Hiljaisuus ja rauha

On se mukavaa, että voi kömpiä sängystä vasta lähempänä yhdeksää. Köllötellä sohvalla keskellä päivää ja kuunnella kellon tikitystä, rapsutella karstaa kuopuksen päästä. Ettei tarvitse saada aikaa mitään, kehittää itseään tai päästä tavoitteisiin. Voi neuloa sukkaa ja katsella toisella silmällä Pikku Kakkosta. Istua nojatuolissa illan hiljaisuudessa, katsella kynttilän liekin lepatusta ja odottaa seikkailuja kirjan sivuilla. 

Tänään on ollut taas melkomoisen hyvä päivä – ja taustalla hyvin nukuttu yö. Jossain vaiheessa matkalla kerhoon tai sieltä kotiin päin päätin, ettei ole mitään järkeä stressata koko ajan tulevista työkuvioista. Eivät ne sillä kuitenkaan selviä. Eivät selvinneet kuusitoista vuotta sitten, kun murehdin valmistumista ja siirtymistä työmaailmaan, eivätkä ole selvinneet yksikään vuosi sen jälkeenkään. On aika unohtaa asia hetkeksi, ja joko hakea loppukeväästä opettajan sijaisuuksia tai syksyllä puutarhurikoulutukseen. Asiaa mietitään taas sitten, kun se on ajankohtaista. 

Muista Eckhart Tolle. Mikä on ongelmasi juuri nyt? Jos sitä ei ole, ole tyytyväinen. Jos on, tee sille jotain. Työ on asia, joka ei ole ongelma juuri nyt tällä sekunnilla. Eikä se ole asia, jolle voi tehdä jotain juuri nyt. Siis unohda, ja ole tyytyväinen.

Vähän pidemmälläkin perspektiivillä suurin ongelma on mielenrauhan puute ja hiljaisuus. Kumpikin pääsääntöisesti pään sisäisiä asioita, joiden ratkaisu on myös pään sisällä. Kummankin kannalta on oleellista unohtaa ongelmien vatvominen. Siksi on hyvä aina välillä muistuttaa itseään, että pään sisäisestä tyyneydestä riippuu, voiko nauttia niistä elämän tärkeimmistä asioista. Köllöttelemisestä sohvalla ja kellon raksutuksen kuuntelemisesta. Kynttilöiden lepatuksesta ja kirjojen lukemisesta. Tyttölapsen tiukoista halauksista ja poikalapsen höpötyksestä.

 

Kutsumus - oletko siellä?

Unohdin viikonlopun aikana hyvinvointikalenterin, mutta tänä aamuna vilkaisin taas. Päivän tehtävä oli ajatella positiivisesti. Joko se tai parhaiten nukuttu yö pitkästä aikaa vaikutti siihen, että tänään ei pahemmin kiukuteltu. 

Lidlissä havaitsin ilokseni, että hyvä suunnittelu kannattaa. Pysyttiin hienosti viidenkymmenen euron viikkobudjetissani ja silti sillä lähti ainekset broileri-limettipataan, aurajuustopastaan, chili sin carneen, vihersmoothieen, lankkuleipään ja koko muuhunkin viikon kattaukseen. Toki hyppäsin ohjeista yli kaikki älyttömimmät teelusikallinen sitä ja oksa tätä -kohdat, mutta ilokseni havaitsin, että kohtuurahalla voi syödä hyvinkin. Kun jättää herkut kauppaan. 

Aloitin tänään Lauri Järvilehdon kirjan kutsumustyön löytämisestä (Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan). Saa nähdä, onko siitä hyötyä, mutta ainakin ensimmäiset viisikymmentä sivua vakuuttavat. Päinvastoin kuin jotkut vastaavat opukset, Järvilehto on oikeasti sitä mieltä, että trukinkuljettaminen voi olla yhtä lailla unelma- ja kutsumusammatti kuin joku professio- tai luova ammatti. Viesti näissä kirjoissa on usein se, että kun löydät kutsumuksesi, sinusta tulee taidoillasi rikas ja kuuluisa. Järvilehto puolestaan lähtee siitä, että vauraus ei tee onnelliseksi, vaan mielekäs työn sisältö. 

Kirjan ensimmäinen tehtävä oli kutsumuskartan laatiminen. A4-paperille pitää listata asioita, joiden tekemisestä nauttii pelkästään niiden itsensä vuoksi. Kaikkea pelaamisesta juoksemiseen ja esiintymisestä talouslehtien lukemiseen. Ei tarvitse mennä kovin montaa vuotta taaksepäin siihen hetkeen, kun olisin saanut paperille maksimissaan kolme asiaa. Nyt ilokseni listasin laskutavasta riippuen 28–34 asiaa (en osannut päättää, onko puutarhanhoito yksi asia vai lasketaanko kukkien istutus, kasvimaan hoito, ruohonleikkuu ja muut erikseen).

