Tuloja ja menoja

Kuukauden viimeinen päivä ja on taas aika tarkistaa budjetin toteutunut tilanne. Tässä kuussa en enää pihistellyt yhtä antaumuksella. Menot olivat siten noin 400 euroa suuremmat kuin helmikuussa, mutta onneksi tulotkin yli 300 euroa suuremmat. Menoihin sisältyi visa-lasku helmikuun Ruotsin matkalta, huhtikuun leirimatkan maksu ja poikalapsen loppukevään uimakoulu, joten ne eivät kohdistuneet aivan täysin maaliskuuhun. Pienempiä laskuja oli enemmän kuin viime kuussa, mutta ei vieläkään isoja tyyliin vakuutus tai auton huolto. Niihin ei myöskään jäänyt tämän kuun tuloista mitään säästöjä kartuttamaan, mutta muutoin meni erinomaisesti. Menot olivat 1,41 euroa pienemmät kuin tulot, joten olen hyvin tyytyväinen.  

Sain tänään kirjeen Keniasta. Siinä oli pari kuvaa lehmästä, toisessa oli mukana koulupukuinen tyttö ja toisessa myös hänen iloinen isänsä. Olen ollut toivottoman huono pitämään yhteyttä tähän world vision -kummilapseeni ja lähettänyt ainoastaan yhden paketin monen vuoden aikana. Viime vuoden lopulla päätin kuitenkin lahjoittaa perheelle pienen summan rahaa, kun luin lehdestä tällaisesta mahdollisuudesta. Kummitytölläni on nyt uusi koulupuku ja perheellä tiineenä oleva lehmä. Eipähän voisi rahaa varmaan paremmin käyttää. Rahan arvo on siellä niin erilainen, että suhteellisen pienelläkin summalla tuntee tekevänsä jotain merkityksellistä. 

Kuvat pääsivät jääkaapin oveen tuomaan hyvää mieltä. Köyhältä näyttää kuvassa elämä, mutta iloa se ei vähennä. Tytär on vähän ujon varautuneen oloinen, mutta isässä riittää naurua. Tytär alkaa myös olla siinä iässä, että avioliitto olisi jo mahdollisuus. Toivottavasti koulupuku ja lehmä auttavat pitämään hänet vielä pari vuotta koulussa ja kauempana teiniäitiydestä.

Univelka lisääntyy

Nyt väsyttää. Pääsin kokeilemaan tätä kellojen vaihtoa työtätekevien näkökulmasta, kun kello oli soimassa aamulla 6.45. Eilisilta puolestaan ei päättynyt töissä käyvän aikataululla, vaan viimeistelin esseetä vielä yhdentoista jälkeen. Aamu oli samalla muistutus siitä, että lasten kanssa töihin lähtö ei suju samalla tavalla kuin yksin. Kello oli viime viikolla soimassa samaan aikaan, vaikka työpäivä alkoi 45 minuuttia myöhemmin. Onneksi sitten oikeina tarha-aamuina ei tarvitse lapsille laittaa aamupalaa, koska syöminen on hidasta. Jos se nyt ylipäätään onnistuu näin aikaisin.

Väsymys. Mitäpä jos sitä vaikka lähtisi nukkumaan. Tai ainakin lukemaan. Ei jaksa kirjoittaa enää tänä iltana mitään.

Niin, ja ulkona näyttää näin hehkeältä. Takatalvi. – Mutta toisaalta myös kesäaika. Kello yli kahdeksan ja näin valoisaa. Ja pitkät valoisat illat eivät mene heti pois, lumi sen sijaan onneksi kyllä.

Virvon varvon...

Tänään oli lasten päivä. Ensin käytiin virpomiskierroksella, mikä oli aikuisestakin mukavan jännittävää, kun ei itse tarvinnut soittaa ovikelloa. Omassa lapsuudessa virpomisperinne jäi ohueksi, kun vieraiden ovilla käyminen ei ollut tapana. Kun muutettiin lähemmäksi sukua, olin jo niin vanha, etten enää kehdannut lähteä virpomaan. Poikalastakin oli etukäteen jännittänyt virpominen ja erityisesti kuulemma se, muistaako hän ”ne sanat”. Hienosti muisti ja tomerasti esitti. Tuomio oli, että tämä on oikein kivaa. Tyttölapsi vaikutti lähinnä ihmettelevän, miksi tässä nyt soitellaan ovikelloja, muttei kuitenkaan mennä kenellekään sisään. Suklaa kelpasi, mutta kun ymmärrys ei vielä ole suuren suuri, niin verottaja iski väliin ja yksi suffeli katosi minun suuhuni. Ensi vuonna ei onnistu enää.

Vieläkin kivempaa oli poikalapsen mielestä iltapäivällä alkanut uimakoulu. Siitä huolimatta, ettei hän olisi ensin halunnut lähteä ollenkaan. Virpominen kuulemma jännitti, mutta uimakoulu suorastaan pelotti. Käytiin läpi sitä, mitä oletin siellä tapahtuvan ja reippaasti hävisi poikalapsi lopulta pukuhuoneiden suuntaan. Asiaa ehkä auttoi, että serkkutyttökin oli samalla kurssilla. Tyttölapsi oli nukahtanut ajomatkalla autoon, joten istuskelin sitten uimakoulun ajan autossa ja luin romaania. Kivoista kivointa, sanoi poikalapsi silmät säihkyen tunnin jälkeen, ja päänkin oli uskaltanut laittaa veden pinnan alle.

Mitä tästä opimme? Ensinnäkin, että lapsia ei kannata aina uskoa, kun ne sanovat, etteivät halua tehdä jotain. Toisekseen, että itsekin olisi välillä hyvä muistaa, että jokin juttu voi olla kivoista kivointa, vaikka sen kokeileminen alkuun pelottaisi.

Niin että hyvää palmusunnuntaita vaan!   

Leppoisa lauantai

Lasten päivähoitohakemukset ensi syksyä varten on laitettu eteenpäin. Syksyllä tämä elämänvaihe on siis taas ohi, mutta ei liian aikaisin. Ensimmäinen ajatus on, että minulla tulee olemaan taas omaakin aikaa. Poikalapselle tekee hyvää leikkiä kavereiden kanssa, vaikka hän kotikissa onkin. Tyttölapsi oppii siihen mennessä jollain tasolla puhumaan – tänään sanoi parikin kertaa ”ei”, kun yritin tarjota jotain, mitä hän ei halunnut – ja nauttii varmasti seurallisena luonteena toisten kanssa olosta.

