Luin aamulla junassa Juhani Seppäsen kirjaa "Hullu työtä tekee", joka on ihan mainio. Niin mainio, että piti oikein kaivaa kynä esiin ja vedellä viivoja tärkeimpien virkkeiden kohdalle. Sitä yleensä vältän viimeiseen asti, koska kirjat ovat olevinaan niin pyhiä, ettei niihin saa raapustella turhuuksia.
Seppänen kirjoittaa siitä, miten kuluttaminen ja sosiaalinen vertailu ovat saaneet meidät ansaan. Kuinka unelma jostain uudesta kulutustavarasta, autosta tai asunnosta tai hienommasta kännykästä, on ilmaus sitoutumisesta kulutusprosessiin. "Kulutus johtaa suuremmalla välttämättömyydellä työntekoon kuin työnteko kulutukseen," hän toteaa. Se sai jälleen pohtimaan omia kulutustottumuksia ja sitoutumista työnteon oravanpyörään. Mikään kauhea kuluttajahan en ole, mutta olen kuitenkin sitonut mielikuvani onnellisuudesta joihinkin kalliisiin kulutuskohteisiin tai unelmiin niistä. Se rintamamiestalo pitäisi saada eikä tuntuisi kivalta, jos ei koskaan enää pääsisi ulkomaille. Paljosta muusta olisin valmis luopumaan huomattavasti helpommin, mutta olisiko mahdollista tehdä kompromisseja myös niiden asioiden suhteen, jotka todella sitovat lainakierteeseen. Eikö talo esimerkiksi loppujen lopuksi ole vain seinät, lattia ja katto, ja huomattavasti tärkeämpää ne ihmiset, joiden kanssa sen talon jakaa. En ole erityisen kallista matkailua harrastanut tähänkään mennessä, mutta eikö tasoa voisi yhä helposti laskea.
Olen lukenut kirjasta vasta kolmanneksen ja Seppänen on juuri pääsemässä työn, identiteetin ja elämän tarkoituksen kolmiyhteyteen. Se kuulostaa niin mielenkiintoiselta, että tässä vaiheessa on ehkä lounaan aika. Muutama luku lisää, kun en jaksa odottaa kotimatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti