Leppoisa lauantai

Lasten päivähoitohakemukset ensi syksyä varten on laitettu eteenpäin. Syksyllä tämä elämänvaihe on siis taas ohi, mutta ei liian aikaisin. Ensimmäinen ajatus on, että minulla tulee olemaan taas omaakin aikaa. Poikalapselle tekee hyvää leikkiä kavereiden kanssa, vaikka hän kotikissa onkin. Tyttölapsi oppii siihen mennessä jollain tasolla puhumaan – tänään sanoi parikin kertaa ”ei”, kun yritin tarjota jotain, mitä hän ei halunnut – ja nauttii varmasti seurallisena luonteena toisten kanssa olosta.

Minä saan toivottavasti työpaikan, ja pääsen toista kertaa elämässäni nauttimaan työpaikasta, jossa on rajat esimerkiksi työaikojen muodossa. Kun on työajat, on myös sellainen asia kuin vapaa-aika. Vapaasta osaa nauttia ja sitä arvostaa aivan eri tavalla, kun se rinnastuu johonkin, mikä ei ole täysin vapaata.

Hidas kotipäivä nojatuolissa, mutta leppoisa sellainen. Ei ahdistanut eikä tuntunut, että pitäisi tehdä jotain muuta tai enemmän. Viikon muutama oma hetki antoi yhä kärsivällisyyttä eikä kiukuteltu poikalapsen kanssa niin paljon. Hyvä arki -kokemukset jatkuvat, mikä on hieno asia. Suunta on oikea.

Illan suunta on kohti pohdintaa uskon ja järjen suhteesta. Kaksi sivua pitää tänään ainakin saada aikaan, mielellään kolme.

Kohti uutta minää?

Päivä jatkui samankaltaisena kuin pari edellistäkin: positiivisena, työntäyteisenä, ulkoilua sisältävänä ja sään puolesta upeana. Ja tämäkin alkoi kello kuudelta aamulla. Olen aivan hämmentynyt. Pitääkö tässä nyt muuttaa identiteettiään kokonaan? Enkö olekaan aamuntorkku? Enkä myöskään ehkä laiskimus? Mieleeni nimittäin juolahti, että aikaisempi laiskuruuteni saattaisi olla osittain turhautumista sekä riittämättömyyden tunteesta johtuvaa haasteiden välttelyä.

Ja ettenkö ehkä olisikaan negatiivinen valittaja? Sain nimittäin tänään kauniit kehut positiivisesta elämänasenteesta, mitä on tapahtunut pari kertaa aikaisemminkin. Minähän en kyllä ole perusluonteeltani kauhean positiivinen, jätän useimmiten ehkä vain negatiivisemman marinan sisälleni – ja välillä tänne, ja perjantaikerhoon – mutta sisällä se on kytenyt sitäkin voimakkaalla liekillä. Sen sijaan haluaisin kyllä olla oikeastikin positiivinen ja heittää katkeruuden ja kateuden mäskialtaaseen. Juuri nyt tuntuu, että se olisi ihan oikeasti mahdollista. Elämän palaset alkavat vihdoin loksahdella kohdalleen. Minulla on elämä, joka on juuri nyt eikä jossain hamassa tulevaisuudessa. Se tuo sisäistä rauhaa, joka antaa tilaa positiivisuudelle.   

Tehokkuutta ja ulkoilua

Tyttölapsi herätti ennen kuutta eikä rauhoittunut ennen kuin hain viereen nukkumaan. Emme kuitenkaan meinanneet mahtua samaan sänkyyn, joten hetken pyörimisen jälkeen päätin nousta ylös ja aloittaa työnteon varhain. Ei ollenkaan hassumpaa, vaikka valo olohuoneessa sai poikalapsen heräämään jo puoli seitsemältä. Yhdeksään mennessä olin jo päässyt hyvään alkuun päivän töissä.

Lähdimme tänään lähikerhoon autolla, koska parkkipaikka oli pyydetty tyhjentämään hiekan koneellista poistoa varten. Aamun teemaan sopivan tehokkaasti ehdimme käydä pankkiautomaatilla ja HongKongissa narsissi- ja multaostoksilla ennen kerhon alkua. Olin oikein tyytyväinen itseeni.