Minä saan toivottavasti työpaikan, ja pääsen toista kertaa elämässäni nauttimaan työpaikasta, jossa on rajat esimerkiksi työaikojen muodossa. Kun on työajat, on myös sellainen asia kuin vapaa-aika. Vapaasta osaa nauttia ja sitä arvostaa aivan eri tavalla, kun se rinnastuu johonkin, mikä ei ole täysin vapaata.

Hidas kotipäivä nojatuolissa, mutta leppoisa sellainen. Ei ahdistanut eikä tuntunut, että pitäisi tehdä jotain muuta tai enemmän. Viikon muutama oma hetki antoi yhä kärsivällisyyttä eikä kiukuteltu poikalapsen kanssa niin paljon. Hyvä arki -kokemukset jatkuvat, mikä on hieno asia. Suunta on oikea.

Illan suunta on kohti pohdintaa uskon ja järjen suhteesta. Kaksi sivua pitää tänään ainakin saada aikaan, mielellään kolme.

Paluu normiarkeen

Mamma lähti tänään ennen puoltapäivää ajelemaan kotiin päin ja jäimme taas parin päivän vierailun jälkeen kolmistaan. Kyllä se vaan on niin, että kahden aikuisen voimin arki on paljon helpompaa.

Tänään oli sateinen päivä, mutta sade alkoi onneksi vasta, kun olimme päiväunikärryttelyllä tyttölapsen kanssa. En ehkä olisi laittanut ulos nukkumaan, jos siellä olisi satanut, ja sitten olisivat tarvitut päiväunet jääneet väliin. Eipähän sateen vuoksi harmittanut myöskään se, että päivä meni käännöstöissä. 

Loppuilta pitää käyttää siihen, että saan Pihkalan luettua loppuun, koska tiistaihin mennessä pitää olla essee kirjoitettuna. Alan ymmärtää, miten jotkut ihmiset pystyivät aikanaan suoriutumaan opinnoistaan nopeasti. Tämänkin esseen pituusvaatimus on vain 5-6 sivua, mutta aikaisemmin olisin varmasti varannut sille koko viikon täysipäiväistä työskentelyä. Nyt meinaan selvitä parissa illassa. Toivottavasti. Vilkaisin nimittäin juuri tyyliohjeita, ja Pihkalan lisäksi vaaditaankin hieman oheislukemistoa. Töihin siis.

Minä opettaja

Tänään oli taas sijaisuuspäivä. Jotain opetuksesta työnä täytyy kertoa se, että minussa oli taas työpäivän jälkeen enemmän energiaa kuin ennen sitä. Alaluokkien sijaistaminen on mahtavaa, kun opettajan auktoriteetin kyseenalaistamisen sijaan kaikki lapset hyväksyvät sinut vielä välittömästi ”opettajana”. Ne vilkkaammatkin epelit välitunnilla. Minä – välitunnilla – auktoriteetti. Että maar hymyilytti. Oikeasti koulussa inhosin välitunteja, mutta opettajan roolissa ne ovat pirun voimaannuttavia.

On tämä kyllä niin erilaista kuin yliopisto-opetus. Yliopistolla olisin ensinnäkin tarvinnut viikon siihen, että olisin valmistellut viisi oppituntia. Nyt luin opettajan kirjoittamat ohjeet ja selasin netistä pari asiaa eilen illalla kymmenessä minuutissa. Opettajan oppaista löytyi lisää hyviä ohjeita tunnin kulkuun. Toisekseen vastassa ei ollut vain puhumattomia, paikallaan istuvia päitä, vaan lasten persoonat tulevat esiin välittömästi. Ja se päivä vain soljuu. Useaan otteeseen on taukoja, jolloin voi oikeasti unohtaa työn eikä tarvitse ajatella, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Saa täysin luvan kanssa rentoutua ja istua kahvipöydän ääressä. Oppilaan näkökulmasta oppitunti oli aikanaan välillä hyvin pitkä, mutta opettajan perspektiivistä se 45 minuuttia hurahtaa hetkessä. Ja kahdelta on jo kotona. Työpäivä tehty, ja sen jälkeen vielä oikeasti aikaa muuhunkin. Kuten käännöstöihin ja pidemmän kaavan mukaiseen vierailuun tädin luona. Olipas mukava visiitti ja muutoinkin hyvä päivä. Tällaista voisi olla hyvä arki. 

Ehdottomasti haen syksyksi jotain sijaisuutta. Kotona on nyt selvästi tullut oltua niin pitkään, että alan kaivata takaisin työmaailmaan. Varsinkin tällaiseen työmaailmaan, jossa on selkeästi määritelty työnkuva.

Oman ajan ilo

Yksinhuoltajakotiäidin lepoaikaa – hammaslääkärikäynnit. Hehee, olen aivan virkistynyt. Ensin päivällä tunti hammaslääkärikeikalla ja myöhemmin illalla toinen tunti siskon kotiinviennissä. Takaisin päin ajaessa mietin, että tältäkö perheenisistä mahtoi tuntua ennen vanhaan. Lapset voi jättää kotiin pikkuvaimon hellään huomaan, ja itsellä oli maailma auki ja menemisen vapaus aina käytettävissä.

Nappasin paluumatkalla itselleni ylimääräiset kymmenen minuuttia ja hurautin vanhan opiskelija-asuntoni parkkipaikan kautta, kun niillä nurkilla olin. Siitäkin on jo kaksikymmentä vuotta, kun siinä talossa asuin. Aika rientää.

Saksan käännöksille ei oikein jäänyt tänään aikaa, kun yksi englanninkielinen oli taas tipahtanut tehtäväksi. Hinnannosto ja toimitusajan pidentäminen on selvästi vähentänyt tilauksia, mutta toisaalta tehdyt tilaukset ovat sitten olleet pidempiä, joten tuotto ei ole kauheasti kärsinyt. On taas kielitaidosta hyötyä globaalissa maailmassa. Hieman kyyniseksi tämä homma kyllä tekee, kun huomaa, että kaikki nämä ”kuluttajakokemukset” ja nettitarjousten ”facebook-kommentit” ovat iloisesti markkinoijien kirjoituspöydällä syntyneitä. Onkohan se kuluttajakriittisyys jo oppiaine kouluissa?  

