Luovuuden ja vapauden kutsu

Tänään yritin olla luova, koska poikalapsen kerhossa oli vappunaamiaiset. Alun perin harkinnassa oli jo kertaalleen syksyllä toteutettu merirosvo, mutta sitten poikalapsi päättikin, että hän haluaa olla hirviö. En aikonut lähteä ostamaan hirviöasua, joten kotoa löytyvällä varustuksella piti selvitä. Poikalapsi tuntui olevan sitä mieltä, että pelkässä dinosauruspaidassa on hirviöainesta, mutten ollut yhtä vakuuttunut. Koristeltiin sitten (taloyhtiön roskakatokseen syksyllä tyrkylle jätetty ja sieltä käyttöön nappaamani) pyöräilykypärä viime vuonna syntymäpäivälahjaksi saaduilla käärmeillä ja muilla vähänkään pelottavamman puoleisilla otuksilla. Tai no ylipäätään niillä otuksilla, jotka vielä lelukaaoksen keskeltä löydettiin. Poikalapsi oli tyytyväinen lopputulokseen.

Poikalapsen kerhoillessa istuttiin tyttölapsen kanssa hiekkalaatikolla. Tai tyttölapsi istui ja minä luin teologian kirjaa. Yritin lukea sitä eilen illallakin, mutta en saanut silmiä millään pidettyä auki, vaikka kello oli vasta puoli kymmenen. Annoin sitten periksi ja lähdin lukemaan romaania. Se ei vaadi keskittymistä vaan heittäytymistä tarinaan, joten ei aiheuttanut lainkaan samanlaista nukahtamisreaktiota.

Sain myös englanninkielisen käännöksen lähtemään eteenpäin ja alustavasti oli puhetta, että samasta osoitteesta voisi tulla uusiakin käännöstöitä. Mikä olisi hienoa, koska sitä kirjaa oli oikeasti mukava kääntää. Rahatkin napsahtivat paypal-tilille. Laskeskelin, että saksankielinen vielä kesken oleva käännös mukaan luettuna olen tässä kevään aikana ansainnut käännöksillä bruttona vähän reilut 1500 euroa. Alussa epäilemäni 60 euron kuukausipalkkio on siten napsahtanut yli keveästi, ja budjetin tasapainottamisnäkökulma toteutunut kivasti.

Elämiseen tämä tahti ei vielä riittäisi, mutta toisaalta olen joutunut kieltäytymään viimeisen parin viikon aikana kaikista uusista tarjouksista. Jos päivän voisi käyttää työntekoon, niin kyllähän sitä ennättäisi tehdäkin enemmän. On nimittäin ollut taas sellainen päivä, jolloin ajatus kotoa suoritettavasta freelancer-elämästä on tuntunut hyvin houkuttelevalta. Hidasta elämää -sivulla muistuteltiin tänään siitä, ettei kaikkien tarvitse kulkea elämässä samoja polkuja. Se kuiskutteli hiljaa kysymystä, onko freelancer-tyyppinen elämä mahdotonta, koska se on a) epärealistista (ei riittävästi rahaa elämiseen) vai b) koska se on epätyypillistä eikä yleisesti tallattu polku. Koska jos vastaus on b, niin silloinhan se ei olekaan mahdotonta vaan vaatii vain rohkeutta ja hyppäämistä. Ja epävarmuuden sietämistä.

Kriittistä keskustelua

Televisiossa menee joku vaalitentti. Nykyään ei enää nolota yhtä paljon haastattelijoiden ja haastateltavien puolesta, mutta kyllä tämä yhä hieman ahdistavaa myötähäpeää aiheuttaa. Välillä tuntuu, että näissä on kyse jostain kolmannen asteen kuulusteluista. Tai no käytännössä aina tuntuu siltä, joten en oma-aloitteisesti katso koskaan vaalikeskusteluja. Toimittajat jostain syystä kokevat roolikseen esiintyä mahdollisimman hyökkäävinä, mikä on hyvin epämiellyttävää.

