Kotikärpänen surisee katossa

Uusi asenne tuntuu jossain määrin toimivan. Muistin tänään olla saman tien kiitollinen, kun sain yhden viimeisistä liityntäpysäköinnin parkkipaikoista ja kun ehdin aikaisempaan junaan, koska se oli minuutin verran myöhässä. Harjoittelin toiseen näkökulmaan vaihtamista ja päätin olla hermostumatta rautatieaseman piilokettuilevalle lehdenjakajalle, joka huuteli ihmisiä ottamaan lehden ja menemään kahville, jotta vähän piristyisivät. Yritin vaihtaa päällimmäiseksi tunteeksi ilon siitä, että yleensä kuljen toista reittiä eikä minun tarvitse kuulla kyseisen henkilön kommentteja. Kun rautatientorille oli tuotu lunta jotain mainostempausta varten, hytisin inhosta vain hetken verran ja sitten käänsin päättäväisesti katseeni yhä vihertäviin puihin ja päätin iloita siitä, että talvi ei ole vielä täällä. Muistutin itseäni siitä, että yhteistä aikaa poikalapsen kanssa on arki-iltaisin vain muutama tunti ja luin saman kirjan viisi kertaa peräkkäin ja konttasin lattialla autojen perässä.

Töissä alkoi syksyn ensimmäinen opetuskurssi ja olin erinomaisen tyytyväinen, kun vihdoin ja viimein pystyin pitämään parinkymmenen minuutin johdantoluennon vain muutaman ranskalaisen viivan pohjalta. Kauan siinä menikin, mutta ollaanpahan kuitenkin viimein tässä pisteessä. Jotenkin käsittämätöntä miten minun aivoni eivät vain toimineet ennen äitiyslomaa. Eilen juuri mietin yhtä nyt ihan yksinkertaiselta tuntuvaa asiaa, jota en vain koskaan opintojen tai edes väikkäriprosessin aikana hahmottanut. Toisaalta niinhän sitä on aina sanottu, että raskaus ja äitiys tekee viisaammaksi.  

Lukuprojektissa Pauliina Susi: Nostalgia.