Pääsiäisaskartelua

On ollut vähän saamaton olo viime päivinä, mutta tänään onneksi jaksettiin lähteä Tikkurilaan askarteluiltaan. Viimeksi kun käytiin sellaisessa, tultiin kotiin virpomisvitsojen kanssa. Tänään ei päästy tekemään vitsoja, mutta pääsiäiskoristeita ja -kortteja tuli mukaan useampia. Poikalapsi tykkää askartelemisesta ja alkaa olla siinä iässä, että jotain syntyy jo omatoimisestikin.

Minulla on sellainen tunne, että tänään piti tehdä vielä jotakin, mutta en millään keksi, mitä se voisi olla. Ehkä se ei sitten ole niin välttämätöntä. 

Tekisi mieleni suklaata. 

Ei, nyt ei ajatus kulje. Suihkun kautta sänkyyn ja lukemaan.

Rajojen asettelua

Eilen illalla en tehnyt töitä. Kuuntelin ensin Kaarina Davisin haastattelun Areenasta ja pelasin samalla vähän pasianssia. Kaarina elää monella tavalla ihailtavaa elämää luonnon keskellä. Hän osaa myös hyvin konkretisoida rahan merkitystä. Entisenä ei-tuntipalkkaisena en hahmottanut sitä samalla tavalla, mutta nyt hänen yhtälönsä uppoaa selvemmin: ”jos tarvitset x summan rahaa tiettyyn tarkoitukseen ja tuntipalkkasi on y, voit helposti laskea ne tunnit, jotka summan ansaitseminen vaatii”.

Esimerkiksi asuminen ja auto vaativat kuukaudessa noin 1180 €. Käännösten tekeminen on tällä hetkellä tuntipalkallisesti niin huonosti palkattua, että saisin tehdä viikossa lähes 60 tuntia töitä ihan vain asunnon ja auton eteen. Kannattaako? Eipä niin. Arkielämän vaihtoehto on tehdä paremmin palkattua työtä, Kaarinan mallin radikaalimpi vaihtoehto on hankkiutua eroon kulujen aiheuttajista. Itsetuntemusta ja omien arvojen hahmottamista edellyttää se, että osaa päättää, kumpaa polkua haluaa seurata.

En tosin haluaisi enää elää aivan ilman työtä. Tavallaan tämä kääntäminen on helppoa, kun on koko ajan puuhaa. Toisaalta se on pettävää. Kun on koko ajan tehtävää, niin ei ennätä pysähtyä ja löytää kosketusta itseensä. Suorittamisansasta on selviydyttävä laittamalla rajoja itselleen. Luin päivä pari sitten noita tammikuun blogimerkintöjä, ja tajusin kaipaavani fantasiaa ja sukan kutomista. Kellon tikityksen kuuntelemista ja hitautta. Sukkapuikkoja en saanut vielä kaivettua esiin, mutta sen sijaan  pitkästä aikaa taas Robert Jordanin. Elämä ilman kirjoja ja tarinoita on hyvin tylsää.

Uskosta Marianpäivän kunniaksi

Juha Pihkalan Uskoa tiedosta, tietoa uskosta on erinomainen kirja uskon epäloogisuuksia pohdiskelevalle rationaalisen mielen osalle. Jumala onkin transsendenttinen eli toimii tämän meidän (immanentisen) maailmamme sekä meidän olemassaolomme ja tietoisuutemme rajojen ulkopuolella. Jumalan olemuksesta on mahdotonta tietää kaikkea. Jos ihminen pystyisi käsittämään Jumalan kokonaisuudessaan, ei kyseessä enää olisi ääretön ja kaikkivoimainen Jumala vaan ainoastaan jumalankuva. Tieteellisin ja filosofisin menetelmin todistettava Jumala ”menettäisi transsendenssinsä ja tulisi osaksi tätä maailmaa”. Epäloogisuus ei olekaan siten perusteltu syy epäuskoon vaan Jumalan olemassaolon välttämätön edellytys. Ei todiste – koska tieteelliset menetelmät EIVÄT päde – mutta edellytys.

Tämä kirja puhuu niin minun kieltäni. Ja osoittaa myös kuinka mielenkiintoista tiede (tässä tapauksessa dogmatiikka) voi olla. Oikeustiede on vähän pseudotiede. Sillä ei ole täysin selkeää metodiikkaa, koska hyvin monilta piirteiltään se on käytännöllistä oppia oikeuden harjoittamisesta. Jurisprudentia, ei juris scientia. Se korostuu – tai ainakin korostui omana opiskeluaikoina – alan oppikirjoissa, joissa kerrotaan, kuinka tulkitaan pykälää 3 eikä useinkaan pohdita esimerkiksi sitä, kuinka erilaisten oikeudellisten lähtökohtien ja suuntausten valossa pykälää 3 mahdollisesti voisi tulkita. Oma kriittinen ajattelu ei opiskeluaikana pahemmin päässyt kehittymään, kun kirjoja luki siinä sävyssä, että tämä on nyt auktoriteettien ilmoittama totuus. Hyppy oli liian suuri, kun välillä yritin käydä Renvall-instituutissa suorittamassa monialaisia opintoja.

Tämä kirja kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on, että uskosta puhutaan oikealla kielellä. Uskon äidinkieli on jotain ihan muuta kuin tieteen kieli. MUTTA tämän eron aukaiseminen tieteen kielellä ja käsitteillä on siitä huolimatta olennaista. Jehovan todistajat kävivät eilen taas ovellani jättämässä lehtensä. He puhuvat uskosta omalla kieliopillaan, mutta heidän kanssaan keskustellessani en ole koskaan löytänyt sitä yhteistä kieltä. Heidän kielestään puuttuu Raamatun arvioiminen tieteellisin keinoin (dogmaattisesti, eksegeettisesti, historiallisesti jne.), mikä on hyvin vahvasti läsnä esimerkiksi Pihkalan kirjassa. Jehovilla usko ja ilmoitus ottavat myös tieteen paikan. Kun kielet eroavat, ei muodostu dialogia – diskurssia – joka voi johtaa yhteisymmärrykseen.

