei ole tiedekunnankaan näkökulmasta yleishyödyllistä, niin onko se vain tutkijan omaksi ilokseen suorittamaa pikkupuuhastelua? Tämä ajatus on juolahtanut mieleeni useamminkin työurani aikana ja saanut vakavasti kyseenalaistamaan tutkimuksen teon mielekkyyden ja...yleishyödyllisyyden. Todennäköisesti taas ylitulkitsen, mutta nyt tuntui ensimmäistä kertaa, että ajattelumalli sai tukea ylemmältäkin taholta. Onko tiedekunta vain paikka missä tutkimusta tehdään ja kukin tutkija yksittäinen saareke omine projekteineen ja omine verkostoineen? Eikö tiedekunnalla yksikkönä ole intressiä oman alansa tutkimuksen edistämiseen? Onko tiedekuntaa sellaisena yksikkönä edes olemassa?
Ehkä en pohdi sitä nyt. Keskityn siihen, että istun junassa. Irrallaan ajasta ja paikasta. Junamatkat ovat ihania, maailman parhaita paikkoja hidastamisen harjoitteluun. Junassa ei voi suorittaa. Et pääse mihinkään, kukaan ei tavoita sinua, mutta kuitenkin koko ajan ollaan matkalla eteenpäin, matkalla jonnekin. Ympärillä on ihmisiä, hiljaista kuiskuttelua, mutta kaikkien ihmisten joukossa löytyy kuitenkin se oma paikka, oma rauhallinen tila, johon muut eivät tunkeudu. Maisemat vaihtuvat, ikkunasta voi kurkistaa kyliin ja kaupunkeihin, joissa ihmiset elävät arkeaan. Laukusta voi kaivaa kirjan, nostaa jalat penkille ja uppoutua mielen maisemiin. Voi vain olla.
Useampi tunti myöhemmin:
Arkistotyöskentely muistutti taas siitä, mikä tässä työssä on ihanaa. 400 valokuvaa odottaa transkripausta ja torstai-iltapäivään mennessä kuvia pitäisi olla huimasti enemmän. Uudella kameralla otetuista kuvista tuli laadultaan paljon parempia kuin vanhoista eikä puhtaaksikirjoittaessa toivottavasti tarvitse enää tuskailla ihan yhtä paljon. Pitäisiköhän ihan kokeilla ennen kuin siirtyy romaanin seuraan. Lukulistalla odottaa tällä kertaa Laura Honkasalon Eropaperit. Tässä rentouden tilassa voisi valita kumman vain. Vielä kun hotellihuoneesta löytyy vedenkeitin ja äsken kävin hemmottelemassa itseäni kattokerroksen saunassa. Huomenna ehkä täytyy kokeilla kylpyvaahtoa. Kannatti kyllä jättää Omppuhotelli väliin ja valita vähän tasokkaampi vaihtoehto. Hidastamis- ja kuluttamisen vähentämistavoitteista huolimatta on todettava, että minusta olisi tullut erinomainen luksuksesta nauttiva varakas vapaaherratar.
syyskuuta 23, 2012
Historian siipien havinaa
Viikonlopun saldo on mainio sukuvierailu Hämeenlinnaan, puhdistus-elokuva ja uusi kamera. Vaikka poikalapselta puuttuu toinen sukulinja, on ihanaa, että minun puoleltani riittää hänestä kiinnostuneita sukulaisia. Jännää ajatella, minkälaisena hän tulee muistamaan lapsuutensa. Miten sukupolvet vaihtuvat ja ihmiset, jotka olivat osa omaa lapsuutta, eivät kuulu enää seuraavalle sukupolvelle. Nimet ja valokuvat eivät ole oikeita ihmisiä samalla tavalla kuin elävät. Omista isoisovanhemmistani vain yksi on minulle todellinen, muiden kohtalot ovat enemmän fiktionomaisia. Tuleekohan se muuttumaan tulevaisuudessa, kun ihmisistä jää enemmän jälkiä: tukuttain valokuvia, videoita, ties kuinka pysyviä jälkiä internetin uumeniin.
Puhdistus oli vaikuttava. Oli ylipäätään mukavaa käydä taas pitkästä aikaa elokuvissa. Olin ajatellut sitä jo yhdeksi kesän ohjelmanumeroista, mutta poikalapsi on vaikea jättää hoitoon vain, jotta äiti pääsee leffaan. Teatterikäyntejä varten olen kyllä jättänyt jo parikin kertaa, mutta elokuvat on eri juttu. Kait siksi, että teatterissa käynti on sosiaalinen tapahtuma; sinne mennään osana porukkaa eikä sen funktio siten ole pelkästään taiteellinen nautiskelu. Elokuvissa sen sijaan tykkään käydä yksin. Tuntuu vaikeammalta pyytää jotakuta uhraamaan aikaansa lapsenvahtina ihan vaan omaa nautintoa varten.
Puhdistus oli niin väkivaltainen kuin arviot olivat kertoneetkin. Väkivaltaisempi kuin kirja eikä se jättänyt pahemmin suvantopaikkoja, joissa katsoja olisi voinut hetken henkäistä eteen vyörytetyistä julmuuksista. Siitä oli seurauksena tietty turtumus, mikä saattoi tietysti olla tarkoituksellistakin. "Näin selvisivät myös aikalaiset, koska heidän oli turrutettava itsensä väkivallalta". Loppukohtausta oli muutettu kirjaan verrattuna huonompaan suuntaan. Vähän sellaiseen muutaman vuosikymmenen takaiseen amerikkalaiseen, "pahan on aina saatava palkkansa" -hymistelyyn. Kaiken kaikkiaan elokuva oli kuitenkin hyvä.
Nyt minulla on myös taas kamera. Edellinen hajosi kesällä Viron matkalla, kun olin ottamassa kuvaa Muhun goottilaistyylisestä Pyhän Katariinan kirkosta, jonka rakentaminen aloitettiin jo 1200-luvulla. Näyttö meni täysin valotetuksi ja koska kamerassa ei ole "ikkunaa" manuaalista rajaamista varten, ei sillä käytännössä enää voinut ottaa kuvia. Pyhällä Katariinalla oli ilmeisesti jotain asiaa, mutta en ole varma, mitä hän tällä valoilmiöllä tahtoi kertoa.
Puhdistus oli vaikuttava. Oli ylipäätään mukavaa käydä taas pitkästä aikaa elokuvissa. Olin ajatellut sitä jo yhdeksi kesän ohjelmanumeroista, mutta poikalapsi on vaikea jättää hoitoon vain, jotta äiti pääsee leffaan. Teatterikäyntejä varten olen kyllä jättänyt jo parikin kertaa, mutta elokuvat on eri juttu. Kait siksi, että teatterissa käynti on sosiaalinen tapahtuma; sinne mennään osana porukkaa eikä sen funktio siten ole pelkästään taiteellinen nautiskelu. Elokuvissa sen sijaan tykkään käydä yksin. Tuntuu vaikeammalta pyytää jotakuta uhraamaan aikaansa lapsenvahtina ihan vaan omaa nautintoa varten.
Puhdistus oli niin väkivaltainen kuin arviot olivat kertoneetkin. Väkivaltaisempi kuin kirja eikä se jättänyt pahemmin suvantopaikkoja, joissa katsoja olisi voinut hetken henkäistä eteen vyörytetyistä julmuuksista. Siitä oli seurauksena tietty turtumus, mikä saattoi tietysti olla tarkoituksellistakin. "Näin selvisivät myös aikalaiset, koska heidän oli turrutettava itsensä väkivallalta". Loppukohtausta oli muutettu kirjaan verrattuna huonompaan suuntaan. Vähän sellaiseen muutaman vuosikymmenen takaiseen amerikkalaiseen, "pahan on aina saatava palkkansa" -hymistelyyn. Kaiken kaikkiaan elokuva oli kuitenkin hyvä.
Nyt minulla on myös taas kamera. Edellinen hajosi kesällä Viron matkalla, kun olin ottamassa kuvaa Muhun goottilaistyylisestä Pyhän Katariinan kirkosta, jonka rakentaminen aloitettiin jo 1200-luvulla. Näyttö meni täysin valotetuksi ja koska kamerassa ei ole "ikkunaa" manuaalista rajaamista varten, ei sillä käytännössä enää voinut ottaa kuvia. Pyhällä Katariinalla oli ilmeisesti jotain asiaa, mutta en ole varma, mitä hän tällä valoilmiöllä tahtoi kertoa.
syyskuuta 20, 2012
Ars gratia artis.
Tämä viikko on ollut paitsi erittäin kiireinen, myös harvinaisen taiteellinen. Kirjoittamista, laulamista, maalaamista. Kävin tänään tilaisuudessa, jossa "tunnemaalattiin". Värejä valittavissa mielialan mukaan, sormet maaliin ja sitten vaan isolle paperille vetelemään sellaisia muotoja kuin alitajunta käskee.
Värien räiskiminen paperille oli mahtavaa. Valitsemani värit sekoittuivat aluksi toisiinsa ja mielikuvieni sini-punaisen maalauksen sijaan paperille ilmestyi epämääräisiä harmaita värikasoja. Korjailin asiaa lisäämällä sinistä enemmänkin kuin olin tarkoittanut; päälle punaisia ja valkoisia viivoja. Siitä tuli hieno.
Siitä tuli hieno, mutta pinnallinen. Tunteistani ja mielentilastani ei oikein kertonut muu kuin se liike. Liian paksu sininen kerros peitti ne jäljet, jotka olin ensin paperille vetänyt. Olin halunnut kontrolloida värejä liikaa, peittää sekoittuneiden värien muodostaman "virheen" ja se näkyi työssä. Se näkyi myös siinä merkittävimmässä kommentissa, jonka sain: "unohda kontrolli, anna vain mennä".
Siinä sitä työsarkaa riittääkin. Kaikesta eteenpäin menosta huolimatta tunnistan itsessäni tuon piirteen: kontrollinhalun ja kuoren ylläpidon tärkeyden. Ehkä se selittää, miksi pinnallisuus toisissa ihmisissä vaivaa minua. Koska oma pinnallisuuteni reagoi siihen.
En tiedä, mitä valitsemistani väreistä on tulkittavissa. Ehkä enemmän kertoo se, mitä värejä en valinnut. Maalauksessani ei näkynyt mustaa, mutta ei myöskään vihreää tai keltaista. Erityisesti vihreän olin hyvin määrätietoisesti sulkenut valintojeni ulkopuolelle. Silti katsellessani muiden töitä minua puhuttelivat vahvasti juuri vihervoittoiset työt. Niissä kuvastui toivo ja harmonia. Paperilla väristä oli tullut jotain aivan muuta kuin pullossa.
Värien räiskiminen paperille oli mahtavaa. Valitsemani värit sekoittuivat aluksi toisiinsa ja mielikuvieni sini-punaisen maalauksen sijaan paperille ilmestyi epämääräisiä harmaita värikasoja. Korjailin asiaa lisäämällä sinistä enemmänkin kuin olin tarkoittanut; päälle punaisia ja valkoisia viivoja. Siitä tuli hieno.
Siitä tuli hieno, mutta pinnallinen. Tunteistani ja mielentilastani ei oikein kertonut muu kuin se liike. Liian paksu sininen kerros peitti ne jäljet, jotka olin ensin paperille vetänyt. Olin halunnut kontrolloida värejä liikaa, peittää sekoittuneiden värien muodostaman "virheen" ja se näkyi työssä. Se näkyi myös siinä merkittävimmässä kommentissa, jonka sain: "unohda kontrolli, anna vain mennä".
Siinä sitä työsarkaa riittääkin. Kaikesta eteenpäin menosta huolimatta tunnistan itsessäni tuon piirteen: kontrollinhalun ja kuoren ylläpidon tärkeyden. Ehkä se selittää, miksi pinnallisuus toisissa ihmisissä vaivaa minua. Koska oma pinnallisuuteni reagoi siihen.
