Virvon varvon...

Tänään oli lasten päivä. Ensin käytiin virpomiskierroksella, mikä oli aikuisestakin mukavan jännittävää, kun ei itse tarvinnut soittaa ovikelloa. Omassa lapsuudessa virpomisperinne jäi ohueksi, kun vieraiden ovilla käyminen ei ollut tapana. Kun muutettiin lähemmäksi sukua, olin jo niin vanha, etten enää kehdannut lähteä virpomaan. Poikalastakin oli etukäteen jännittänyt virpominen ja erityisesti kuulemma se, muistaako hän ”ne sanat”. Hienosti muisti ja tomerasti esitti. Tuomio oli, että tämä on oikein kivaa. Tyttölapsi vaikutti lähinnä ihmettelevän, miksi tässä nyt soitellaan ovikelloja, muttei kuitenkaan mennä kenellekään sisään. Suklaa kelpasi, mutta kun ymmärrys ei vielä ole suuren suuri, niin verottaja iski väliin ja yksi suffeli katosi minun suuhuni. Ensi vuonna ei onnistu enää.

Vieläkin kivempaa oli poikalapsen mielestä iltapäivällä alkanut uimakoulu. Siitä huolimatta, ettei hän olisi ensin halunnut lähteä ollenkaan. Virpominen kuulemma jännitti, mutta uimakoulu suorastaan pelotti. Käytiin läpi sitä, mitä oletin siellä tapahtuvan ja reippaasti hävisi poikalapsi lopulta pukuhuoneiden suuntaan. Asiaa ehkä auttoi, että serkkutyttökin oli samalla kurssilla. Tyttölapsi oli nukahtanut ajomatkalla autoon, joten istuskelin sitten uimakoulun ajan autossa ja luin romaania. Kivoista kivointa, sanoi poikalapsi silmät säihkyen tunnin jälkeen, ja päänkin oli uskaltanut laittaa veden pinnan alle.

Mitä tästä opimme? Ensinnäkin, että lapsia ei kannata aina uskoa, kun ne sanovat, etteivät halua tehdä jotain. Toisekseen, että itsekin olisi välillä hyvä muistaa, että jokin juttu voi olla kivoista kivointa, vaikka sen kokeileminen alkuun pelottaisi.

Niin että hyvää palmusunnuntaita vaan!