Tieteestä riippumatta on sykähdyttävä ajatus, että voi olla olemassa transsendenttinen olemassaolo, jotain logiikan ja ymmärryksemme ulkopuolella. Yhtäältä se tietysti tarkoittaa, että luottamus Jumalan olemassaoloon on luottamusta rakastavaan olemassaoloon, siihen, että Universumi tai Jumala tai miksi sitä kutsuukaan, pitää sinun puoliasi. Toisaalta se tarkoittaa, että kosmos on maagisempi kuin tämä arkinen maailma. Jos emme ymmärrä transsendenssiä, melkein mikä tahansa on mahdollista.

Nuukaillen

Sain eilen illalla luetuksi loppuun Laura Honkasalon Nuukaillen -opuksen. Siinä oli joitain hyviä reseptejä ja asiaa villiyrttien käytöstä. Loppu ei sitten ollutkaan enää ihan samanveroista, vaan nuukailusta siirryttiin ostohimon ja kuluttamisen hallintaan. Nuukailijan oppaasta tuntui tulevan ohjeita piristysshoppailun välttämiseen ja siihen kuinka vierottaa itsensä muotilaukuista ja Manolo Blahnikeista. Varsinaiset nuukailuvinkit upposivat osittain itaruuden oireisiin.

Nuukailussa käsittämätöntä on se, että vaikka oikeasti yrittäisi nuukailla, niin kuukaudessa kuluvaa summaa ei saa tietyn määrän alle. Vai onko se nyt sitten käsittämätöntä? Kun on asuntolaina, korkea vastike ja auto, niin ei kai sitä voi päästä samaan kuin asuessa opiskelijaeduin HOASin lähes halvimmassa soluasunnossa. Yllättävää sen sijaan on se, että tässäkin kuussa tulot ja menot tulevat todennäköisesti olemaan melko hyvin tasapainossa, vaikka en ole erityisesti pihistellyt (= menot ovat jo tässä vaiheessa kuuta 200 euroa suuremmat kuin koko helmikuussa).

Toimitussihteerin homma on kyllä erittäin suuri onnenkantamoinen, koska sen turvin on pystynyt elämään melko mukavasti ja uskaltanut suunnitella tulevaisuutta vähän huolettomammin. Toivottavasti tehtävä jatkuu vielä vähintään sen pari vuotta. Käännöstulojen kotiuttamisen jätän huhtikuulle, mutta tulopuolelle plussaa tuovat tässä kuussa ne pari opettajan sijaisuutta, joista oli napsahtanut tilille palkka. Aivan erinomainen korvaus kahdesta helposta ja mukavasta päivästä. Kymmenenä päivänä kuukaudessa pitäisi löytää sijaisuus, tai toisin sanoen tehdä 40 tuntia sijaisuuksia, niin pääsisi samoille tuloille kuin hoitovapaatuilla. 

Astrologiaa ja hyvinvointia - osa 2

Edellisen kirjoituksen inspiroimana päätin kaivaa esiin astrologisen luonnekuvaukseni ja lukea sen pitkästä aikaa (tuo edellinen lainaus on ”Sisäisestä soturista”, mikä on eri juttu). Koin lukiessani ahaa-elämyksen hyvinvoinnin suhteen. Itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan huolehtiminen ei olekaan pelkästään itsekeskeistä, vaan sillä on vaikutusta myös muihin ihmisiin. Kun itse pääsee tasapainoon itsensä kanssa, ei tunne enää samanlaista tarvetta arvostella muita ihmisiä tai reagoida aggressiivisesti heidän tekemisiinsä. Hyvinvointi vähentää katkeruutta, kateutta ja ylipäätään negatiivisia tunteita. Kun voi hyvin, heijastaa positiivisia tunteita myös ulospäin. Kun elää omannäköistään elämää ja toteuttaa hyvää tekeviä muutoksia omassa elämässään, voi esimerkin avulla kannustaa muitakin uskomaan, että se on mahdollista.

Konkreettisemmin uskaltauduin myöntämään itselleni, että olen muutakin kuin äiti ja että elämäni ei tällä hetkellä ole kuitenkaan tasapainossa. Jossain naistenlehdessä tai muussa opuksessa kysyttiin, onko sinulla aikaa työlle, perheelle, ystäville, harrastuksille ja sinulle itsellesi. Jäin ensimmäiseksi kiinni siihen, mikä ero on harrastuksiin ja omaan itseen käytetyllä ajalla. En ole varma, osaanko vieläkään eritellä sitä. Varmaa joka tapauksessa on, että aikaa harrastuksiin ja omaan itseen ei tällä hetkellä ole riittävästi. Toki elän vielä pikkulapsiaikaa kiireisimmillään, mutta siitä huolimatta minun on löydettävä se aika (ja raha) omiinkin juttuihini. Venus Leijonassa vaatii elämääni ”kulttuuririentoja, matkustelua, tulevaisuuden suunnittelua ja harrastuksia”. Kyllä kiitos.

Hämmentävää muuten, kuinka moni asia on luonneanalyysissä toteutunut sitten viime lukemisen ja miten vaikutus on ollut juuri väitetyn kaltainen. Rivien välistä näen kartan kyllä kannustavan vieläkin suurempaan itsenäisyyteen ja vapauteen, luovaan toimintaan, mutta se toteutuu, minkä pitääkin. 