En tiedä, mitä valitsemistani väreistä on tulkittavissa. Ehkä enemmän kertoo se, mitä värejä en valinnut. Maalauksessani ei näkynyt mustaa, mutta ei myöskään vihreää tai keltaista. Erityisesti vihreän olin hyvin määrätietoisesti sulkenut valintojeni ulkopuolelle. Silti katsellessani muiden töitä minua puhuttelivat vahvasti juuri vihervoittoiset työt. Niissä kuvastui toivo ja harmonia. Paperilla väristä oli tullut jotain aivan muuta kuin pullossa.
syyskuuta 19, 2012
Elämä hymyilee
Tänään oli epätavallisen tulevaisuus-uskoinen päivä. Usko omiin mahdollisuuksiin kehittyä työssä oli vahva, Helsingissä asuminen myös tulevaisuudessa tuntui jopa toivottavalta ja sosiaalisellakin rintamalla pystyisi ehkä heittäytymään avoimemmaksi. Hidasta ja läsnäolevaa elämää tuli harjoitettua, kun vaelsimme kaksivuotiaan kanssa verkkaisesti rautatieasemalta yliopistolle. Erityisesti kun takaisin päin tultaessa kuljimme rankan sateen vuoksi metrolla, huomasi ihmettelevänsä ääniä ja ihmisiä välilä melkein kaiken ensi kertaa kokevan lapsen lailla. No, ei nyt ehkä ihan, mutta aivan uudella tavalla oli joka tapauksessa aikaa huomata muut ihmiset ympärillä.
Uusi asenne näkyi myös kirjoitellessani sähköposteja. Kaksi kertaa ihan tietoisesti vähensin tavallista vähättelevää ja pahoittelevaa tyyliäni ja pidättäydyin neutraalissa asialinjassa. Päätin myös kokeilla kepillä keväistä jäätä ja pyytää työmatkakulujen korvaamista. Vastaus oli käytännössä kieltävä, mutta suureksi tyydytykseni huomaan, että en ota asiaa henkilökohtaisesti, vaan olen tyytyväinen, että sentään yritin. Jälleen suuri muutos aikaisempaan. Jokin todella on selvästi muuttumassa.
En kyllä ole varma, onko muutoksessa kyse hidastamisesta ja suorittamisen vähentämisestä. Viimeisen vuoden aikana kalenterissani on ollut kaikennäköistä sosiaalista ohjelmaa ja viikonloppuisin aktiviteettia enemmän kuin tuskin koskaan. Se ei ehkä varsinaisesti ole hidastamista. Töissä vuosi on ollut myös kaiken kaikkiaan yksi tuottoisimmistani ja jatkossa tahtia on tarkoitus vain kiristää. En tosin laittaisi sitä suorittamisen piikkiin, koska olen viimein löytämässä työn ilon. Ehkä tätäkään ei tarvitse niin hirveästi analysoida, vaan olla vain iloinen, että meneillä on taas vaihteeksi positiivinen kausi.
Uusi asenne näkyi myös kirjoitellessani sähköposteja. Kaksi kertaa ihan tietoisesti vähensin tavallista vähättelevää ja pahoittelevaa tyyliäni ja pidättäydyin neutraalissa asialinjassa. Päätin myös kokeilla kepillä keväistä jäätä ja pyytää työmatkakulujen korvaamista. Vastaus oli käytännössä kieltävä, mutta suureksi tyydytykseni huomaan, että en ota asiaa henkilökohtaisesti, vaan olen tyytyväinen, että sentään yritin. Jälleen suuri muutos aikaisempaan. Jokin todella on selvästi muuttumassa.
En kyllä ole varma, onko muutoksessa kyse hidastamisesta ja suorittamisen vähentämisestä. Viimeisen vuoden aikana kalenterissani on ollut kaikennäköistä sosiaalista ohjelmaa ja viikonloppuisin aktiviteettia enemmän kuin tuskin koskaan. Se ei ehkä varsinaisesti ole hidastamista. Töissä vuosi on ollut myös kaiken kaikkiaan yksi tuottoisimmistani ja jatkossa tahtia on tarkoitus vain kiristää. En tosin laittaisi sitä suorittamisen piikkiin, koska olen viimein löytämässä työn ilon. Ehkä tätäkään ei tarvitse niin hirveästi analysoida, vaan olla vain iloinen, että meneillä on taas vaihteeksi positiivinen kausi.
syyskuuta 18, 2012
Koulussa
Olen kokeillut tällä viikolla lukujärjestyksen laatimista töihin. Saan kulumaan uskomattoman määrän energiaa ja tuhlattuja minuutteja päivän aikaan siihen, että yritän päättää, mitä ryhtyisin tekemään seuraavaksi. Inspiraatiota odotellessa tulee surffailtua enemmän kuin laki sallii ja huonoina päivinä vielä paljon sen ylikin. Nyt on kokeilussa, miten toimisi koulumainen kuri ja pöydällä odottava lukujärjestys, joka kertoo päivän ja viikon ohjelman.
Näin kahden päivän syvällisen kokemuksen jälkeen voi todeta, että sekä toimii, että ei toimi. Eilen kalenteri heitti pahasti, kun päätin ryhtyä heti aamun luennon jälkeen toteuttamaan opiskelijoilta tulleita ehdotuksia kurssialustan luomisesta. Sinänsä hyödyllistä, mutta sinne katosivat lukujärjestykseen merkityt tehtävät. Opetus numero yksi: lukujärjestykseen täytyy luoda enemmän jouston varaa. Tänäänkään lukujärjestys ei ole toiminut täydellisesti, sillä olin ehtinyt unohtaa iltapäivän kokouksen ja siihen luettavat asiakirjat. Aamu sen sijaan lähti liikkeelle aivan mahtavasti lukujärjestyksen avulla. Aamusurffaukseen kulunut aika hupeni murto-osaan normaalista ja olen saanut lounasaikaan mennessä hoidettua kaikki aamuksi suunnitellut tehtävät ja enemmänkin. Seuraavaksi aion kiltisti käyttää tunnin seuraavaan ohjelmoituun tehtävään, vaikka aamupäivällä haalitut artikkelit kutsuvatkin jo tuossa vieressä. Opetus numero kaksi: lukujärjestys kannattaa laatia jatkossakin.