Kerhon jälkeen jäimme hetkeksi leikkimään puistoon ja kotiin tultua omalle pihalle ja omaan puistoon vielä pidemmäksi aikaa. Aurinko paistoi ylen kesäisesti ja ulkona vierähti puolitoista tuntia. Ei ole yhtään hassumpaa, kun työt voi tehdä aamun ja illan tunteina ja viettää lämpimät hetket ulkoilusta ja auringosta nauttien. Uskomattoman hieno ilma.

Laitoin pari päivää sitten käännössivuston lepotilaan, mutta tein silti tänään yhden ”vakioasiakkaan” työn. Kääntäminen on hieno juttu tietysti rahan kannalta, mutta vähintään yhtä hyväksi itsetunnolle. Palaute on niin positiivista, että alan tuntea itseni oikeasti päteväksi ja osaavaksi. Tosin vain englannista suomeen, koska siinä yhdistelmässä pystyn tekemään ”oikeita” tilannesidonnaisia käännöksiä enkä vain sanasta sanaan tökkökäännöksiä niin kuin saksasta käännettäessä. Kyllä minäkin jotain osaan – vaikka sainkin teologian kurssista arvosanaksi vain 4/5. Olen vähän pettynyt.

Hyvä päivä

Onpas ollut mahtava päivä. Heräsin tänään herätyskellon soittoon seitsemältä niin kuin normaalit ihmiset. Ennätin laittautua ja syödä aamiaista rauhassa ennen kuin ovikello soi ja lapset heräsivät. Jätin lapset ”varaukin” hellään huomaan ja suuntasin kohti koulua.

Opettajan ammatti oli lukioaikoina unelmani, mutta en olisi ollut nuorempana valmis siihen. Minä jännitin lapsia, eikä minulla olisi ollut riittävästi itsevarmuutta tehtävään. Nyt tunsin itseni suorastaan aikuiseksi auktoriteetiksi jopa ”vieraiden” lasten kanssa välituntivalvonnassa. Vuodet – ja omat lapset – ovat kasvattaneet. Vahvistui taas kovasti usko siihen, että haluan kuitenkin opettajaksi. Toki tämä luokka on ilmeisen helppo, ja tämä päivä ehkä vielä tavallistakin helpompi, kun luokka oli jakaantunut kahtia käytännössä koko päivän ajan. Silti, olisipa kiva suunnata omaan luokkaan joka aamu.

Opettajan työssä yhdistyy monia hyviä puolia. Toisten kanssa saa olla koko päivän. On työyhteisö, mutta heidän kanssaan ei olla koko ajan. On yhdellä tavalla hyvin säännelty struktuuri, jota seurata: opetussuunnitelma ja kirjat valmiine tehtävine ja vastauksineen. Toisaalta työ on kuitenkin hyvin itsenäistä. Kukaan ei määrää, miten sen päiväsi kulutat ja työsi käytännön tasolla teet, vaan voit soveltaa ja kehittää tehtäviä. Työpäivät ovat lyhyet, ja tunnit jakavat ne helposti säänneltäviin osiin ja tuovat vaihtelua. Lapset ovat hyvin spontaaneja: nauravat ja itkevät, ovat ärtyneitä ja tulevat viereen, ärsyttävät toisiaan ja ottavat kädestä. Ja ne ovat lapsia, mikä tarkoittaa, että aikuisena on aina se auktoriteettihahmo, vaikka olisi kuinka epäautoritäärinen.   

On myös yllättävää, miten paljon ajatus joukkoliikenteen ja keskustan välttämisestä vaikuttaa mielialaan. Helsinki siis olisi huomattavasti mukavampi asuinpaikka, jos ei tarvitsisi suunnata töihin joka päivä täysissä junissa tai busseissa. Pienen tilan jakaminen ventovieraiden ihmisten kanssa, joita ei yhdistä mikään, ahdistaa minua. Jos sen sijaan töihin voisi mennä omalla autolla tai pyörällä, eikä keskustaa tarvitsisi nähdä kuin muutaman kerran vuodessa, niin pääkaupunkiseudulla olisi paljon mukavampi asua. Täällähän on muitakin hyviä puolia kuin kerhot ja puoli sukua. Esimerkiksi se, että kevät tulee paria viikkoa aikaisemmin. Mittari näytti tänään +5 varjossa, ja lumi sai kyytiä.