Soittolistalla: Rammstein, Los

Auringonpimennyksen päivä

Tänään oli perjantaikerhossa hyvä keskustelu hyvinvoinnista. Se sai miettimään omaa hyvinvointia, jonka tilaa ovat viime vuosina parantaneet hyväksymisen kokemukset, mielekäs tekeminen, elämänhallinnan parantuminen ja lisääntynyt usko tulevaisuuteen. Hyväksymisen kokeminen johti myös kysymykseen vastavuoroisuudesta: miten minä hyväksyn toiset, osaanko ottaa huomioon muiden tarpeet? Läheskään täysiä pisteitä ei siltä puolelta tule, mutta en suostu syyllistymään siitä enää ylenmääräisen kauheasti. Uskon tässäkin osittain syntymäkarttaani, jossa karttani erityiskuvioihin kuuluu ns. T-risti. Lainaan:

           Tällainen kuvio on vahva viesti edellisten elämiesi aikana tapahtuneesta itsesi unohtamisesta. Tällä kertaa olet vakaasti päättänyt keskittyä oman elämäsi henkiseen kehittämiseen, jotta pysyisit maailmanmenossa mukana. Jos edelleenkin otat velvollisuudeksesi huolehtia ensisijaisesti muista, niin eipä käy sinua kateeksi, sillä todella kurjaksi tulee elämäsi sitä kautta muodostumaan. Voimasi riittävät juuri ja juuri omista asioistasi huolehtimiseen ja kaikki muu on ikävyyksien kerjäämistä. Tämän ristin alta ei pysty muita auttamaan tai parantamaan vaan pikemminkin päinvastoin. Muiden asioita hoitaessasi ajat vain nuokin ihmiset samaan ahdinkoon kanssasi, joten kaikkien kannalta olisi korkea aika hyväksyä tämä karmallinen läksy ja pitää nyt huolta itsestäsi…

Astro.fi © Seppo Tanhua

Kyllä, vähän itsekäs elämänasenne, mutta ainakaan tällä hetkellä tuota energiaa muiden auttamiseen ei kauheasti ole. Päinvastoin mietin tänään, voisiko minullakin olla lapsille jonain päivänä tukiperhe vai meneekö minulla liian hyvin sellaisen hakemista varten. Minä en ole joutunut kärsimään eroa ja jäänyt yhtäkkiä yksin pienten lasten kanssa. Olen ihan vakaasti harkiten hankkinut lapset itse yksin, joten olen tiennyt hyvin alusta alkaen, mihin olen pääni pistänyt. Esiäidit nauraisivat räkäisesti haudassaan, jos kuulisivat jonkun kaipaavan omaa aikaa vain kahden lapsen kanssa, isossa lämpimässä talossa, jossa on jääkaappi ja pyykinpesukone ja astianpesukone, kun valtio sylkee satasia tilille joka kuukausi pelkästään siitä hyvästä, että hoitaa omat lapsensa. Mutta kyllähän sitä täytyy myöntää, että välillä sitä ei vertaa itseään esiäiteihin, vaan niihin nykyäiteihin, joilla on aikaa omiin menoihin ja harrastuksiin kuukausittain tai jopa viikoittain. Siihen verrattuna ottaisin kyllä tukiperheen ihan mielelläni.  

Listoja ja suunnitelmia

Huomenna täytyy tehdä lista hoidettavista asioista ennen kuin joku aikaraja paukahtaa ohi. Lasten hoitopaikat täytyy ainakin hakea ja autolle varata aika vuosihuoltoon. Voisin myös lähteä viimevuotisten 40-vuotissynttäreiden kunniaksi jonnekin viikonloppumatkalle. Tallinna on yksi mahdollisuus, mutta ehkä vielä mieluummin haluaisin jonnekin, missä en ole ollut aikaisemmin. Esimerkiksi kiertelemään taas Saksan keskiaikaisia kaupunkeja.

Kävin googlettamassa Saksan karttaa ja sitten Augsburgin innoittamana Eisbrecheriä, yhtä niistä komeista saksalaisista yhtyeistä, joita kävin kuuntelemassa vuonna 2008. He esiintyvät Münchenissä toukokuussa, mutta yllättäen myös Helsingissä, Tavastialla, kiirastorstaina. Auts, miksi juuri kiirastorstaina? Ja miksi ajatus Tavastialle menemisestä yksin on paljon pelottavampi kuin yksin meno saksalaiseen klubiin? Koska suomalaisten juomiskulttuuri on lievästi erilainen kuin saksalaisten? Eisbrecher Suomessa… Vitsi vieköön. Muistan, kuinka kirjoitin tänne kuusi ja puoli vuotta sitten, että minua pitää potkaista takapuoleen, jos väitän, ettei musiikin vuoksi kannata matkustaa ulkomaille. Lupasin raahata itseni Tavastialle kuuntelemaan Kotiteollisuutta ja Viikatetta ja mitä lie bändejä. Enpä ole tehnyt sitä kertaakaan.

Johtuvatkohan nämä tämänpäiväiset musiikilliset pohdinnat siitä, että naamakirjassa kaverin linkki ilmoitti, että toukokuussa ilmestyy levy uudelta yhtyeeltä nimeltä Lindemann. Siinä laulaa yksi saksalainen laulaja nimeltä Till, joka on yleensä esiintynyt sellaisessa bändissä kuin Rammstein. Musiikin kuuntelu on jotenkin jäänyt lasten synnyttyä, mutta pitäisiköhän sitä kaivaa nappikuulokkeet esiin ja muistella vähän menneitä. Voikohan yhtä aikaa kuunnella musiikkia ja lukea opusta Raamatun tulkinnasta? Kokeillaan. 

Hehhehhee. Oi onnea, kuinka tätä olikaan kaivattu. En tiedä, onnistuuko tuo lukeminen, mutta oi Rammstein, sinä ihanuuksien ihanuus. "Tiefer Brunnen muss man graben, wenn man klares Wasser will..."  

Ajassa

Kävin eilen illalla kurkkimassa revontulia useampaan otteeseen, mutta vasta puolenyön aikaan näin ne kunnolla. Komeat olivatkin. Istuskelin yöpaidassa takaoven rappusilla ja tiirailin pää kenossa taivaalle.  Täytyy muistaa käydä katsomassa ulkona tänäänkin, kun niitä voisi ilmeisesti vielä nähdä. Tosin en kyllä ajatellut olla hereillä enää puolelta öin, kun tänään ei ole pakko tehdä enää enempää käännöstöitä. Sen sijaan teologian kirja pitäisi avata, ettei esseen kirjoittamisen kanssa tule liian kiire. Juha Pihkalan Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta on lukulistalla ensimmäisenä, ja se vaikuttaa sisällysluettelon perusteella hyvin mielenkiintoiselta.