Iltaa pitäisi myös jatkaa koululla. Olen vähän lupaillut, että lähtisin kokeilemaan, miltä tuntuu kuorossa laulaminen. Minähän en varsinaisesti osaa laulaa, mutta tykkään kuitenkin laulamisesta. Jos nyt ymmärsin oikein, niin tietyistä kuoronjohtajan esiintymisambitioista huolimatta tässä olisi ensi sijalla juuri se hauskanpito eikä niinkään täydellinen suoritus. Lastenhoito kuulemma järjestyy kuoropaikalla, mikä on yhtäältä edellytys sille, että tämä toimii, mutta toisaalta myös se epäilyksen paikka. Käymme jo viikoittain yhtenä arki-iltana seurakunnan kerhossa, jossa lapset ovat hoidossa ja äidit vertaistukeilevat toisessa huoneessa kahvin ääressä. Jos viikkoon laitetaan toinen erillään olo -aktiviteetti, niin onko se koko päivät tarhassa olevalle kaksivuotiaalle liikaa?
Näin kahden päivän syvällisen kokemuksen jälkeen voi todeta, että sekä toimii, että ei toimi. Eilen kalenteri heitti pahasti, kun päätin ryhtyä heti aamun luennon jälkeen toteuttamaan opiskelijoilta tulleita ehdotuksia kurssialustan luomisesta. Sinänsä hyödyllistä, mutta sinne katosivat lukujärjestykseen merkityt tehtävät. Opetus numero yksi: lukujärjestykseen täytyy luoda enemmän jouston varaa. Tänäänkään lukujärjestys ei ole toiminut täydellisesti, sillä olin ehtinyt unohtaa iltapäivän kokouksen ja siihen luettavat asiakirjat. Aamu sen sijaan lähti liikkeelle aivan mahtavasti lukujärjestyksen avulla. Aamusurffaukseen kulunut aika hupeni murto-osaan normaalista ja olen saanut lounasaikaan mennessä hoidettua kaikki aamuksi suunnitellut tehtävät ja enemmänkin. Seuraavaksi aion kiltisti käyttää tunnin seuraavaan ohjelmoituun tehtävään, vaikka aamupäivällä haalitut artikkelit kutsuvatkin jo tuossa vieressä. Opetus numero kaksi: lukujärjestys kannattaa laatia jatkossakin.
Iltaa pitäisi myös jatkaa koululla. Olen vähän lupaillut, että lähtisin kokeilemaan, miltä tuntuu kuorossa laulaminen. Minähän en varsinaisesti osaa laulaa, mutta tykkään kuitenkin laulamisesta. Jos nyt ymmärsin oikein, niin tietyistä kuoronjohtajan esiintymisambitioista huolimatta tässä olisi ensi sijalla juuri se hauskanpito eikä niinkään täydellinen suoritus. Lastenhoito kuulemma järjestyy kuoropaikalla, mikä on yhtäältä edellytys sille, että tämä toimii, mutta toisaalta myös se epäilyksen paikka. Käymme jo viikoittain yhtenä arki-iltana seurakunnan kerhossa, jossa lapset ovat hoidossa ja äidit vertaistukeilevat toisessa huoneessa kahvin ääressä. Jos viikkoon laitetaan toinen erillään olo -aktiviteetti, niin onko se koko päivät tarhassa olevalle kaksivuotiaalle liikaa?
syyskuuta 17, 2012
Kotikärpänen surisee katossa
Uusi asenne tuntuu jossain määrin toimivan. Muistin tänään olla saman tien kiitollinen, kun sain yhden viimeisistä liityntäpysäköinnin parkkipaikoista ja kun ehdin aikaisempaan junaan, koska se oli minuutin verran myöhässä. Harjoittelin toiseen näkökulmaan vaihtamista ja päätin olla hermostumatta rautatieaseman piilokettuilevalle lehdenjakajalle, joka huuteli ihmisiä ottamaan lehden ja menemään kahville, jotta vähän piristyisivät. Yritin vaihtaa päällimmäiseksi tunteeksi ilon siitä, että yleensä kuljen toista reittiä eikä minun tarvitse kuulla kyseisen henkilön kommentteja. Kun rautatientorille oli tuotu lunta jotain mainostempausta varten, hytisin inhosta vain hetken verran ja sitten käänsin päättäväisesti katseeni yhä vihertäviin puihin ja päätin iloita siitä, että talvi ei ole vielä täällä. Muistutin itseäni siitä, että yhteistä aikaa poikalapsen kanssa on arki-iltaisin vain muutama tunti ja luin saman kirjan viisi kertaa peräkkäin ja konttasin lattialla autojen perässä.
Töissä alkoi syksyn ensimmäinen opetuskurssi ja olin erinomaisen tyytyväinen, kun vihdoin ja viimein pystyin pitämään parinkymmenen minuutin johdantoluennon vain muutaman ranskalaisen viivan pohjalta. Kauan siinä menikin, mutta ollaanpahan kuitenkin viimein tässä pisteessä. Jotenkin käsittämätöntä miten minun aivoni eivät vain toimineet ennen äitiyslomaa. Eilen juuri mietin yhtä nyt ihan yksinkertaiselta tuntuvaa asiaa, jota en vain koskaan opintojen tai edes väikkäriprosessin aikana hahmottanut. Toisaalta niinhän sitä on aina sanottu, että raskaus ja äitiys tekee viisaammaksi.
Lukuprojektissa Pauliina Susi: Nostalgia.