On sinänsä mielenkiintoista huomata, että kiinnostuksen kohteeni jakaantuvat tiettyihin melko selkeisiin kategorioihin: ulkotyöt/luonto, käsillä tekeminen, kulttuuri, luova toiminta, ajatustyö ja ajanviete (osittain kirjan kategorioita käyttääkseni). 

Saa nähdä, johtavatko kirjan tehtävät mihinkään työnkuvaa ajatellen. Mukava kuitenkin havaita, että minulla on selkeitä kiinnostuksen kohteita. Olen viime aikoina viettänyt selkeästi vähemmän aikaa tietokoneen äärellä kuin yleensä – kiitos lähinnä Robert Jordanin – mutta mielekästä tekemistä selkeästi löytyy senkin jälkeen, kun mammuttisarja on luettu. Tökkää vaan sormensa johonkin kohtaan listassa ja ryhtyy tekemään. Kunhan ei valitse marjojen poimintaa talvella tai lumen luomista kesällä. Tai mitään niitä muistakaan, jotka vaativat tietyn vuodenajan tai ei-kaupunkimaiset olosuhteet.    

 

Poikalapsi

Tämä maanantai tuntuu taas kovin rutiinipäivältä. Niitä sellaisia, jotka sujuvat ihan samalla kaavalla kuin moni muu päivä tätä ennen. Niitä, jolloin ei välttämättä kauheasti kannattaisi bloggailla.

Paulo Coelho viestitti samaan asiaan liittyen facebookissa ja muistutteli, ettei sellaista kuin rutiinipäivä olekaan. Lainaus Alkemistista på engelska, koska en jaksa etsiä esille suomenkielistä versiota. "When each day is the same as the next, it's because people fail to recognise the good things that happen in their lives every day that the sun rises." Mitä hyviä asioita en siis tänään ole onnistunut tunnistamaan?

Tänään oli opetusta. Pidän opettamisesta, vaikka en tänään siitä mitään hirveitä hehkutuskicksejä saanutkaan. Luetaan se nyt siis hyviin asioihin. Samoin se, että poikalapsi jäi tosi helposti tarhaan, kun siellä oli kivat tätit. Yksi kolmesta tädistä on vähän oudompi ja sen on aistinut myös poikalapsi, joka kinuaa syliin joka aamu, kun kyseinen täti on vuorossa. Poikalapsi on oppinut vastikään sanomaan hyvää yötä ja se jostain syystä ilahduttaa minua yhä suuresti. Ilahdutti myös kun halusi aamulla piilotella äitin kanssa peiton alla. Lauantaina ja sunnuntaina napsittiin tyynyltä hönnipönniäisiä ja heiteltiin niitä - ja yhtä näkymätöntä kakkua - sängyn taakse. Käytiin myös peiton alla tutkailemassa hönnipönniäisten maailmaa ja oli mukava havaita, että poikalapsi oli selvästi tykännyt siitä. Jaksaa aina vähän ihmetyttää, kuinka hyvin kaksivuotias jo tajuaa mielikuvitusjuttuja. 

Hyvät asiat tuntuvat tänään siis liittyneen pieniin hetkiin poikalapsen kanssa. Sopiihan se niinkin.

Toinen ihana kotisunnuntai

Lueskelin tänään poikalapsen nukkuessa Käsi kädessä ja Voi hyvin -lehtiä. Ne ovat jotenkin niin ihania. Tavallisia ihmisiä pyntättyjen ja meikattujen mallinukkien sijaan, fokus onnellisuudessa, mielekkyydessä ja hyvässä voinnissa eikä kilpailussa ja menestyksessä. Rohkeita ihmisiä, jotka ovat selvinneet vaikeuksista ja päättäneet muuttaa elämäänsä välittämättä siitä, "mitä muut ajattelevat".

Huomaan lukevani artikkeleita myös sillä mielellä, että olisikohan tämä - tai tämä - minun juttuni. Olisiko minusta tähän, kuinka radikaaliksi uskallan heittäytyä? Onko kouluttauduttava täysin uudelleen vai löytyisikö mielekkyys jostain oman alan käytännöllisistä töistä.

Viimeisen puolen vuoden aikana minusta on selvästi tullut avoimempi isommillekin muutoksille. Aikaisemmin pääni sisällä tökki ajatus statukseltaan "alemmasta" työstä. Muistan kouluaikana päättäneeni, että koska en ole hyvä sosiaalisissa suhteissa enkä liikunnassa enkä paljon muussakaan, niin ainakin pärjään lukuaineissa. Niin pärjäsinkin, mutta samalla sidoin itsetuntoni siihen, että minä olen "fiksu". Jos en ollut fiksu, en ollut mitään. Se heijastui työkuvioihinkin.