Saksan käännöstyö on taas aikataulussaan, ja olin jo odotellut huhtikuun puoliväliä, jolloin pääsen siitä eroon. Pari päivää sitten kuitenkin sama firma tarjosi uutta käännöstyötä. Vähän aikaa piti miettiä, otanko sen vastaan, mutta kun ne pari isompaa englanninkielistä juttua ilmeisesti menivät ohi, niin päätin tänään vastata myöntävästi. Tai esitin tarjouksen: kaksi kertaa se summa rahaa per sivu kuin ensimmäisestä hommasta ja yhtä pitkä työskentelyaika, vaikka uusi työ on reilusti puolet lyhempi. Tarjous meni läpi välittömästi, joten olisin ilmeisesti voinut pyytää vieläkin enemmän. En edes halua ajatella, kuinka paljon enemmän olisin voinut saada tästä nykyisestä käännöstyöstä. Oppia ikä kaikki. Nyt elän sitten saksankielistä autoilumaailmaa toukokuun loppuun asti.

Pitänee soittaa joku päivä verottajalle ja selvittää, missä menee se raja, että näitä töitä varten tarvitsee freelancer-verokortin. Ei näillä rahoilla vieläkään itseään elättäisi, mutta lisättynä kaikkeen muuhun – hoitovapaatukiin, lapsilisiin ja elatustukiin sekä toimitussihteerin palkkioon – pääsen kuitenkin jo kummasti työtätekevän ansioihin. Niin kyllä pitääkin, koska kyllä tässä työtunteja myös kertyy. Ja työt pyörivät mielessä niin, ettei sinne mitään muuta oikein edes mahdu. Paitsi tietysti kevättä ja puutarhaa. Jotkin eläimen pahalaiset ovat taas käyneet syömässä osan kevätkukista. Murrr.

Päivän positiivisin kokemus oli keskustelu poikalapsen kanssa lempijutuista. Välillä vähän muutakin kuin dinosauruksia, hirviöitä ja mielikuvitusmaailmaa. Hyvä havainto itselle oli, että muuttamalla omaa käytöstään saa aikaan muutoksia myös toisessa.

Hyvää yötä

Jäipäs tämä myöhään. Saa nähdä, ennättääkö keskiviikon puolelle vai tuleeko torstaille kaksi kirjoitusta.

Sain lapset nukkumaan tuntia tavallista myöhemmin, kun käytiin taas serkkutytön kanssa pyörimässä HopLopissa. Eikä taaskaan omalla kustannuksella. Henkilökohtainen syntymähoroskooppi oli sitä mieltä, että minun pitäisi oppia olemaan elämättä muiden kustannuksella, mutta ihan täydellisesti en ole ehkä vielä sisäistänyt sitä. Hauskaa joka tapauksessa oli. Tyttölapsi otti vähän viime kertaista rauhallisemmin, mutta poikalapsi juoksi posket punaisina. 

Illalla piti taas edistää käännöstöitä. Sain juuri valmiiksi näytetyön, joka toivottavasti muuttuu isommaksi tilaukseksi. Kyse on nimittäin lyhyestä kirjasesta tai oppaasta, jonka suomentamisessa sai käyttää ihan mielikuvitustakin. Tuntui melkein enemmän kirjoittamiselta kuin kääntämiseltä. Kaunokirjallisuuden kääntäminen olisi varmaan juuri tällaista, eikä sekään olisi lainkaan hassumpi ammatti.

Hauuukotus....

Leivoin tänään peltileipää ja heittelin sinne vanhat puuronjämät, syömättömät keltuaiset, dippikastikkeen loput ja pakkasesta hileiseksi menneitä puolukoita. Keltuaiset saavat jatkossa jäädä tästä reseptistä pois, mutta puolukoita olisi voinut laittaa koko pussillisenkin. Peltileivän ainoa huono puoli on, että se on niin hyvää, että yksinään saa vedettyä puoli pellillistä hetkessä. Ja että se on erityisen hyvää Oivariinin kanssa, mikä johtaa voipurkin nopeaan tyhjenemiseen.

Huh hah heijaa. Tämä työskentely luo hienosti uskoa siihen, että jatkossakin tilille saa tipahtelemaan riittävästi rahaa toimeentulemiseen. Mutta tällä tahdilla ei kyllä enää jää aikaa hiljentyä ja ajatella – tai edes lukea mitään. Ne omat hetket sijoittuvat tässä mallissa päivään, lasten rinnalla elämiseen, ulkoilusta nauttimiseen. Erinomaista sekin, mutta haluan kyllä myös iltaan tunnin muuhun kuin työntekoon ja blogin kirjoittamiseen. Tänään se jopa onnistuu.  

Kakkua, savua ja sanoja

Tänään ei ehditty pihalle, vaan päivä vierähti 6-vuotiaan nuoren miehen synttäreillä. Oli erittäin mukavaa ja virkistävää, vaikka oma nuori mies innostui leikkimään lähinnä aikuisten kanssa. Ohitettiin matkalla Suutarilassa juuri alkanut tulipalo ja nähtiin kuinka suuri tumma savupilvi kohosi taivaalle. Hurjan näköistä. Onneksi saimme ihastella myös uusia nättejä reittejä läpi Vantaan. Kehien rajoitusprojekti täytyy ehdottomasti ottaa käyttöön.

Olen taas aktivoinut käännöstyöni pienen breikin jälkeen, mutta muutin ehtoja. Pidempi toimitusaika, korkeampi hinta. Kaksi mahdollista isoa työtä tarjolla ja yksi keskikokoinen. Jos ne napsahtavat kohdilleen, niin budjetti on tasapainotettu toukokuun loppuun asti. Sitten pitäisi vaan osata kieltäytyä muista, mikä voi olla vaikeampaa kuin kuvittelisi. Kamalan koukuttavaa puuhaa.

Lauantaiväsymys

Tänään alkoi vihdoin huomata, että tällä viikolla on nukuttu selvästi viimeaikaista vähemmän ja työskennelty melkein kokonaisen työviikon verran. Huomenna saa onneksi toimitustyöt taas vähäksi aikaa pois yhtälöstä, mutta täytyy katsoa, pitäisikö myös käännöstöiden määrää rajoittaa. Tai hinnoitella työni vähän uudelleen, mikä voisi johtaa itsestään samaan lopputulokseen.