Olin suorastaan virkistynyt päivän jälkeen. Ja niin olivat lapsetkin. Hyvän tuulen huomaa siitä, etteivät lapset kiukutelleet lainkaan koko iltana ja minua jaksoi poikalapsen höpötys naurattaa. Kyllä maar, aivan erinomainen päivä.

Kutsumus - oletko siellä?

Unohdin viikonlopun aikana hyvinvointikalenterin, mutta tänä aamuna vilkaisin taas. Päivän tehtävä oli ajatella positiivisesti. Joko se tai parhaiten nukuttu yö pitkästä aikaa vaikutti siihen, että tänään ei pahemmin kiukuteltu. 

Lidlissä havaitsin ilokseni, että hyvä suunnittelu kannattaa. Pysyttiin hienosti viidenkymmenen euron viikkobudjetissani ja silti sillä lähti ainekset broileri-limettipataan, aurajuustopastaan, chili sin carneen, vihersmoothieen, lankkuleipään ja koko muuhunkin viikon kattaukseen. Toki hyppäsin ohjeista yli kaikki älyttömimmät teelusikallinen sitä ja oksa tätä -kohdat, mutta ilokseni havaitsin, että kohtuurahalla voi syödä hyvinkin. Kun jättää herkut kauppaan. 

Aloitin tänään Lauri Järvilehdon kirjan kutsumustyön löytämisestä (Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan). Saa nähdä, onko siitä hyötyä, mutta ainakin ensimmäiset viisikymmentä sivua vakuuttavat. Päinvastoin kuin jotkut vastaavat opukset, Järvilehto on oikeasti sitä mieltä, että trukinkuljettaminen voi olla yhtä lailla unelma- ja kutsumusammatti kuin joku professio- tai luova ammatti. Viesti näissä kirjoissa on usein se, että kun löydät kutsumuksesi, sinusta tulee taidoillasi rikas ja kuuluisa. Järvilehto puolestaan lähtee siitä, että vauraus ei tee onnelliseksi, vaan mielekäs työn sisältö. 

Kirjan ensimmäinen tehtävä oli kutsumuskartan laatiminen. A4-paperille pitää listata asioita, joiden tekemisestä nauttii pelkästään niiden itsensä vuoksi. Kaikkea pelaamisesta juoksemiseen ja esiintymisestä talouslehtien lukemiseen. Ei tarvitse mennä kovin montaa vuotta taaksepäin siihen hetkeen, kun olisin saanut paperille maksimissaan kolme asiaa. Nyt ilokseni listasin laskutavasta riippuen 28–34 asiaa (en osannut päättää, onko puutarhanhoito yksi asia vai lasketaanko kukkien istutus, kasvimaan hoito, ruohonleikkuu ja muut erikseen).

On sinänsä mielenkiintoista huomata, että kiinnostuksen kohteeni jakaantuvat tiettyihin melko selkeisiin kategorioihin: ulkotyöt/luonto, käsillä tekeminen, kulttuuri, luova toiminta, ajatustyö ja ajanviete (osittain kirjan kategorioita käyttääkseni). 

Saa nähdä, johtavatko kirjan tehtävät mihinkään työnkuvaa ajatellen. Mukava kuitenkin havaita, että minulla on selkeitä kiinnostuksen kohteita. Olen viime aikoina viettänyt selkeästi vähemmän aikaa tietokoneen äärellä kuin yleensä – kiitos lähinnä Robert Jordanin – mutta mielekästä tekemistä selkeästi löytyy senkin jälkeen, kun mammuttisarja on luettu. Tökkää vaan sormensa johonkin kohtaan listassa ja ryhtyy tekemään. Kunhan ei valitse marjojen poimintaa talvella tai lumen luomista kesällä. Tai mitään niitä muistakaan, jotka vaativat tietyn vuodenajan tai ei-kaupunkimaiset olosuhteet.    