Nyt olen löytänyt itsestäni myös muita puolia. Se mahdollistaa myös sen, ettei työn kautta tarvitse päteä, vaan olisi mahdollista valita työ vain sen tuottaman mielekkyyden ja ilon näkökulmasta. Toivon ainakin niin.

Toinen juttu on se, kuinka valmis olen karsimaan elintasostani nyt kun vihdoin ja viimein olen selvinnyt keskitason palkkaluokkaan. Totaaliyhärinä talouden elintaso on täysin minun varassani. Elinolosuhteet vaikuttavat valitettavasti tyytyväisyyteni siinä määrin, että en ole valmis luopumaan pihastani ja pienituloisena ei pääkaupunkiseudulla pihoja omistella. Ei edes rumien halpisparakkiparitalojen pieniä plänttejä. Pääkaupunkiseudulla on yksinhuoltajan oltava vähintään keskituloinen, kotoseudulla selviäisi pientuloisenakin, koska sieltä olisi mahdollista ostaa unelmien rintamamiestalo ilman velkaa. Ikuisuuskysymys on se, kummassa vaihtoehdossa menettää enemmän, kummassa taas saa. Muutaman vuoden sisällä aion olla viisaampi tässä asiassa.   

Onnea ja harmia

Tänään istuin pihakeinussa poikalapsen nukkuessa ja ajattelin, että tämä oli esimerkki täydellisestä kotisunnuntaista. Aamulla hitaan aamiaisen jälkeen onnistuin pitkästä aikaa siivoamaan hieman tavallista perusteellisemmin pikku apulaisen kulkiessa perässä oman pölyrättinsä kanssa. Vähän leikkimistä ja sitten jatkoa vuoden alusta alkaneelle, mutta hetkeksi jo unohduksiin jäänelle "valmista aina sunnuntaisin jokin uusi ruokalaji" -kampanjalleni. Päivän ruokalistalla oli coucous-kasvispannu, josta tuli oikeasti hyvää.

Lounaan jälkeen lähdimme hetkeksi ulos hiekkalaatikolle. Ajankohta ei ollut täydellinen, sillä aamusta alkaen paistanut aurinko vetäytyi uhkaavan tumman näköiseen pilveen. Pimentyminen oli kuitenkin vain hetkellistä, sillä lähtiessämme kärryttelemään kohti läheistä hevostilaa aurinko alkoi taas paistamaan. Poikalapsi oli jo lähes unessa, mutta halusi vielä nähdä kaksi heppaa. Olivat onneksi pihalla. Kävimme kurkkaamassa ja melkein heti käännettyäni kärryt takaisin kotia kohti tippui mukana ollut lelu soratielle ja poikalapsi nukkui. 

Parkkeerasin peiton alla nukkuvan jälkeläisen varjoon ja jatkoin eilistä kukkasipulien istutusta. Nyt on tulppaaneja ja krookuksia maassa odottamassa kevään tuloa. Kukkapenkeissä on digitaliksen ja kehäkukkien siemeniä ja maljakossa muutama puolivahingossa katkennut kukka.  Sain raivattua minipienen kasvimaani talvikuntoon ja toivon, että homehtuneista ja puolisyödyistä tomaateista ja kesäkurpitsan jätteistä on jotain iloa linnuille tai oraville. Hiiret saattavat kyllä olla se todennäköisin kohdeyleisö ja viimetalvisen metelöinnin jälkeen en niitä haluaisi syöttää.
 
Poikalapsi heräsi riittävästi nukkuneena ja iloisena päinvastoin kuin eilen. Keinuimme hetken ja puuhastelimme omalla pihalla. Hidas sunnuntai jatkui kahvin ja aiemmin viikolla leivottujen korvapuustien merkeissä. Kaivoin esiin oikein kermakon maitoa varten ja lasisen keksilautasen muutamalle muumikeksille. Mutta kyllä siinä sellaista ihanaa vanhojen aikojen sunnuntaitunnelmaa sitten olikin.

Aina siihen asti, kun kahvihetki läheni loppuaan ja aloimme silmäillä poikalapsen saamaa Nalle Puh -lehteä. Parin lukukerran jälkeen kaivoin kaapista uudet liidut väritystehtävää varten. Väritystulos ei ollut toivotun mukainen, joten naps, liitu poikki, jos se auttaisi. Minä siihen huudahtamaan, että "Ei" ja poika ihan säpsähti. Sitten iski suuri harmi - joko siitä, että äiti osallistui värittämiseen tai siitä, että oma väritys ei pysynyt rajojen sisällä. Väri olisi joka tapauksessa pitänyt saada pois, pois, pois. Lehti lähti hetken kuluttua jäähylle ja vaikka harmi meni suhteellisen nopeasti ohi, niin siihen uhkasi kaatua myös täydellinen kotisunnuntai. Varsinkin kun poikalapselle epätavallista kiukuttelua riitti vähän myös loppuillaksi.