Päivän positiivisin havainto oli se, että olemme päässeet vaiheeseen, jossa voin tehdä ainakin jonkin aikaa puutarhatöitä myös lasten ollessa hereillä ja ulkona. Seuraani ei vaadita koko aikaa. Leikkelimme poikalapsen kanssa vähän pensaita ja aronia-aitaa, mikä saattoi olla vähän liian aikaista. Puolivälissä hommaa muistelin lukeneeni, että moinen ”avoin haava” voi olla pakkasella kasveille shokeeraavaa. Ulkona ei malttaisi olla puuhailematta, mutta kun maa on vielä melko roudassa, niin tekemisen laatu on rajallinen. Kun oma piha on niin pieni, niin eilen siirryin jo haravoimaan taloyhtiön leikkipuiston ympäristöä.

Puutarha - sinä sielun kasvimaa

Tänä yönä pitäisi olla mahdollisuus nähdä revontulia. Kävin vähän kurkkimassa äsken samalla, kun heitin harson narsissien päälle. Kyllähän ne kestävät vähän pakkasta, mutta selviävät ehkä kuitenkin paremmin vielä harson alla. Revontulia ei ainakaan vielä näkynyt, hyvin kirkas tähtitaivas sen sijaan kyllä. 

Kello tikittää ja ulkona tuulee. Lapset nukkuvat. Tänään on kerhoiltu ja leikitty ulkona. Poikalapsi löysi seuraa pihalta ja kävi pikaisesti naapurissakin leikkimässä. Yksi taloyhtiön hyvistä puolista. Itse olen haaveillut kompostista takapihalla. Saisi ruoanjätteet ja osan pihalla syntyvästä orgaanisesta jätteestä hyötykäyttöön, ja samalla puutarhaan multaa muualta kuin kaupasta raahattuna.  

"Jos haluat olla onnellinen ikuisesti, perusta puutarha," sanoo kuulemma kiinalainen sananlasku. Amen to that. 

Kohti uutta minää?

Päivä jatkui samankaltaisena kuin pari edellistäkin: positiivisena, työntäyteisenä, ulkoilua sisältävänä ja sään puolesta upeana. Ja tämäkin alkoi kello kuudelta aamulla. Olen aivan hämmentynyt. Pitääkö tässä nyt muuttaa identiteettiään kokonaan? Enkö olekaan aamuntorkku? Enkä myöskään ehkä laiskimus? Mieleeni nimittäin juolahti, että aikaisempi laiskuruuteni saattaisi olla osittain turhautumista sekä riittämättömyyden tunteesta johtuvaa haasteiden välttelyä.

Ja ettenkö ehkä olisikaan negatiivinen valittaja? Sain nimittäin tänään kauniit kehut positiivisesta elämänasenteesta, mitä on tapahtunut pari kertaa aikaisemminkin. Minähän en kyllä ole perusluonteeltani kauhean positiivinen, jätän useimmiten ehkä vain negatiivisemman marinan sisälleni – ja välillä tänne, ja perjantaikerhoon – mutta sisällä se on kytenyt sitäkin voimakkaalla liekillä. Sen sijaan haluaisin kyllä olla oikeastikin positiivinen ja heittää katkeruuden ja kateuden mäskialtaaseen. Juuri nyt tuntuu, että se olisi ihan oikeasti mahdollista. Elämän palaset alkavat vihdoin loksahdella kohdalleen. Minulla on elämä, joka on juuri nyt eikä jossain hamassa tulevaisuudessa. Se tuo sisäistä rauhaa, joka antaa tilaa positiivisuudelle.   

Tehokkuutta ja ulkoilua

Tyttölapsi herätti ennen kuutta eikä rauhoittunut ennen kuin hain viereen nukkumaan. Emme kuitenkaan meinanneet mahtua samaan sänkyyn, joten hetken pyörimisen jälkeen päätin nousta ylös ja aloittaa työnteon varhain. Ei ollenkaan hassumpaa, vaikka valo olohuoneessa sai poikalapsen heräämään jo puoli seitsemältä. Yhdeksään mennessä olin jo päässyt hyvään alkuun päivän töissä.

Lähdimme tänään lähikerhoon autolla, koska parkkipaikka oli pyydetty tyhjentämään hiekan koneellista poistoa varten. Aamun teemaan sopivan tehokkaasti ehdimme käydä pankkiautomaatilla ja HongKongissa narsissi- ja multaostoksilla ennen kerhon alkua. Olin oikein tyytyväinen itseeni.

Kerhon jälkeen jäimme hetkeksi leikkimään puistoon ja kotiin tultua omalle pihalle ja omaan puistoon vielä pidemmäksi aikaa. Aurinko paistoi ylen kesäisesti ja ulkona vierähti puolitoista tuntia. Ei ole yhtään hassumpaa, kun työt voi tehdä aamun ja illan tunteina ja viettää lämpimät hetket ulkoilusta ja auringosta nauttien. Uskomattoman hieno ilma.

Laitoin pari päivää sitten käännössivuston lepotilaan, mutta tein silti tänään yhden ”vakioasiakkaan” työn. Kääntäminen on hieno juttu tietysti rahan kannalta, mutta vähintään yhtä hyväksi itsetunnolle. Palaute on niin positiivista, että alan tuntea itseni oikeasti päteväksi ja osaavaksi. Tosin vain englannista suomeen, koska siinä yhdistelmässä pystyn tekemään ”oikeita” tilannesidonnaisia käännöksiä enkä vain sanasta sanaan tökkökäännöksiä niin kuin saksasta käännettäessä. Kyllä minäkin jotain osaan – vaikka sainkin teologian kurssista arvosanaksi vain 4/5. Olen vähän pettynyt.

Ihana elämä

Tänään olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan, viihtynyt Helsingissä (vai Vantaalla? potato, potatoe) paremmin kuin ehkä koskaan, nauttinut kodistani ja löytänyt itsestäni varasäiliön äidillistä kärsivällisyyttä.

Päivä alkoi herätyksellä kello kuudelta, mitä ei ole tapahtunut varmaankaan vuosiin. Selvisimme ovesta ulos eikä siinä vaiheessa kärsivällisyys ollut vielä käynyt tervehtimässä. Kiire, kiire on mantra, joka saa minut tärisemään. Tosin yksi päivän muistutuksista oli, että kiire on pään sisäistä eivätkä pienen myöhästymisen seuraukset yleensä ole katastrofaalisia. ”Onko meillä kiire?” kysyi poikalapsi myöhemmin päivällä käveltäessä kerhoon. ”Kuule äiti, ne ottaa lapsia vielä sisään sinne, vaikka kerho on jo alkanut.” Niinpä. 