 

Eekaakoo

Viime syksynä yritin lukujärjestyksen laatimista töissä, mutta se ei toiminut viikkoa kauempaa. Olin laatinut aikataulun lähes tunnin tarkkuudella ja sen noudattaminen osoittautui mahdottomaksi ja masentavaksi. Luin jostain, ettei niin yksityiskohtaisesti kannattaisi aikaansa jakaakaan, vaan parempi järjestelmä olisi esimerkiksi määritellä yhdelle viikolle kolme tehtävää. Päätin siis kokeilla sitä.

Ensimmäinen vaikutelma on, että tämä toimii. Maanantain tentti on kokonaisuudessaan korjattu, lehden ensimmäinen oikovedos niin valmiina kuin se vain on minun puolestani mahdollista ja tänään vihdoin päästy työskentelemään kevään ensimmäisen artikkelin parissa. Paitsi että tämä toimii, on todettava, että on ollut antoisaa työskennellä ja olen jopa hyvin innoissani tästä artikkelista. Miten voikin olla näin erilainen fiilis kuin viime vuoden lopulla.

Maailman ihanin poikalapsi nukkuu omassa sängyssään, vatsassa harrastaa iltajumppaa toinen eläjä ja mamma uskoo taas vaihteeksi itseensä ja tulevaisuuteen.  

Tuulta päin

Poikalapsi huutelee sängyssään "äiti meni nukkumaan" eikä taatusti herää huomenaamuna pirteänä kellon soidessa. Lomalla menivät rytmit vähän sekaisin, mutta nyt loma on ohi. Lähes kaksi viikkoa Itä-Suomessa ja nyt kolme päivää kotona. Näin jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt palata kotiin vähän aikaisemmin, sillä intoa olisi löytynyt esimerkiksi kaappien siivoukseen.

Kaksi viikkoa on selvästi riittävän pitkä aika jonkinasteiseen energian kerryttämiseen. Viimeiset kolme päivää ovat olleet oikein mukavia. Käytiin perjantaina kaupassa ja sorruin herkutteluun: vohveliraudan ostoon, limuun, tortilloihin, smoothie-aineksiin ja ties mihin. Ihan vain normaaleista aamiaisrutiineista poikkeaminen ja mustikka-banaanismoothien väsääminen voi olla pienimuotoinen elämys. Tänään työn alla oli appelsiini-suklaaakakku, jota ei onneksi tarvinnut tuhota yksin. Leipominen on mukavaa. Täyttää myös sitä "minä tarvitsen tekemistä" -vajettani.

Olen jälleen viime päivinä lueskellut positiivisten ihmisten blogeja. Loppuvuodesta tuntui, ettei näistä ole mitään apua, kun pelkkä lukeminen ei muutu toiminnaksi. Nyt kuitenkin taas havaitsee, että uskonvahvistukselle on tarvetta ja positiivisemmin ajatteleminen muuttaa myös mielialaa. Vaikka huomenna alkaa neljän kuukauden armoton työputki, niin nyt tuntuu, että tästä selvitään. Toimitussihteerin homman myötä edessä on uusiakin haasteita, mutta uuteen rooliin opitaan. Ja kun tietää, että neljän kuukauden kuluttua alkaa äitiysloma eikä tätä urakkaa ole edessä loputtomiin, niin keväästä voi tulla työsarallakin jopa hauska. Tästä lähdetään ainakin liikkeelle. 

Pakoa maailmasta

Kymmenien elämänhallintaoppaiden lukemisesta ei ole sanottavaa hyötyä, ellei oppeja muista soveltaa omaan elämäänsä. Se puoli unohtuu liian usein, mutta toisaalta positiivista on ollut havaita, että jossain vaiheessa opetuksiin aina palaa. Joku sanoo blogissa tai jossain muualla jotain, joka muistuttaa taas läsnäolemisen ja positiivisen ajattelun tärkeydestä.

Päivän piristäjinä ovat toimineet maalausryhmän ihanan valoisat ihmiset ja Vastaisku ankeudelle -blogin viikon tekstit, jotka ovat muistuttaneet hyväksymisen tärkeydestä. Viime aikoina töissä on ollut sen verran stressaavaa, että olen unohtanut hyväksymisen täysin ja vain miettinyt, miten kaikki olisi paremmin, jos tekisin jotain muuta ja asuisin jossain muualla. Jos olisin tehnyt erilaisia ratkaisuja ja jos asiat olisivat menneet toisin... Olen sitkutellut, sen sijaan että olisin läsnä. Sitten kahden vuoden kuluttua, sitten kun olen löytänyt toisen työn, sitten kun asun omakotitalossa ja luonnon helmassa, sitten kun elämässä ei ole enää stressiä...

