Ihana elämä

Tänään olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan, viihtynyt Helsingissä (vai Vantaalla? potato, potatoe) paremmin kuin ehkä koskaan, nauttinut kodistani ja löytänyt itsestäni varasäiliön äidillistä kärsivällisyyttä.

Päivä alkoi herätyksellä kello kuudelta, mitä ei ole tapahtunut varmaankaan vuosiin. Selvisimme ovesta ulos eikä siinä vaiheessa kärsivällisyys ollut vielä käynyt tervehtimässä. Kiire, kiire on mantra, joka saa minut tärisemään. Tosin yksi päivän muistutuksista oli, että kiire on pään sisäistä eivätkä pienen myöhästymisen seuraukset yleensä ole katastrofaalisia. ”Onko meillä kiire?” kysyi poikalapsi myöhemmin päivällä käveltäessä kerhoon. ”Kuule äiti, ne ottaa lapsia vielä sisään sinne, vaikka kerho on jo alkanut.” Niinpä. 

Päivän vähemmän henkevä opetus oli, ettei navigaattoriin voi aina luottaa. Se on kone, joka tietää kyllä, missä menee tie ja missä on mikin talon numero. Sen sijaan se ei ymmärrä, ettei jalkakäytävän läpi voi ajaa parkkipaikalle tai että sairaalakompleksin sisäänkäynti on toisella puolella rakennusta. Ensimmäisestä ongelmasta seuraus oli se, että olin hivenen myöhässä lasten tiputtamisesta hoitoon. Toinen myöhästytti minua pari minuuttia lisää hammashoitolaan selviämisestä.

Loppujen lopuksi olin kuitenkin Ruskeasuolla viisi minuuttia yli kahdeksan, mikä oli ehkä aivan täydellinen aika. Olin nimittäin saanut takin pois päältäni ja täytettyä pari kohtaa jostain potilasselvitteestä, kun nuori mies tuli huutamaan nimeltä ja kysyi, suostuisinko hammaslääkäriopiskelijan potilaaksi puoleen hintaan, opettajat tietysti tarkistavat työn. Universumi on yhä nuukailuprojektini puolella. Tosin nuukailua olisi edesauttanut enemmän se, jos olisin hoidattanut hampaan heti sen lohjettua ja selvinnyt paikkauksella. Nyt edessä on se juurihoito. Opiskelijat olivat erinomaisen kohteliaita ja osaavia, vaikka prosessi varmasti normaalia hitaampi olikin. Puudutteen vuoksi juurihoito on hammaslääkärikäynneistä kaikkein mukavinta, joten mikäs siinä oli makoillessa. Suorastaan rentouttavaa.

Lapset olivat myös viihtyneet erinomaisen hyvin. Kiitollisuuslistan kärkeen pääsee varmasti pitkäksi aikaa se, että sain lapset näin lyhyellä varoitusajalla ihanaan hoitoon. Kävin kerran paikkauttamassa hampaan, niin että poikalapsi oli mukana ja istui maksimissaan yksivuotiaan tyyneydellä rattaissa mutustamassa rusinoita. Näiden kahden vilpertin kanssa se ei toimisi edes hätätilanteessa.

Hurautimme yhdessä N:n kanssa kaupoille hammaslääkärin jälkeen ja opin, että Tikkurilasta pääsee Tammistoon muutenkin kuin Kehää pitkin. Keskustan ja ruuhkajunien lisäksi voisin ottaa välttelemisprojektiin mukaan Kehät. Vaikka nopeita ja tehokkaita niin ne ovat myös hyvin rumia. Kehää pitkin huristellessa pitää sulkea ajatuksistaan ja silmistään ympäristö, sen sijaan pienempiä reittejä ajellessa löytää kodikkuutta ja kauneutta. Jotenkin siinä huristellessa oivalsin, että voisin ottaa projektiksi myös pääkaupunkiseutuun tutustumisen ja tänne asettumisen. Tämä kaupungin valtavuus on hukuttanut minut, enkä ole osannut pilkkoa sitä pienemmiksi. Täälläkin voisi olla omat kulmat: oma kirjasto ja oma uimahalli ja oma elokuvateatteri.

Ihastellessani N:n kaunista uutta kotia näin myös jotenkin omani toisin silmin. Minun kotini ei ole uudenuutukainen, mutta se ei estäisi vetämästä vähän maalia pahimmin kuluneisiin oviin ja seiniin. Minunkin kodissani on makuuhuoneita yksi vähemmän kuin asujia, mutta se ei estä sitä, ettemmekö voisi asua tässä vaikka seuraavat 20 vuotta. Olohuoneessa voi aivan hyvin olla yksi sänky joskus muutaman vuoden kuluttua.

Tyttölapsi ei nukahtanut kerhomatkalla. Työnteosta ei oikein tullut mitään, kun tyttölapsi sai hervottoman kikatuskohtauksen ja halusi leikkiä kunnes väsähti. Kaiken kaikkiaan parempi niin. Töitä riittää, naurua mahtuisi maailmaan enemmänkin. Ja nukkuihan neiti sitten lopulta. Puoli kolmesta melkein viiteen, jolloin kävin herättämässä, ettei ilta menisi täysin valvomiseksi. Poikalapsellakin oli hyvä päivä ja iso halipula pitkästä aikaa.

Hyvä päivä, läsnäolon päivä. Tällaista enemmän.