Päivän vähemmän henkevä opetus oli, ettei navigaattoriin voi aina luottaa. Se on kone, joka tietää kyllä, missä menee tie ja missä on mikin talon numero. Sen sijaan se ei ymmärrä, ettei jalkakäytävän läpi voi ajaa parkkipaikalle tai että sairaalakompleksin sisäänkäynti on toisella puolella rakennusta. Ensimmäisestä ongelmasta seuraus oli se, että olin hivenen myöhässä lasten tiputtamisesta hoitoon. Toinen myöhästytti minua pari minuuttia lisää hammashoitolaan selviämisestä.

Loppujen lopuksi olin kuitenkin Ruskeasuolla viisi minuuttia yli kahdeksan, mikä oli ehkä aivan täydellinen aika. Olin nimittäin saanut takin pois päältäni ja täytettyä pari kohtaa jostain potilasselvitteestä, kun nuori mies tuli huutamaan nimeltä ja kysyi, suostuisinko hammaslääkäriopiskelijan potilaaksi puoleen hintaan, opettajat tietysti tarkistavat työn. Universumi on yhä nuukailuprojektini puolella. Tosin nuukailua olisi edesauttanut enemmän se, jos olisin hoidattanut hampaan heti sen lohjettua ja selvinnyt paikkauksella. Nyt edessä on se juurihoito. Opiskelijat olivat erinomaisen kohteliaita ja osaavia, vaikka prosessi varmasti normaalia hitaampi olikin. Puudutteen vuoksi juurihoito on hammaslääkärikäynneistä kaikkein mukavinta, joten mikäs siinä oli makoillessa. Suorastaan rentouttavaa.

Lapset olivat myös viihtyneet erinomaisen hyvin. Kiitollisuuslistan kärkeen pääsee varmasti pitkäksi aikaa se, että sain lapset näin lyhyellä varoitusajalla ihanaan hoitoon. Kävin kerran paikkauttamassa hampaan, niin että poikalapsi oli mukana ja istui maksimissaan yksivuotiaan tyyneydellä rattaissa mutustamassa rusinoita. Näiden kahden vilpertin kanssa se ei toimisi edes hätätilanteessa.

Hurautimme yhdessä N:n kanssa kaupoille hammaslääkärin jälkeen ja opin, että Tikkurilasta pääsee Tammistoon muutenkin kuin Kehää pitkin. Keskustan ja ruuhkajunien lisäksi voisin ottaa välttelemisprojektiin mukaan Kehät. Vaikka nopeita ja tehokkaita niin ne ovat myös hyvin rumia. Kehää pitkin huristellessa pitää sulkea ajatuksistaan ja silmistään ympäristö, sen sijaan pienempiä reittejä ajellessa löytää kodikkuutta ja kauneutta. Jotenkin siinä huristellessa oivalsin, että voisin ottaa projektiksi myös pääkaupunkiseutuun tutustumisen ja tänne asettumisen. Tämä kaupungin valtavuus on hukuttanut minut, enkä ole osannut pilkkoa sitä pienemmiksi. Täälläkin voisi olla omat kulmat: oma kirjasto ja oma uimahalli ja oma elokuvateatteri.

Ihastellessani N:n kaunista uutta kotia näin myös jotenkin omani toisin silmin. Minun kotini ei ole uudenuutukainen, mutta se ei estäisi vetämästä vähän maalia pahimmin kuluneisiin oviin ja seiniin. Minunkin kodissani on makuuhuoneita yksi vähemmän kuin asujia, mutta se ei estä sitä, ettemmekö voisi asua tässä vaikka seuraavat 20 vuotta. Olohuoneessa voi aivan hyvin olla yksi sänky joskus muutaman vuoden kuluttua.

Tyttölapsi ei nukahtanut kerhomatkalla. Työnteosta ei oikein tullut mitään, kun tyttölapsi sai hervottoman kikatuskohtauksen ja halusi leikkiä kunnes väsähti. Kaiken kaikkiaan parempi niin. Töitä riittää, naurua mahtuisi maailmaan enemmänkin. Ja nukkuihan neiti sitten lopulta. Puoli kolmesta melkein viiteen, jolloin kävin herättämässä, ettei ilta menisi täysin valvomiseksi. Poikalapsellakin oli hyvä päivä ja iso halipula pitkästä aikaa.

Hyvä päivä, läsnäolon päivä. Tällaista enemmän.

Ihana kevät

Todettiin poikalapsen kanssa yksimielisesti, että tänäänkin oli hyvä päivä. Käytiin kirjastossa ja leikkipuistossa, tyttölapsi nukkui pitkät päiväunet ja lämpömittari näytti auringossa yhdessä vaiheessa yli +17. Kuka olisi uskonut, että näin nopeasti päästäisiin siihen vaiheeseen, että kynsien alla on multaa ja kasvun etenemistä pääsee tiirailemaan nenä kiinni maassa?

Sain kirjastosta pari kirjaa teologian seuraavaa kurssia varten sekä Laura Honkasalon teoksen Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman. Kovasti odotan, että pääsen lukemaan sitä, mutta se ei tapahdu tänään. Englanninkieliseltä sivustolta on tänään tippunut käännöksiä yksi toisensa perään. Muistan kuinka luin blogista, josta löysin tiedon tästä sivustosta, että kirjoittaja oli ansainnut sieltä kuukaudessa noin 60 euroa. Ensimmäisten parin viikon aikana mietin, pääsisinkö itse koskaan samaan, mutta nyt pelkästään tänään tuli tilauksia 47 euron edestä, yksi tiedustelu vähän isommasta projektista ja toinen projektista, josta tulee useampia pienempiä tilauksia. Ongelma tällä hetkellä ei ole se, ettei tilauksia olisi, vaan se, ettei minulla riitä aikaa niiden tekemiseen. Tänään pitäisi nimittäin vielä edistää saksankielistä työtä – huh hellettä, että sen tekeminen on raskaampaa kuin englanninkielisten – ja mahdollisuuksien mukaan saada vielä toimitustyötäkin etenemään.