Juna puksuttaa kohti luodetta

Juna kuljettaa kohti Pohjanmaan lakeuksia ja arkistolaitoksen uumenia. Arkistoon on kiva päästä taas pitkästä aikaa. Esiin kaivamista ovat siellä odottamassa 1700-luvun perintöriidat ja kiistat testamenteista ja syytinkisopimuksista. Jännää ajatella, että joitain niistä ei ehkä kukaan ole lukenut pariin sataan vuoteen. Yhtä lailla odotan iltaa ja omaa aikaa hotellihuoneessa mukaansatempaavan kirjan ääressä, pitkää lämmintä suihkua ja hyvää ruokaa jossain mukavassa ravintolassa. Mukana seuraa silti pieni huoli siitä, miten poikalapsi reagoi äidin lähes kolmen päivän poissaoloon, miten oma äiti jaksaa pitkän leikkiurakan. Vaikka ajatus häiritsemättömistä yöunista ei sekään ole lainkaan hassumpi, niin silti sitä yöllä viereen tassuttelevaa pientä nuhanenää tulee ikävä.

Tuossa viime viikolla väitin, että en pistänyt pahaksi, vaikkei tiedekunta korvaakaan matkani kuluja. Jollain tasolla se on kuitenkin jäänyt kaihertamaan. Ehkä eniten saamassani sinänsä ystävällissävyisessä vastauksessa häiritsi se viesti, että jos teen Vaasassa jotain yleishyödyllistä, niin saan pyytämäni matkarahat. Sinänsä täysin järkevältä kuulostava päätös, mutta mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa. Opetus ja hallinto ovat yleishyödyllistä toimintaa, tutkimus ei? Vaikka oma aika illalla ja toivottavasti keskeytymättömät yöunet ovat pienen lapsen äidille luksusta, niin työmatkahan tämä kuitenkin on. Välttämätön työmatka, jota ilman ei valmistu artikkeli, jonka tekemiseen olen sitoutunut. Jos tutkimus ei ole tiedekunnankaan näkökulmasta yleishyödyllistä, niin onko se vain tutkijan omaksi ilokseen suorittamaa pikkupuuhastelua? Tämä ajatus on juolahtanut mieleeni useamminkin työurani aikana ja saanut vakavasti kyseenalaistamaan tutkimuksen teon mielekkyyden ja...yleishyödyllisyyden. Todennäköisesti taas ylitulkitsen, mutta nyt tuntui ensimmäistä kertaa, että ajattelumalli sai tukea ylemmältäkin taholta. Onko tiedekunta vain paikka missä tutkimusta tehdään ja kukin tutkija yksittäinen saareke omine projekteineen ja omine verkostoineen? Eikö tiedekunnalla yksikkönä ole intressiä oman alansa tutkimuksen edistämiseen? Onko tiedekuntaa sellaisena yksikkönä edes olemassa?

Ehkä en pohdi sitä nyt. Keskityn siihen, että istun junassa. Irrallaan ajasta ja paikasta. Junamatkat ovat ihania, maailman parhaita paikkoja hidastamisen harjoitteluun. Junassa ei voi suorittaa. Et pääse mihinkään, kukaan ei tavoita sinua, mutta kuitenkin koko ajan ollaan matkalla eteenpäin, matkalla jonnekin. Ympärillä on ihmisiä, hiljaista kuiskuttelua, mutta kaikkien ihmisten joukossa löytyy kuitenkin se oma paikka, oma rauhallinen tila, johon muut eivät tunkeudu. Maisemat vaihtuvat, ikkunasta voi kurkistaa kyliin ja kaupunkeihin, joissa ihmiset elävät arkeaan. Laukusta voi kaivaa kirjan, nostaa jalat penkille ja uppoutua mielen maisemiin. Voi vain olla.

Useampi tunti myöhemmin: 

Arkistotyöskentely muistutti taas siitä, mikä tässä työssä on ihanaa. 400 valokuvaa odottaa transkripausta ja torstai-iltapäivään mennessä kuvia pitäisi olla huimasti enemmän. Uudella kameralla otetuista kuvista tuli laadultaan paljon parempia kuin vanhoista eikä puhtaaksikirjoittaessa toivottavasti tarvitse enää tuskailla ihan yhtä paljon. Pitäisiköhän ihan kokeilla ennen kuin siirtyy romaanin seuraan. Lukulistalla odottaa tällä kertaa Laura Honkasalon Eropaperit. Tässä rentouden tilassa voisi valita kumman vain. Vielä kun hotellihuoneesta löytyy vedenkeitin ja äsken kävin hemmottelemassa itseäni  kattokerroksen saunassa. Huomenna ehkä täytyy kokeilla kylpyvaahtoa. Kannatti kyllä jättää Omppuhotelli väliin ja valita vähän tasokkaampi vaihtoehto. Hidastamis- ja kuluttamisen vähentämistavoitteista huolimatta on todettava, että minusta olisi tullut erinomainen luksuksesta nauttiva varakas vapaaherratar.