Teologian kurssissa on seuraavana vuorossa toisten esseiden kommentointi. Sekin on ahdistavaa. Uskon kieli on tunteen ja kokemuksen kieltä, mutta teologista keskustelua on kuitenkin käytävä tieteen kielellä. Huomaan hyvin selvästi tällä alueella, että minulla ei ole riittävästi pohjatietoja päteviin tieteellisiin kannanottoihin. Ja vaikka kyse on tieteestä, niin teologiaan sekoittuu niin paljon arvoja ja tunteita, ettei kirjoittajien taustalla vaikuttavaa maailmankatsomusta, joka heijastuu helposti kirjoituksissa, voi ottaa kritiikin kohteeksi. Ylipäätään tuntuu mahdottomalta kommentoida sellaisen henkilön kirjoitusta, joka esimerkiksi tulkitsee Raamattua kovin konservatiivisesti, koska kommentoinnin kohteeksi valikoituvat helposti epäolennaiset tulkintaerimielisyydet. Jostain on löydettävä teksti, jossa on riittävästi tarttumapintaa johonkin erilaiseen tulkintaan, mutta joka kuitenkin edustaa samankaltaista maailmankatsomusta, ettei kommenttiani voi kokea hyökkääväksi vaan keskusteluksi. Edellisen kurssin kommentointitehtävä oli tässä mielessä paljon helpompi, koska kurssi käsitteli historiaa, ei arvoja ja uskoa sinänsä.

Leppoisa lauantai

Lasten päivähoitohakemukset ensi syksyä varten on laitettu eteenpäin. Syksyllä tämä elämänvaihe on siis taas ohi, mutta ei liian aikaisin. Ensimmäinen ajatus on, että minulla tulee olemaan taas omaakin aikaa. Poikalapselle tekee hyvää leikkiä kavereiden kanssa, vaikka hän kotikissa onkin. Tyttölapsi oppii siihen mennessä jollain tasolla puhumaan – tänään sanoi parikin kertaa ”ei”, kun yritin tarjota jotain, mitä hän ei halunnut – ja nauttii varmasti seurallisena luonteena toisten kanssa olosta.

Minä saan toivottavasti työpaikan, ja pääsen toista kertaa elämässäni nauttimaan työpaikasta, jossa on rajat esimerkiksi työaikojen muodossa. Kun on työajat, on myös sellainen asia kuin vapaa-aika. Vapaasta osaa nauttia ja sitä arvostaa aivan eri tavalla, kun se rinnastuu johonkin, mikä ei ole täysin vapaata.

Hidas kotipäivä nojatuolissa, mutta leppoisa sellainen. Ei ahdistanut eikä tuntunut, että pitäisi tehdä jotain muuta tai enemmän. Viikon muutama oma hetki antoi yhä kärsivällisyyttä eikä kiukuteltu poikalapsen kanssa niin paljon. Hyvä arki -kokemukset jatkuvat, mikä on hieno asia. Suunta on oikea.

Illan suunta on kohti pohdintaa uskon ja järjen suhteesta. Kaksi sivua pitää tänään ainakin saada aikaan, mielellään kolme.

Paluu normiarkeen

Mamma lähti tänään ennen puoltapäivää ajelemaan kotiin päin ja jäimme taas parin päivän vierailun jälkeen kolmistaan. Kyllä se vaan on niin, että kahden aikuisen voimin arki on paljon helpompaa.

Tänään oli sateinen päivä, mutta sade alkoi onneksi vasta, kun olimme päiväunikärryttelyllä tyttölapsen kanssa. En ehkä olisi laittanut ulos nukkumaan, jos siellä olisi satanut, ja sitten olisivat tarvitut päiväunet jääneet väliin. Eipähän sateen vuoksi harmittanut myöskään se, että päivä meni käännöstöissä. 

Loppuilta pitää käyttää siihen, että saan Pihkalan luettua loppuun, koska tiistaihin mennessä pitää olla essee kirjoitettuna. Alan ymmärtää, miten jotkut ihmiset pystyivät aikanaan suoriutumaan opinnoistaan nopeasti. Tämänkin esseen pituusvaatimus on vain 5-6 sivua, mutta aikaisemmin olisin varmasti varannut sille koko viikon täysipäiväistä työskentelyä. Nyt meinaan selvitä parissa illassa. Toivottavasti. Vilkaisin nimittäin juuri tyyliohjeita, ja Pihkalan lisäksi vaaditaankin hieman oheislukemistoa. Töihin siis.

Elämäni ensimmäinen verkkotentti

Tänään vein lapset hoitoon (kiitos lastenvahdeille!), keitin kahvit ja lämmitin pakastimesta pari laskiaispullaa, laitoin kynttilän palamaan ja kaivoin tenttikirjat valmiiksi esille. Olen aina pitänyt tenteistä, mutta tämä oli ehkä rennoin tentti ikinä. Oma nojatuoli on hyvin mukava paikka vastaamiseen. Kysymykset olivat mielekkäitä ja soveltavia. Alueena oli kummassakin kysymyksessä koko kirja, joten ihan helposti ei varmaankaan olisi vastaaminen onnistunut, jos ei kirjoja olisi lukenut etukäteen. Tosin kakkoskysymykseen olisi pystynyt sepustamaan jotakin ihan yleistiedon pohjalta.

Pieni paniikki meinasi iskeä loppuvaiheessa, kun kysymysten siirto Wordista Moodleen ei ottanut onnistuakseen. Ensin jumittui Explorer, sitten Moodle Firefoxin puolella ja lopulta koko tietokone. Hetken jo pelkäsin, että puolet vastauksestani häipyy bittiavaruuteen enkä saa tenttiä palautettua ollenkaan. Onneksi kuitenkin lopulta onnistui.

Ulkona sataa vettä ja katolta valuva vesi naksuu ja ropisee rännissä. Vesilammikoita on joka puolella. Jos olisi muutama aste kylmempää, lunta tulisi lisää sen sijaan, että loputkin katoavat rivakammin. Joka puolella pihaa alkaa näkyä kevätkukkien alkuja. Omalla pihalla yksi lumikello on tehnyt jo aukeamista odottavan kukan ja naapurin seinän vierustalla niitä oli jo tusinan verran.

Lomailua

Tänään olen ulkoillut valoisan ja pimeän aikaan. Auringonpaiste ja lämpimät toppahousut tekevät minustakin suorastaan talvenrakastajan. Vaikka lievä flunssa on taas iskenyt, niin sekään ei menoa haittaa.

Tänään otin melkein päiväunet, kun väsytti niin. Yritin saada tyttölapsen nukahtamaan päiväunille sisälle lukemalla kirkkohistoriaa sen vieressä sängyssä. Eihän se siinä pysynyt, vaan karkasi olohuoneeseen, jossa poikalapsi katseli ”mammuttielokuvaa”, ja piirteli itseään tussilla naamaan. Minä jäin lukemaan kirjaa ja sitten jossain vaiheessa melkein nukahdin siihen.

Huomenna on pakko laittaa tyttölapsi ulos päiväunille. Tänään en viitsinyt painostaa nukkumaan, kun ajattelin, että ainakin vältyttäisiin nukkumaanmenolta yhdentoista aikaan. Jälkiviisaana olisi pitänyt, sillä tyttölapsi veti sellaiset nukahtamisraivarit, ettei koskaan aikaisemmin. Hetken kiukuttelin takaisin, mutta sitten iski tyyneys. Muistin ”tämäkin menee ohi” -ajatuksen ja että johdonmukaisuus reagoinnissa kannattaa. Ei siirtymistä hyssyttelystä kanniskeluun, istumisesta makuuasentoon, vaan yksi linja. Puoli tuntia neiti varmaan pyristeli vastaan ja huusi itseään uneen, mutta menihän se ohi – suhteellisen lyhyessä ajassa jopa – ja kun pysyin ajasta viimeiset 95 prosenttia tyynenä, niin nyt olen tyytyväinen itseeni sen sijaan, että kiroaisin itseäni kuilun pohjalle huonosta äitiydestä.

Oikein erinomainen lomapäivä, vaikka olenkin toimittanut yhden artikkelin loppuun, tehnyt yhden käännöstyön ja saanut lähes 50 sivua kirkkohistoriaa luettua. Ja sukkakin on edennyt. Onhan se helppoa näin, kun äitimuori viettää laatuaikaa lastenlasten kanssa.

Hyvää ystävänpäivää!