Tahtoikä saattaa kolkutella kynnyksellä tai sitten minun täydellinen kotisunnuntaini ei ollut poikalapsen täydellinen sunnuntai. Minusta aamupäivä oli ihana, mutta lapsukainen olisi ehkä arvostanut leikkiseuraa enemmän kuin innoissaan siivoavaa ja kokkavaa äitiä. Ja on se myönnettävä, läsnäolosta lapselle ei tullut tänä viikonloppuna täysiä pisteitä, vaikka muutoin itsestä viikonloppu niin hyvältä tuntuikin. Ihan lähiaikoina luin jossain, että "onnellinen on se, joka pystyy tuottamaan onnea muille". Se ei nyt aivan täydellisesti toteutunut ja jäin vähän tunnontuskiin poikalapsen puolesta.

Onneksi kuitenkin päivällä oli onnellinen loppu. Poikalapsi hiipii usein sängystään ylös ainakin kerran, ennen kuin nukahtaa. Kääntyy kyllä aina kiltisti takaisin, kun ilmoittaa, että nyt on aika nukkua. Vaasan reissua seuraavana iltana otin kuitenkin hetkeksi vielä syliin sohvalle ja nyt se uhkaa jäädä tavaksi. Tänäänkin kapusi kylkeen ja vähän pidemmän hellittelyhetken jälkeen voi todeta, että ehkä tämä kuitenkin oli aika täydellinen kotisunnuntai.

"lohdutus, lempeä valo"

Eilinen iloharjoitus toimi, vaikkei se ihan yksinkertaista ollutkaan. En meinannut ensin keksiä millään, mitä voisin tehdä. Päädyin lopulta meditoimaan hetkeksi ja sen jälkeen ajauduin käymään läpi vanhoja blogitekstejäni. Erityisesti 2007 loppuvuoden Saksan reissulla kirjoitetut jutut saivat minut vihdoin ja viimein piristymään. Olin silloin hahmottanut joitain asioita, jotka ovat hyvin tärkeitä minulle. En varsinaisesti ollut unohtanut niitä, mutta tajusin taas paljon konkreettisemmin, mitä tarvitsen ja että voin todellakin tarvittaessa muuttaa asioita.

Blogin lukeminen katkaisi viikon mittaiseksi venyneen harmaamman kauden. Tänään päivä sitten jo hymyilikin täydellä teholla. Sää oli ihana, kylmyydestä huolimatta aurinkoinen ja syksy näytti parhaita puoliaan. Kaikennäköinen liikunnoiminen kävelemisestä alkaen on viime aikoina jäänyt vähiin, mutta tänään halusin nauttia ulkoilmasta edes jonkin aikaa. Jätimme siis auton kotiin ja suuntasimme rattaiden kanssa kohti asemaa. Vaikka junamatka oli lyhyt, niin poikalapsi oli innoissaan.

Jäimme pois Tikkurilassa ja kävimme pikaisesti Maalaismarkkinoilla ja vähän pidemmän kaavan mukaan kirkolla myyjäisissä. Herkuttelimme lohikeitolla - tai minä herkuttelin, poikalapsi keskittyi kaikesta houkuttelusta huolimatta leipiin - ja kiertelimme myyntipöytiä. Tarjolla olisi ollut myös kasvo- ja käsimaalausta, mutta ensi-innostuksen jälkeen poikalapsi kieltäytyi kategorisesti tarjolla olleesta auton kuvasta käsivarteen. On tullut äitiinsä siinä, ettei syöksy asioihin suunnapäännä.

Viimeiseksi ennen lähtöä kävimme ostamassa hyvän mielen arvan. Voittojen ilmoittaminen jäi myöhempään ja vaikka onni osuisikin kohdalle, niin voitto voi mennä sivusuun. Lupasivat näet ilmoittaa puhelimitse enkä ole viime aikoina vastaillut tuntemattomiin numeroihin, kun ne 99 prosentissa tapauksia ovat puhelinmyyjiä. Hyvä mieli lähti kuitenkin mukaan, kun arpoja myymässä ollut vanha rouva supatti ystävällisesti hymyillen, että kun hän on antanut, niin ei häneltä ole koskaan mitään puuttunut. Että sen hän aina haluaa nuorille ihmisille sanoa. Ehkä se juuri niin on: kun antaa - eikä halua niin ihmeellisiä - ei ihmiseltä myöskään tule puuttumaan mitään tärkeää.