Millaistahan se oikeasti olisi? Asua maalla. Tai edes pienemmässä kaupungissa. Pääkaupunkiseudulla on nyt mennyt viimeiset kahdeksantoista vuotta enkä ole koskaan oppinut siitä oikein pitämään. Nykyinen asuinalue tosin on mukavaa, vehreää ja rauhallista eikä kerrostaloja näköpiirissäkään. Kaikkiin kulttuurihuvituksiin lähteminen sen sijaan on kauhean työlästä. Keskustassa parkkeeraaminen on tehty käytännössä melkein mahdottomaksi ja jos lähdet illalla julkisilla, niin aina kulkee mukana jännityslementti: pimeys, julkiset kulkuneuvot ja ulkona liikkuminen. Aikuis- ja työväenopistojen kurssit sijaitsevat myös ympäri kaupunkia ja niihin pääsemisessä on sama ongelma. Helsinki on minun sielunmaisemaani vain liian iso, ei sille mitään voi. Asennemuutos ja positiivisten asioiden huomaaminen tekevät toki elämästä rattoisampaa, mutta se vaatisi paljon, että oppisin näkemään Helsingin kodikkaana ja kauniina.
Meniköhän tuo taas valitus-linjalle. Minunhan piti yrittää nähdä asiat positiivisessa valossa. Haalia elämään sitä hyvää, eikä miettiä asioita, jotka eivät ole täysin kunnossa. Noita kauniin luonnon keskellä sijaitsevia ihania taloja nähdessä vaan jää aina miettimään, millaista niissä olisi asua. Rentoa ja onnellista...vai tylsää ja yksinäistä? Olisinko taas kuin Voltairen Candide, joka pakenee maailman epäkohtia ja päätyy viljelemään puutarhaansa. En tosin ole vieläkään varma, mitä Voltaire oikein halusi sanoa. Ettei tulisi antaa periksi ja paeta maailman pahuutta omaan rauhaisaan koloonsa, vaan työskennellä pahuutta vastaan. Vai että jokaiselle riittää, kun viljelee puutarhaansa ja elää yksinkertaista, mutta hyvää elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti