Ahdistusta ja ympäristöpsykologiaa

Joskus tuntuu, että blogia pitäisi kirjoittaa aiemmin päivällä, niin päivästä jäisi miellyttävämmät muistot. Tunti Pikku kakkosen jälkeen on viime aikoina mennyt sellaisessa sisarellisessa riehunnassa, että välillä tuntuu, että saan joko sydänkohtauksen tai hermoromahduksen. Tietokone avittaa ilmoittamalla toista kertaa saman päivän aikana, että se on havainnut ongelman ja täytyy sulkea. Viime vuoden ostos, joten melko lailla jatkuvallakin kulutuksella olisin toivonut, että se olisi kestänyt toimintakykyisempänä vähän pidempään. Vaikka en lainkaan tykkää Applen ohjelmista, niin ensi kerralla lienee pakko palata taas MacBookiin. Se sentään kesti viisi vuotta eikä tehnyt tätä katkaisutemppuilua.

Tänään keskustelimme kerhossa tiloista ja tilanteista, jotka joko ahdistavat tai saavat sielun lepäämään. Jäin miettimään omaa asumista. Vaikka nykyinen koti ei ole hullumpi, niin ei se myöskään edusta unelmaa. Se on kompromissi ja tyytymisratkaisu. Ympäristön vaikutus mielialaan ja tunteisiin on tutkitustikin suuri, ja jos asuinpaikka ei nyt olisikaan jatkuva onnenlähde, niin sen merkitys lienee vähintään sama kuin vuodenajoilla. Muistan kuinka minua aikaisemmin ahdisti talvi. Kylmyys ja pimeä. Melkein heti vuoden alusta ryhdyin laskemaan päiviä kevääseen ja kesään ja seurasin melkein päivittäin auringonnousujen ja -laskujen ajankohtaa. Kun kesä koitti, niin ahdistus ja stressi katosivat saman tien. Kesä toi mukanaan ihania hetkiä, jolloin auringon ja lämmön ja luonnon vehreyden mahtavuuden tunsi joka solullaan. Huippuhetkiä ei tietysti voinut elää koko kesää, mutta joka ikinen hetki se talvisesta säästä ja vuodenajasta johtuva ahdistus oli poissa. 

Asuminen ja nykyinen koti ei ahdista minua samalla lailla kuin talvet ennen, mutta tunnen jossain sisällä kuitenkin pienemmän tason ahdistuksen asian keskeneräisyydestä. Intuitio muistuttelee, ettei tämä ole se sydämen paikka ja että asia pitäisi ratkaista jollain lailla. Ikävä kyllä se ei ole muistanut kertoa, mikä se oikea ratkaisu olisi.