Eilinen teologian tehtävä olikin nopeampi ja mukavampi kuin kuvittelin. Ja oli kiva havaita, että olin saanut viitosen kirjoitustehtävästä ja kehut professorilta. Meinasin alkuun masentua, kun kaikella tällä koulutuksella havaitsin, etten pärjää kurssin parhaimmille. Onneksi kurssin proffakin vahvisti, että tämä on tasokkain avoimen kurssin, jota hän on tähän mennessä vetänyt, ja tällä kertaa olen valmis uskomaan, ettei kyse ole turhista kehuista. Pari avoimen yliopiston kurssia olen itsekin pitänyt ja huomattavasti enemmän tenttivastauksia korjannut, ja taso on yleensä sellaista perushyvää, mutta harvassa ovat olleet itsenäisen kriittiset ajattelijat.

Eilisen käännöstiedusteluista kaksi oli yön aikana muuttunut tilauksiksi. Toisen tein aamupäivällä ja toinen odottaa iltaa ja lasten nukkumaanmenoa. Se ei nimittäin ole käännös vaan aikaisemmin tekemäni käännöksen lukeminen ääneen (voice over), joka vaatii hiljaisen ympäristön. Olen oppinut tänään, että puhelimelle voi äänittää tiedoston, lähettää sen puhelimesta itselleen sähköpostiin ja siitä tietysti eteenpäin minne vaan. Uusi uljas maailma.

Kääntäminen on kivaa, mutta yhdistettynä päälle hyppiviin lapsiin sen mielekkyys alkaa vähän kärsiä. Täytyy myöntää, että aamupäivällä alkoi vähän tuntua, että on liian monta lusikkaa sopassa yhtä aikaa. Naamakirjassa oli menossa hyvien uutisten päivä, muttei ollut yhtään fiilinkiä osallistua siihen. Iltapäivä menikin huomattavasti helpommin, kun lasten serkku tuli kylään eikä minussa enää roikkunut kukaan. Toivottavasti yökyläilijän nukahtaminen sujuu yhtä hyvin. Omat lapsukaiset eivät suostu vielä vapaaehtoisesti yökyläilemään, mutta vastavierailulle voisin heidät silti tunkea ja lähteä tekemään jotain oikein kivaa.

Takaisin aikataulussa

Tänään on ollut velvoitteiden suorittamispäivä: yksi artikkeli toimitettu ja 50 sivua kirkkohistoriaa luettu ja vielä pitäisi jaksaa aloittaa yksi harjoitustehtävä. Käännöstöitä on kysellyt kolme henkilöä, vaikka yksikään niistä ei ole vielä johtanut tilaukseen. Lapsenvahti on varmistettu parin viikon päähän, kun pääsen tekemään opettajan sijaisuuden. Auttaa budjettia tasapainoon, mutta erityisesti suo kokemusta ja selkiyttää kysymystä ”olisiko minusta opettajaksi?”

Velvoitteiden suorittamisen vastapainona keittiö on kuin räjähdyksen jäljiltä. En ole jaksanut tyhjentää astianpesukonetta ja astioita on tiskipöytä täynnä. Nuudelipussista ja puolikkaasta rusinapaketista piti tankata ylimääräistä energiaa ja vieläkin tekisi mieli jotain. Nimenomaan siis tekisi mieli, nälkä ei ole yhtään. Vedenkeittimeen jäi sen verran kuumaa vettä, että käväisin tekemässä kaakaon pahimpaan makeanhimoon. Tai ei sitä ihan riittävästi ollut. Kun kaadoin kylmän maidon päälle, niin siitä tuli sen verran viileää, että piti laittaa lisää vettä lämpiämään. Ei ehkä ihan energiatehokkainta touhua maailmassa.