Töissä alkoi syksyn ensimmäinen opetuskurssi ja olin erinomaisen tyytyväinen, kun vihdoin ja viimein pystyin pitämään parinkymmenen minuutin johdantoluennon vain muutaman ranskalaisen viivan pohjalta. Kauan siinä menikin, mutta ollaanpahan kuitenkin viimein tässä pisteessä. Jotenkin käsittämätöntä miten minun aivoni eivät vain toimineet ennen äitiyslomaa. Eilen juuri mietin yhtä nyt ihan yksinkertaiselta tuntuvaa asiaa, jota en vain koskaan opintojen tai edes väikkäriprosessin aikana hahmottanut. Toisaalta niinhän sitä on aina sanottu, että raskaus ja äitiys tekee viisaammaksi.
Lukuprojektissa Pauliina Susi: Nostalgia.
syyskuuta 14, 2012
Bloggausta
Hahaa. Jo enemmän viestejä kuin vuonna 2009, vaikka kuusi ei toki ole kovin suuri määrä lyötäväksi. Vielä käsittämättömämpää on, etten ole postannut kertaakaan kahtena viime vuonna. Onneksi sentään jossain vaiheessa kirjoitin omaa päiväkirjaa, niin jäi poikalapsenkin ensimmäisestä vuodesta jotain muistoja.
Muistaakseni silloin päiväkirjaa aloittaessani pohdin blogin elvyttämistä. Halusin kuitenkin foorumin, jossa voisin olla niin hävyttömän henkilökohtainen kuin halusin ja kirjoittaa täysin sensuuritta. Ajatuksia elämästä yksin lapsen kanssa, tarpeen vaatiessa niitä äitiyden negatiivisempiakin tunteita. Kysymys on, pitäisikö minun nytkin istua kirjoittamassa omaa yksityistä päiväkirjaa. Olen näet lueskellut yhtä jos toistakin blogia ja henkilökohtaisista lähtökohdista huolimatta niissä useimmissa on myös yleisempi näkökulma. Ei pelkkää tänään kävin siellä, söin tuota ja ajattelin tätä -linjaa. Joissain niissä myös kilpaillaan lukijoista. Jäin miettimään, että pitäisinkö edes siitä, että sepustuksiani lukisi kymmeniä tai jopa satoja ihmisiä. Tokihan se olisi imartelevaa, mutta myös ahdistavaa...aiheuttaisi paineita.
Se myös edellyttäisi erilaista tematiikkaa. Pitäisi ottaa kantaa. Nyt-liitteen herättävään pedofilia-artikkeliin; ihan tavallisia asioita-kampanjaan, jossa hyvästä päämäärästään huolimatta on jotain poliittisesti tarkoitushakuista; väkivallantekoihin, joilta haluaa sulkea silmänsä. Pitäisi suositella artikkeleita, kuten Gerald Hütherin haastattelua uusimmassa Voi Hyvin -lehdessä. Iloita hänen siteeraamastaan uusimmasta aivotutkimuksesta, jonka mukaan nykyään on alettu ymmärtää, että varhaiset kokemukset todella ankkuroituvat aivoihin ja ohjaavat myöhempiä asenteita ja vakaumuksia. Pitäisi olla mielipiteitä.
Valitettavasti oma napa on kuitenkin se kaikkein lähin. Tänään on tehty töitä kotona, minkä seurauksena en korkannut uraani Nälkäpäivä-kerääjänä. Tänään on iloittu siitä, että iltapalapöydässä naurettiin piiloon menevälle etana-leivälle. Tunnettu suurta tyytyväisyyttä, kun itsekin viikosta väsähtäneenä sain pidettyä mölyt mahassa enkä kilahtanut tunnin aikataulusta myöhässä nukkumaan menneelle poikalapselle.
Muistaakseni silloin päiväkirjaa aloittaessani pohdin blogin elvyttämistä. Halusin kuitenkin foorumin, jossa voisin olla niin hävyttömän henkilökohtainen kuin halusin ja kirjoittaa täysin sensuuritta. Ajatuksia elämästä yksin lapsen kanssa, tarpeen vaatiessa niitä äitiyden negatiivisempiakin tunteita. Kysymys on, pitäisikö minun nytkin istua kirjoittamassa omaa yksityistä päiväkirjaa. Olen näet lueskellut yhtä jos toistakin blogia ja henkilökohtaisista lähtökohdista huolimatta niissä useimmissa on myös yleisempi näkökulma. Ei pelkkää tänään kävin siellä, söin tuota ja ajattelin tätä -linjaa. Joissain niissä myös kilpaillaan lukijoista. Jäin miettimään, että pitäisinkö edes siitä, että sepustuksiani lukisi kymmeniä tai jopa satoja ihmisiä. Tokihan se olisi imartelevaa, mutta myös ahdistavaa...aiheuttaisi paineita.
Se myös edellyttäisi erilaista tematiikkaa. Pitäisi ottaa kantaa. Nyt-liitteen herättävään pedofilia-artikkeliin; ihan tavallisia asioita-kampanjaan, jossa hyvästä päämäärästään huolimatta on jotain poliittisesti tarkoitushakuista; väkivallantekoihin, joilta haluaa sulkea silmänsä. Pitäisi suositella artikkeleita, kuten Gerald Hütherin haastattelua uusimmassa Voi Hyvin -lehdessä. Iloita hänen siteeraamastaan uusimmasta aivotutkimuksesta, jonka mukaan nykyään on alettu ymmärtää, että varhaiset kokemukset todella ankkuroituvat aivoihin ja ohjaavat myöhempiä asenteita ja vakaumuksia. Pitäisi olla mielipiteitä.
Valitettavasti oma napa on kuitenkin se kaikkein lähin. Tänään on tehty töitä kotona, minkä seurauksena en korkannut uraani Nälkäpäivä-kerääjänä. Tänään on iloittu siitä, että iltapalapöydässä naurettiin piiloon menevälle etana-leivälle. Tunnettu suurta tyytyväisyyttä, kun itsekin viikosta väsähtäneenä sain pidettyä mölyt mahassa enkä kilahtanut tunnin aikataulusta myöhässä nukkumaan menneelle poikalapselle.
syyskuuta 13, 2012
Turkkusessa
Juna vei aamulla Turkuun ja toi iltapäivällä pois. Seminaariesitelmä meni ihan ok, vaikka minua edeltävän erinomaisen alustuksen jälkeen oman esityksen puutteet huomasikin. Kun päivä on hyvä, niin kynästäni - tai näppäimistöstä - lähtee ihan hyvää tekstiä. Sen sijaan puhujaa minusta ei valitettavasti saa tekemälläkään. Jännittäminen on vähentynyt kokemuksen myötä, eikä minulle enää käy niin kuin ala-asteella luokan eteen joutuessa. Muistan aloittaneeni esitelmän (merirosvoista), ja seuraavaksi havahduin siihen, että olin jo lähes viimeisellä sivulla eikä minulla ollut mitään mielikuvaa alkuesitelmän lukemisesta. Sinänsä jännittävä kokemus.
Seminaarin pääalustus oli siinä määrin kiinnostava, että hetken taas sormet syyhysivät päästä käsiksi arkistolähteisiin. Katsotaan jaksaako innostus kantaa kuinka pitkään. Junassa ainakaan ei vähääkään kaduttanut, etten ollut ottanut mukaan jotain työhön liittyvää vaan erittäin mieluusti siirryin romaanitaiteen pariin. Ja vilkuilin välillä maisemia. Täytyypi todeta, että Helsingin ja Turun välille jää erittäin komiaa maaseutua. Laakeita peltoja ja kauniita vanhoja tiloja. Kun on Itä-Suomesta kotoisin, niin jotenkin ajatus muuttamisesta sinne suuntaan ei kuitenkaan tunnu realistiselta. Juuria ja siteitä kun pitäisi kuitenkin aina olla.
Poikalapsi keinui iloisena serkkunsa kanssa, kun kävin hakemassa. Oli viihtynyt hyvin, joten ei mennyt päivän saldo siitä miinukselle. Parin viikon kuluttua on sitten edessä ensimmäinen pidempi (=kolmen päivän ja kahden yön) työmatka ja nähtäväksi jää, miten siitä selvitään.
Seminaarin pääalustus oli siinä määrin kiinnostava, että hetken taas sormet syyhysivät päästä käsiksi arkistolähteisiin. Katsotaan jaksaako innostus kantaa kuinka pitkään. Junassa ainakaan ei vähääkään kaduttanut, etten ollut ottanut mukaan jotain työhön liittyvää vaan erittäin mieluusti siirryin romaanitaiteen pariin. Ja vilkuilin välillä maisemia. Täytyypi todeta, että Helsingin ja Turun välille jää erittäin komiaa maaseutua. Laakeita peltoja ja kauniita vanhoja tiloja. Kun on Itä-Suomesta kotoisin, niin jotenkin ajatus muuttamisesta sinne suuntaan ei kuitenkaan tunnu realistiselta. Juuria ja siteitä kun pitäisi kuitenkin aina olla.
Poikalapsi keinui iloisena serkkunsa kanssa, kun kävin hakemassa. Oli viihtynyt hyvin, joten ei mennyt päivän saldo siitä miinukselle. Parin viikon kuluttua on sitten edessä ensimmäinen pidempi (=kolmen päivän ja kahden yön) työmatka ja nähtäväksi jää, miten siitä selvitään.
syyskuuta 12, 2012
Uusintoja
Tänään. Tänään olen havainnut painostaneeni kaksivuotiasta jälkeläistäni liikaa pottailusta. Tänään olen kärsinyt vasemman silmän takana tykyttävästä kivusta ja pitkästä aikaa tehnyt töitä illalla lapsen mentyä nukkumaan. Tänään olen ensimmäistä kertaa vuosiin istunut hetkeksi lattialle ja yrittänyt meditoida. Iloinnut kirkkaan värisiin vaatteisiin ja asusteisiin pukeutuneista ihmisistä syksyn muuten niin harmaassa aamuruuhkassa.
Tänään olen ollut kiitollinen vertaistuesta hyvän lounaan ääressä. Olen miettinyt, täytyykö uuden elämän aloittamiseksi sulkea avoinna olevia ovia vai onko mahdollista löytää sellainen identiteetti, joka on sovitettavissa nykyiseen työhöni. Löytää merkityksellisyyden tunne tekemällä jotain muuta nykyisen lisäksi tai tuntea ammattiylpeyttä korostamalla työn kautta saatavia yleisiä valmiuksia. Olisiko merkityksellisyys löydettävissä kokemalla itsensä ammattikirjoittajaksi tutkijan sijaan, kysyi H, ja osui ehkä johonkin olennaiseen.
Näkökulman vaihtaminen. Siitä kai tuo on oivallinen esimerkki. Siitä ja kuinka usein tarvitaan toinen ihminen näkemään oma tilanne vähän etäämmältä.
Tänään olen ollut kiitollinen vertaistuesta hyvän lounaan ääressä. Olen miettinyt, täytyykö uuden elämän aloittamiseksi sulkea avoinna olevia ovia vai onko mahdollista löytää sellainen identiteetti, joka on sovitettavissa nykyiseen työhöni. Löytää merkityksellisyyden tunne tekemällä jotain muuta nykyisen lisäksi tai tuntea ammattiylpeyttä korostamalla työn kautta saatavia yleisiä valmiuksia. Olisiko merkityksellisyys löydettävissä kokemalla itsensä ammattikirjoittajaksi tutkijan sijaan, kysyi H, ja osui ehkä johonkin olennaiseen.
Näkökulman vaihtaminen. Siitä kai tuo on oivallinen esimerkki. Siitä ja kuinka usein tarvitaan toinen ihminen näkemään oma tilanne vähän etäämmältä.
syyskuuta 11, 2012
Taivaan merkit
Olen yrittänyt päästä irti rationaalisesta, "mitähän muutkin ajattelevat", elämää-on-elettettävä-tietyn-kaavan-mukaan minästäni. Yrittänyt tutustua tunnepitoiseen eläjään sisälläni ja matkaoppaaksi tilannut astrokalenterin. Ilmaisen kokeiluversion, jota varmaankin tulen jatkamaan ensi viikolla vielä sillä maksullisellakin palvelulla. Se on jo sen sortin muutos entiseen verrattuna, että jotain on tapahtunut.
