Tänään olen nauranut enemmän kuin
pitkään aikaan, viihtynyt Helsingissä (vai Vantaalla? potato, potatoe) paremmin
kuin ehkä koskaan, nauttinut kodistani ja löytänyt itsestäni varasäiliön
äidillistä kärsivällisyyttä.
Päivä alkoi herätyksellä kello
kuudelta, mitä ei ole tapahtunut varmaankaan vuosiin. Selvisimme ovesta ulos
eikä siinä vaiheessa kärsivällisyys ollut vielä käynyt tervehtimässä. Kiire,
kiire on mantra, joka saa minut tärisemään. Tosin yksi päivän muistutuksista
oli, että kiire on pään sisäistä eivätkä pienen myöhästymisen seuraukset
yleensä ole katastrofaalisia. ”Onko meillä kiire?” kysyi poikalapsi myöhemmin
päivällä käveltäessä kerhoon. ”Kuule äiti, ne ottaa lapsia vielä sisään sinne, vaikka
kerho on jo alkanut.” Niinpä.
Päivän vähemmän henkevä opetus oli,
ettei navigaattoriin voi aina luottaa. Se on kone, joka tietää kyllä, missä
menee tie ja missä on mikin talon numero. Sen sijaan se ei ymmärrä, ettei
jalkakäytävän läpi voi ajaa parkkipaikalle tai että sairaalakompleksin
sisäänkäynti on toisella puolella rakennusta. Ensimmäisestä ongelmasta seuraus
oli se, että olin hivenen myöhässä lasten tiputtamisesta hoitoon. Toinen
myöhästytti minua pari minuuttia lisää hammashoitolaan selviämisestä.
Loppujen lopuksi olin kuitenkin
Ruskeasuolla viisi minuuttia yli kahdeksan, mikä oli ehkä aivan täydellinen
aika. Olin nimittäin saanut takin pois päältäni ja täytettyä pari kohtaa
jostain potilasselvitteestä, kun nuori mies tuli huutamaan nimeltä ja kysyi,
suostuisinko hammaslääkäriopiskelijan potilaaksi puoleen hintaan, opettajat
tietysti tarkistavat työn. Universumi on yhä nuukailuprojektini puolella. Tosin
nuukailua olisi edesauttanut enemmän se, jos olisin hoidattanut hampaan heti
sen lohjettua ja selvinnyt paikkauksella. Nyt edessä on se juurihoito. Opiskelijat olivat erinomaisen
kohteliaita ja osaavia, vaikka prosessi varmasti normaalia hitaampi olikin.
Puudutteen vuoksi juurihoito on hammaslääkärikäynneistä kaikkein mukavinta,
joten mikäs siinä oli makoillessa. Suorastaan rentouttavaa.
Lapset olivat myös viihtyneet erinomaisen
hyvin. Kiitollisuuslistan kärkeen pääsee varmasti pitkäksi aikaa se, että sain
lapset näin lyhyellä varoitusajalla ihanaan hoitoon. Kävin kerran
paikkauttamassa hampaan, niin että poikalapsi oli mukana ja istui maksimissaan
yksivuotiaan tyyneydellä rattaissa mutustamassa rusinoita. Näiden kahden
vilpertin kanssa se ei toimisi edes hätätilanteessa.
Hurautimme yhdessä N:n kanssa
kaupoille hammaslääkärin jälkeen ja opin, että Tikkurilasta pääsee Tammistoon
muutenkin kuin Kehää pitkin. Keskustan ja ruuhkajunien lisäksi voisin ottaa
välttelemisprojektiin mukaan Kehät. Vaikka nopeita ja tehokkaita niin ne ovat
myös hyvin rumia. Kehää pitkin huristellessa pitää sulkea ajatuksistaan ja
silmistään ympäristö, sen sijaan pienempiä reittejä ajellessa löytää
kodikkuutta ja kauneutta. Jotenkin siinä huristellessa oivalsin, että voisin
ottaa projektiksi myös pääkaupunkiseutuun tutustumisen ja tänne asettumisen.
Tämä kaupungin valtavuus on hukuttanut minut, enkä ole osannut pilkkoa sitä
pienemmiksi. Täälläkin voisi olla omat kulmat: oma kirjasto ja oma uimahalli ja
oma elokuvateatteri.
Ihastellessani N:n kaunista uutta
kotia näin myös jotenkin omani toisin silmin. Minun kotini ei ole
uudenuutukainen, mutta se ei estäisi vetämästä vähän maalia pahimmin
kuluneisiin oviin ja seiniin. Minunkin kodissani on makuuhuoneita yksi vähemmän
kuin asujia, mutta se ei estä sitä, ettemmekö voisi asua tässä vaikka seuraavat
20 vuotta. Olohuoneessa voi aivan hyvin olla yksi sänky joskus muutaman vuoden
kuluttua.
Tyttölapsi ei nukahtanut
kerhomatkalla. Työnteosta ei oikein tullut mitään, kun tyttölapsi sai
hervottoman kikatuskohtauksen ja halusi leikkiä kunnes väsähti. Kaiken
kaikkiaan parempi niin. Töitä riittää, naurua mahtuisi maailmaan enemmänkin. Ja
nukkuihan neiti sitten lopulta. Puoli kolmesta melkein viiteen, jolloin kävin herättämässä,
ettei ilta menisi täysin valvomiseksi. Poikalapsellakin oli hyvä päivä ja iso
halipula pitkästä aikaa.
Hyvä päivä, läsnäolon päivä.
Tällaista enemmän.