Tavara päivässä pois

Mie-len-kiintoista. Tämä tekeminen taitaa toimia kuitenkin. Päivä lähti nimittäin käyntiin tylsänä. Hesarista huokui negatiivista maailmankuvaa ja ihmisten tekemiä kauheuksia. Eilinen bloginlukukokemus harmitti, kun en ole kymmenessä vuodessa saanut monia asioita liikahtamaan eteenpäin, vaan päinvastoin jättänyt useita mielekkääksi kokemiani asioita yhteen kokeilukertaan. Lievä ansassaolon tunne.

Mutta iltapäivällä ryhdyin aktiiviseksi. Naamakirjassa kulkee haaste, jossa tarkoituksena on heittää pois yksi tavara päivässä koko tämän vuoden ajan. Olen nyt pari päivää käynyt läpi lastenhuonetta, ja roskiin on lentänyt ilahduttava määrä hajalla olevia tavaroita ja pääsiäismunista tullutta roinaa. Yksi pussillinen on täynnä vähän paremmassa kunnossa olevia, lähinnä vauvan leluja, jotka ehkä voisi vielä kierrättää. Tavaramäärästä kertoo ehkä jotain se, että neljävuotias ei ole edes huomannut tätä karsintaa.   

Vaatekomerot odottavat vuoroaan, ja jotain isompaakin tavaraa todennäköisesti olisi pois laittaa. Niiden kanssa vain kitkentäoperaatio on haastavampi, koska roskiksen sijaan kohde pitäisi olla joku muu. Tavaraa on vielä ihan mukava karsia, mutta inhoan sitä poisrahtausoperaatiota. Useammin kuin kerran on käynyt niin, että vaatehuoneen – tai välillä jopa keittiön – nurkassa on seissyt monta kuukautta joku laatikko odottamassa jatkotoimenpiteitä. 

Haasteeseen sisältyy myös se, että pitää miettiä uusia kulutushankintojaan. Olen varmaan ennenkin sanonut, etten ole mikään suuri kuluttaja, mutta kyllä sitä silti melkein huomaamatta tulee ostettua kaikenlaista turhaa. Tällä kertaa aion oikeasti miettiä ennen joka ostosta, tarvitsenko tätä todella. 

 

Naamakirjassa on menossa myös toinen haaste – hyvinvointia tammikuuhun. Tämän päivän tehtävä on laittaa tv ja netti kiinni pari tuntia ennen nukkumaanmenoa. Erinomaisen tärkeä tekijä hyvinvoinnin kannalta, mutta ah niin vaikea. Vaikka tiedän erittäin hyvin, kuinka paljon parempi oloni on ilman netin (ennen kaikkea tuon naamakirjan) jatkuvaa tarkistamista, niin en silti kykene pysyttelemään sieltä poissa. Tänä iltana joka tapauksessa aion napsauttaa tämän aika- ja energiasyöpön kiinni, lämmittää glögin loput ja lähteä jälleen Robert Jordanin mukaan seikkailemaan.

Maitoa ja mansikoita

Takaa kuuma hellekesä, heittäydy raskaaksi. Toivottavasti lämpötilat ovat tällaisia vielä siinäkin vaiheessa, kun pääsee järven rantaan. Tosin synnytyksen jälkeiset viikot ja uiminen eivät tainneet oikein olla sopiva yhtälö. Viime viikolla vielä kaivoin kasvimaata ja leikkasin ruohoa käsintyönnettävällä, mutta nyt en enää ole uskaltanut. Puuhailun rajoittuneisuus vähän vähentää iloa lämpimistä päivistä.

Kuuma terassin lattia jalan alla toi äskeen mieleen lapsuuden mummolan. Jostain syystä sinne ovat vieneet erilaiset mielleyhtymät useampaankin otteeseen viime aikoina. Mielikuvia mansikoista ja maidosta tuvan penkin ääressä.

Vauva potkii. Pesukone hurisee. Yritän selvittää, onko mahdollista pestä turvakaukalon päällysteistä homepilkkuja pois. Kävin kysymässä lastentarvikeliikkeestä ja uuden kankaan ostaminen maksaa saman verran kuin kokonainen uusi kaukalo. Samoin runko-osa vaunuihin maksaisi saman verran kuin uudet vaunut. Jotain on liikahtanut oikeaan suuntaan päässäni, kun en ajatellut vain lompakkoani, vaan ennen kaikkea kaatopaikkoja, kun päätin olla investoimatta kumpaankaan. Nykypäivän esineiden elämänkaaren lyhyys on aika kauhea. Olen miettinyt sitä viime päivinä, kun pesukoneeni on alkanut temppuilla. Sillä alkaa olla ikää lähemmäs kymmenen vuotta, mikä nykypäivänä lienee paljon, mutta ennen aikaan koneet kestivät paljon kauemmin. Ensimmäinen opiskeluaikojen pesukoneeni oli vähintään kaksikymmentävuotias ja sukulaistäti valitteli jokunen vuosi sitten, kun viisikymmentä vuotta vanha jääkaappi (tai pakastin) alkoi osoittaa vanhenemisen merkkejä. Ammattiylpeys meni kuluttamisen edelle. Ei olisi kehdattu myydä koneita tai kenkiä, joita ei ole tarkoitettukaan kestämään kuin vuosi pari. Pienyhteisössä ei varmasti olisi voinutkaan menettämättä mainettaan ja elantoaan.

Pitäisiköhän ottaa päiväunet? Vatsa täynnä italianpataa ja nyt väsyttää.

"Hullu työtä tekee"

Luin aamulla junassa Juhani Seppäsen kirjaa "Hullu työtä tekee", joka on ihan mainio. Niin mainio, että piti oikein kaivaa kynä esiin ja vedellä viivoja tärkeimpien virkkeiden kohdalle. Sitä yleensä vältän viimeiseen asti, koska kirjat ovat olevinaan niin pyhiä, ettei niihin saa raapustella turhuuksia.

Seppänen kirjoittaa siitä, miten kuluttaminen ja sosiaalinen vertailu ovat saaneet meidät ansaan. Kuinka unelma jostain uudesta kulutustavarasta, autosta tai asunnosta tai hienommasta kännykästä, on ilmaus sitoutumisesta kulutusprosessiin. "Kulutus johtaa suuremmalla välttämättömyydellä työntekoon kuin työnteko kulutukseen," hän toteaa. Se sai jälleen pohtimaan omia kulutustottumuksia ja sitoutumista työnteon oravanpyörään. Mikään kauhea kuluttajahan en ole, mutta olen kuitenkin sitonut mielikuvani onnellisuudesta joihinkin kalliisiin kulutuskohteisiin tai unelmiin niistä. Se rintamamiestalo pitäisi saada eikä tuntuisi kivalta, jos ei koskaan enää pääsisi ulkomaille. Paljosta muusta olisin valmis luopumaan huomattavasti helpommin, mutta olisiko mahdollista tehdä kompromisseja myös niiden asioiden suhteen, jotka todella sitovat lainakierteeseen. Eikö talo esimerkiksi loppujen lopuksi ole vain seinät, lattia ja katto, ja huomattavasti tärkeämpää ne ihmiset, joiden kanssa sen talon jakaa. En ole erityisen kallista matkailua harrastanut tähänkään mennessä, mutta eikö tasoa voisi yhä helposti laskea.

Olen lukenut kirjasta vasta kolmanneksen ja Seppänen on juuri pääsemässä työn, identiteetin ja elämän tarkoituksen kolmiyhteyteen. Se kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että tässä vaiheessa on ehkä lounaan aika. Muutama luku lisää, kun en jaksa odottaa kotimatkaa.