Elämä hymyilee

Tänään oli epätavallisen tulevaisuus-uskoinen päivä. Usko omiin mahdollisuuksiin kehittyä työssä oli vahva, Helsingissä asuminen myös tulevaisuudessa tuntui jopa toivottavalta ja sosiaalisellakin rintamalla pystyisi ehkä heittäytymään avoimemmaksi. Hidasta ja läsnäolevaa elämää tuli harjoitettua, kun vaelsimme kaksivuotiaan kanssa verkkaisesti rautatieasemalta yliopistolle. Erityisesti kun takaisin päin tultaessa kuljimme rankan sateen vuoksi metrolla, huomasi ihmettelevänsä ääniä ja ihmisiä välilä melkein kaiken ensi kertaa kokevan lapsen lailla. No, ei nyt ehkä ihan, mutta aivan uudella tavalla oli joka tapauksessa aikaa huomata muut ihmiset ympärillä.

Uusi asenne näkyi myös kirjoitellessani sähköposteja. Kaksi kertaa ihan tietoisesti vähensin tavallista vähättelevää ja pahoittelevaa tyyliäni ja pidättäydyin neutraalissa asialinjassa. Päätin myös kokeilla kepillä keväistä jäätä ja pyytää työmatkakulujen korvaamista. Vastaus oli käytännössä kieltävä, mutta suureksi tyydytykseni huomaan, että en ota asiaa henkilökohtaisesti, vaan olen tyytyväinen, että sentään yritin. Jälleen suuri muutos aikaisempaan. Jokin todella on selvästi muuttumassa.

En kyllä ole varma, onko muutoksessa kyse hidastamisesta ja suorittamisen vähentämisestä. Viimeisen vuoden aikana kalenterissani on ollut kaikennäköistä sosiaalista ohjelmaa ja viikonloppuisin aktiviteettia enemmän kuin tuskin koskaan. Se ei ehkä varsinaisesti ole hidastamista. Töissä vuosi on ollut myös kaiken kaikkiaan yksi tuottoisimmistani ja jatkossa tahtia on tarkoitus vain kiristää. En tosin laittaisi sitä suorittamisen piikkiin, koska olen viimein löytämässä työn ilon. Ehkä tätäkään ei tarvitse niin hirveästi analysoida, vaan olla vain iloinen, että meneillä on taas vaihteeksi positiivinen kausi.