Aamun kerhomatkalla Fortumin pojat yrittivät myydä minulle uuden sähkösopimuksen. Minähän en tartu tarjouksiin ennen kuin olen saanut omassa rauhassa vertailla hintoja ja varmistanut, että saan varmasti edullisemman tilalle. Sähkönkulutukseni ei ole kovin hurjaa, kun lämmitys mitä ilmeisimmin menee vastikkeen piikkiin. Näin ainakin kuvittelen. Tämä kuuluu sarjaan asioita, joista minulla on vain etäinen mutu-tuntuma. Joka tapauksessa muistutti siitä, että sähkösopimuskin pitäisi varmaan joskus kilpailuttaa. Ja miettiä, voisiko vakuutuksista tiputtaa jotain pois. Minulla on esimerkiksi autoon kevyin mahdollinen kasko, mutta silläkin hinnalla maksaisi sen kattamat haaverit kyllä pois. Kymmenessä vuodessa autonomistajana olen hyötynyt vakuutuksesta yhden autonhinausmatkan verran. Tosin kun kirjoitan näin, niin heti ylihuomenna varmaan tapahtuu jotain. (Knock, knock eikä tarkoitukseni ole sortua hubrikseen tai muuhunkaan ylimielisyyteen. – – Lähes aina kun kirjoittaa blogissa tai naamakirjassa jostain tämän tyyppisestä onnesta, niin epäonni iskee heti. Meinaan kyllä kirjoittaa, mutta pitää varmaan keksiä jokin hyvityskonsti, koska en halua maksaa autonkorjauskuluja. Autofirmat jos jotkin todella osaavat rokottaa.)

Toinen kuppi kaakaota. Maitoa roiskui kädelle laittaessani sitä takaisin jääkaappiin. Toivotaan että se riittää tällä kertaa kohtalottarien kostoksi ja muistutukseksi liiallisen ylpeyden vaaroista.   

Väsyttää, mutta vielä olisi sen harjoitustehtävän aika. Onneksi maksoin etukäteen neljästä teologian kurssista, muuten saattaisi jäädä kesken nämäkin opinnot.

Sydämellä ja sielulla

Kyllä on ilta mukavampi, kun lastenhuoneessa nukahdetaan suht kivuttomasti. Yksi hyvä puoli siitä, että päiväunia ei ole nukuttu. Ja varmaan siitäkin, että puolitoista tuntia on leikitty kerhossa, josta neiti ei meinannut haluta lähteä kotiin ollenkaan. On se kyllä ylettömän ihanaa, että viikossa on kaksikin kerhoa, joissa voi vain istuskella kahvikupposen äärellä ja unohtaa hetkeksi kokonaan vastuun lapsista.

Tänään käytiin kirjastossa. Palautettiin poikalapsen DVD ja haettiin varaamani kirkkohistorian oppikirja. Tentti on maaliskuun alussa, ja lukeminen täytynee aloittaa tänään. Tykkäsin aikanaan lukea kirjat läpi kolme kertaa, mutta ehkä nykyään selviän kahdella. Ensimmäinen kerta on yleiskuvaa varten, toisella kerralla voisi yrittää tehdä vähän muistiinpanojakin. Muistiinpanot eivät ole minun juttuni, mutta kyllähän ne auttavat oppimista. Onneksi asia ei ole ihan vierasta, niin sitä on helpompi suhteuttaa aikaisempaan tietoon.

Henkilökohtainen astrologinen kalenterini väitti, että tänään pääsisin tekemisiin sellaisten yhteiskunnallisten tahojen kanssa, jotka pystyisivät tarjoamaan minulle mahdollisuuksia omimpien lahjojeni ja kykyjeni toteuttamiseen. Mielenkiinnolla odotin, josko törmäyksiä ilmestyisi eteen, mutta taisivat kiertää minut tällä kertaa kaukaa. Kalenteri kyllä varoittelikin, että poks kuuluisi vain sellaisten asioiden osalta, joissa olen mukana sielullani ja sydämelläni. Ei kai sitten ihme, että tahot kiersivät minut kaukaa, kun en ole sitonut sieluani ja sydäntäni mihinkään.

Kalenteri kehotti miettimään, mihin oikein aikaani kulutan, jos Hannu Hanhimainen onnekas sattuma jäisi tältä päivältä väliin. Sinänsä hyvä ohje, mutta mitä jos en olekaan tyyppiä, joka sitoutuu asioihin satakymmenenprosenttisesti koko sielullaan? Minä en ole heittäytyjä. On asioita, joista pidän kovasti, mutta järisyttävä rakastuminen tai sitouminen asioihin, aatteisiin tai ihmisiin ei ole minulle tyypillistä. Ehkä näitä itsensälöytämisen ”tee mitä rakastat” -ohjeita onkin luettava omasta tunneskaalasta käsin ja tyydyttävä – sanan positiivisessa, pienempää, omaa elämää heijastavassa mielessä – siihen, mistä pitää.