Työhuoneen seinälle printtasin yhden sivun analyysistä ja siitä suurensin lauseen "Ne asiat, jotka sinulle ovat tärkeitä, eivät koskaan voi toteutua muiden välityksellä". Ei niin, etteivätkö toiset ihmiset olisi tärkeitä, mutta minun on otettava itse vastuu elämäni muuttamisesta. Minun on tehtävä sellaisiakin päätöksiä, jotka eivät ole sen ennalta opitun mallin mukaisia. Niin pitäisi tämänkin päivän kalenterin mukaan. Se kehottaa rikkomaan pyhät rutiinini.
Se kuulostaa hyvältä. Valitettavasti se käytännössä tarkoittaa sitä, että minä bloggaan sen sijaan, että valmistelisin ylihuomisen esitelmää. Ehkä se on sitä, mitä tarvitsen. Esitelmää varten on vielä huominen ja se riittää, jos se pannaan riittämään. Astrokalenteri väittää, että elämälläni on käsitys siitä, mitä minä tarvitsen, eikä esitelmän teko ilmeisesti ole sitä. (Kumpihan niistä nyt on se syvempi "minä" - elämä vai minä?) Joka tapauksessa kalenteri lupaa mahdollisuutta henkisen kasvun syventämiseen ja väittää, ettei unelmiaan voi toteuttaa ilman intohimoa. Sen minä uskon. Esitelmän tekeminen tyydyttää ainoastaan siinä mielessä, että näen jonkin asian valmistuvan. Intohimo puuttuu, niin kuin se on puuttunut työstäni viimeiset kymmenen vuotta.
Onkohan henkistä kasvua se, että hetki sitten puhelin piippasi ja tekstiviesti kutsui nälkäpäiväkerääjäksi. Viime vuonna olisin poistanut viestin saman tien; nyt kävin nettisivulla katsomassa, mistä niitä lippaita voisi saada. Harkitsen vakavasti hakevani sellaisen. Perjantaina, hetken verran voisin yrittää. Katsotaan.
Työhuoneen seinälle printtasin yhden sivun analyysistä ja siitä suurensin lauseen "Ne asiat, jotka sinulle ovat tärkeitä, eivät koskaan voi toteutua muiden välityksellä". Ei niin, etteivätkö toiset ihmiset olisi tärkeitä, mutta minun on otettava itse vastuu elämäni muuttamisesta. Minun on tehtävä sellaisiakin päätöksiä, jotka eivät ole sen ennalta opitun mallin mukaisia. Niin pitäisi tämänkin päivän kalenterin mukaan. Se kehottaa rikkomaan pyhät rutiinini.
Se kuulostaa hyvältä. Valitettavasti se käytännössä tarkoittaa sitä, että minä bloggaan sen sijaan, että valmistelisin ylihuomisen esitelmää. Ehkä se on sitä, mitä tarvitsen. Esitelmää varten on vielä huominen ja se riittää, jos se pannaan riittämään. Astrokalenteri väittää, että elämälläni on käsitys siitä, mitä minä tarvitsen, eikä esitelmän teko ilmeisesti ole sitä. (Kumpihan niistä nyt on se syvempi "minä" - elämä vai minä?) Joka tapauksessa kalenteri lupaa mahdollisuutta henkisen kasvun syventämiseen ja väittää, ettei unelmiaan voi toteuttaa ilman intohimoa. Sen minä uskon. Esitelmän tekeminen tyydyttää ainoastaan siinä mielessä, että näen jonkin asian valmistuvan. Intohimo puuttuu, niin kuin se on puuttunut työstäni viimeiset kymmenen vuotta.
Onkohan henkistä kasvua se, että hetki sitten puhelin piippasi ja tekstiviesti kutsui nälkäpäiväkerääjäksi. Viime vuonna olisin poistanut viestin saman tien; nyt kävin nettisivulla katsomassa, mistä niitä lippaita voisi saada. Harkitsen vakavasti hakevani sellaisen. Perjantaina, hetken verran voisin yrittää. Katsotaan.
syyskuuta 03, 2012
Positiivisuuden vaikeus
Bloggaukseni ei nyt tunnu olevan kovin aktiivista. Jotenkin ei vaan jaksa kaiken muun lisäksi, vaikka tietääkin, että hyvä olohan siitä yleensä seuraisi. Sen sijaan olen kohta varmaan pari viikkoa kirjannut joka ilta ylös kymmenen asiaa, josta olen tänään kiitollinen. Tai tyytyväinen. Päivän positiivisia asioita joka tapauksessa.
Ilahduttavaa on se, että kymmenen kohtaa on ollut melko helppo saada täyteen eikä lista edes näytä jokaisen päivän osalta samanlaiselta. Sen sijaan listaa lukiessa muistuu mieleen, että vaikka kaikkiin päiviin mahtuu hyvää, niin kyllä moneen myös sitä huonompaa. Kaikkien henkisen kasvun oppaiden keskellä mieleen tulee myös kaksi muuta tekstiä. Hesarin uutinen, jonka mukaan onnellisuuden ihannoiminen tekee ihmisistä onnettomia. Uutisessa käsitellyssä tutkimuksessa oli havaittu, "että mitä enemmän vapaaehtoiset kokivat yhteiskunnan odottavan onnellisuutta, sitä vaikeampi ihmisten oli hyväksyä omia negatiivisia tunteitaan." JK kritisoi myös uusimmassa Yliopisto-lehdessä positiivisuusretoriikkaa siitä, että se asettaa liikaa vastuuta yksilön harteille. Se perustuu vanhaan ajatukseen, että jokainen on oman onnensa seppä ja kunkin yksilön ongelmat ovat väärien asenteiden aiheuttamia.Mahdollisuuksien tasa-arvo ei kuitenkaan toteudu.
Asenteestahan se positiivisuus pitkälti on kiinni. Totta kuitenkin on, että jos asenteen muutosyrityksistä huolimatta huomaa aina vaan vellovansa samassa negatiivisuuden kierteessä, sitä on vaikea hyväksyä. "Enkö tähänkään pysty". Miksi en osaa elää tässä hetkessä. Miksi en voi tyytyä siihen, mitä minulla jo on, vaan haikailen aina enemmän. Miksi en kaikesta itsetutkiskelusta huolimatta tiedä, mitä haluan.
Toisin sanoen syksyssä on ollut vähän alakuloista virettä. Paljon hyviä päiviä ja hyviä hetkiä, mutta taustalla rauhattomuutta. Puutarha on vehreä ja kukat kukkivat. Se on paljon kauniimpi nyt kuin harmaassa huhtikuussa. Huhtikuussa jokainen pieni vihertävä korsi on silti merkki tulevasta kesästä, nyt kauneimpiakin kukkia katsellessa muistaa koko ajan, että pian se on ohi. Ei osaa elää tässä hetkessä, nauttien tämänhetkisestä ilosta, vaan sitä varjostaa tulevan odotus.
Minulla oli hyvä viikonloppu. Lauantaina piknik kauniissa puistossa ihanien ihmisten kanssa; omat ihanat syntymäpäiväjuhlat perheen kanssa sunnuntaina. Tänään 38 vuotta sitten olin reilut kolme tuntia vanha. Minulla on syntymäpäivä ja sen takia olen myös ottanut vapauden rustailla näitä rivejä työpäivän aikana. Jos se auttaisi häivyttämään tuota rauhattomuutta.
Asenteestahan se on kiinni. Yritetään siis listata niitä positiivisia asioita jo nyt.
1) Aurinko paistaa, vaikka luvattiin sadetta.
2) Poikalapsi kiipesi yöllä viereen juuri sellaisena hetkenä, kun kaipasi toisen läheisyyttä.
3) Facebook-seinällä oli jo aamulla odottamassa monta ihanaa onnen toivotusta.
4) Tilkka kanelia kahvissa tuoksuu hyvältä ja jouluiselta.
5) Opiskelijakirjasto on taas auennut.
6) Blogimaailma, joka muistuttaa arjen hienoudesta. Kun pieni on parasta, ei suuren tavoittelu tunnu enää niin tärkeältä.
No, loput keksitään iltaan mennessä. Hyvää positiivista päivää!
Ilahduttavaa on se, että kymmenen kohtaa on ollut melko helppo saada täyteen eikä lista edes näytä jokaisen päivän osalta samanlaiselta. Sen sijaan listaa lukiessa muistuu mieleen, että vaikka kaikkiin päiviin mahtuu hyvää, niin kyllä moneen myös sitä huonompaa. Kaikkien henkisen kasvun oppaiden keskellä mieleen tulee myös kaksi muuta tekstiä. Hesarin uutinen, jonka mukaan onnellisuuden ihannoiminen tekee ihmisistä onnettomia. Uutisessa käsitellyssä tutkimuksessa oli havaittu, "että mitä enemmän vapaaehtoiset kokivat yhteiskunnan odottavan onnellisuutta, sitä vaikeampi ihmisten oli hyväksyä omia negatiivisia tunteitaan." JK kritisoi myös uusimmassa Yliopisto-lehdessä positiivisuusretoriikkaa siitä, että se asettaa liikaa vastuuta yksilön harteille. Se perustuu vanhaan ajatukseen, että jokainen on oman onnensa seppä ja kunkin yksilön ongelmat ovat väärien asenteiden aiheuttamia.Mahdollisuuksien tasa-arvo ei kuitenkaan toteudu.
Asenteestahan se positiivisuus pitkälti on kiinni. Totta kuitenkin on, että jos asenteen muutosyrityksistä huolimatta huomaa aina vaan vellovansa samassa negatiivisuuden kierteessä, sitä on vaikea hyväksyä. "Enkö tähänkään pysty". Miksi en osaa elää tässä hetkessä. Miksi en voi tyytyä siihen, mitä minulla jo on, vaan haikailen aina enemmän. Miksi en kaikesta itsetutkiskelusta huolimatta tiedä, mitä haluan.
Toisin sanoen syksyssä on ollut vähän alakuloista virettä. Paljon hyviä päiviä ja hyviä hetkiä, mutta taustalla rauhattomuutta. Puutarha on vehreä ja kukat kukkivat. Se on paljon kauniimpi nyt kuin harmaassa huhtikuussa. Huhtikuussa jokainen pieni vihertävä korsi on silti merkki tulevasta kesästä, nyt kauneimpiakin kukkia katsellessa muistaa koko ajan, että pian se on ohi. Ei osaa elää tässä hetkessä, nauttien tämänhetkisestä ilosta, vaan sitä varjostaa tulevan odotus.
Minulla oli hyvä viikonloppu. Lauantaina piknik kauniissa puistossa ihanien ihmisten kanssa; omat ihanat syntymäpäiväjuhlat perheen kanssa sunnuntaina. Tänään 38 vuotta sitten olin reilut kolme tuntia vanha. Minulla on syntymäpäivä ja sen takia olen myös ottanut vapauden rustailla näitä rivejä työpäivän aikana. Jos se auttaisi häivyttämään tuota rauhattomuutta.
Asenteestahan se on kiinni. Yritetään siis listata niitä positiivisia asioita jo nyt.
1) Aurinko paistaa, vaikka luvattiin sadetta.
2) Poikalapsi kiipesi yöllä viereen juuri sellaisena hetkenä, kun kaipasi toisen läheisyyttä.
3) Facebook-seinällä oli jo aamulla odottamassa monta ihanaa onnen toivotusta.
4) Tilkka kanelia kahvissa tuoksuu hyvältä ja jouluiselta.
5) Opiskelijakirjasto on taas auennut.
6) Blogimaailma, joka muistuttaa arjen hienoudesta. Kun pieni on parasta, ei suuren tavoittelu tunnu enää niin tärkeältä.
No, loput keksitään iltaan mennessä. Hyvää positiivista päivää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)