En todellakaan ole hyväksynyt tätä hetkeä enkä myöskään esimerkiksi töissä tehnyt kaikkea stressin vähentämiseksi. Stressin iskiessä minulla on paha tapa turvautua välttelemiseen strategiana, mikä ei edesauta asioiden valmistumista. Jos aikaa ei ole nytkään kaiken tarvittavan tekemiseen, niin sitä ei taatusti tule lisää, jos pistän pääni pensaaseen ja käytän aikani sijaistoimintoihin unohtaakseni ikävät velvollisuudet.

Tavoitteeni eivät myöskään ole realistiset. Toinen ohjaajista sanoi tämän päivän kurssilla, että kuulostaa siltä kuin haaveenani olisi helppo elämä. Se on valitettavan totta. Mielikuvitukseni kun nyt on aika lennokas, niin päiväunissani en haaveile esimerkiksi kirjailijan urasta tai talosta maaseudulla tai parisuhteesta. Ei, minä olen yleensä jonkun sortin varakas vapaaherratar, jonka toimeentulosta huolehtii lottovoitto tai pahimmassa tapauksessa orjatyövoima. Realismi ei ole päiväunelmieni laji.

Valitettavasti kuitenkin jossain elämän vaiheessa on ryhdyttävä realistiksi. Hyväksyttävä se tämänhetkinen elämäntilanne tai muutettava sitä. Tehtävä jotain ammatillisen pätevyyteni kartuttamisen eteen tai selvitettävä se, mitä muuta mahdollisesti haluaisin tehdä. Nyt onneksi on taas vaihteeksi positiivisempi mieli asian suhteen.

Kaikesta tempoilusta vedettävä oppi on se, että läsnäolon ja hyväksymisen omaksuminen ei ole vielä  imeytynyt selkärankaan. Hetkelliset mielenrauhan kokemukset ovat kuitenkin olleet niin mahtavia, että asiaa täytyy taas aktiivisemmin työstää.

Elämä hymyilee

Tänään oli epätavallisen tulevaisuus-uskoinen päivä. Usko omiin mahdollisuuksiin kehittyä työssä oli vahva, Helsingissä asuminen myös tulevaisuudessa tuntui jopa toivottavalta ja sosiaalisellakin rintamalla pystyisi ehkä heittäytymään avoimemmaksi. Hidasta ja läsnäolevaa elämää tuli harjoitettua, kun vaelsimme kaksivuotiaan kanssa verkkaisesti rautatieasemalta yliopistolle. Erityisesti kun takaisin päin tultaessa kuljimme rankan sateen vuoksi metrolla, huomasi ihmettelevänsä ääniä ja ihmisiä välilä melkein kaiken ensi kertaa kokevan lapsen lailla. No, ei nyt ehkä ihan, mutta aivan uudella tavalla oli joka tapauksessa aikaa huomata muut ihmiset ympärillä.

Uusi asenne näkyi myös kirjoitellessani sähköposteja. Kaksi kertaa ihan tietoisesti vähensin tavallista vähättelevää ja pahoittelevaa tyyliäni ja pidättäydyin neutraalissa asialinjassa. Päätin myös kokeilla kepillä keväistä jäätä ja pyytää työmatkakulujen korvaamista. Vastaus oli käytännössä kieltävä, mutta suureksi tyydytykseni huomaan, että en ota asiaa henkilökohtaisesti, vaan olen tyytyväinen, että sentään yritin. Jälleen suuri muutos aikaisempaan. Jokin todella on selvästi muuttumassa.

En kyllä ole varma, onko muutoksessa kyse hidastamisesta ja suorittamisen vähentämisestä. Viimeisen vuoden aikana kalenterissani on ollut kaikennäköistä sosiaalista ohjelmaa ja viikonloppuisin aktiviteettia enemmän kuin tuskin koskaan. Se ei ehkä varsinaisesti ole hidastamista. Töissä vuosi on ollut myös kaiken kaikkiaan yksi tuottoisimmistani ja jatkossa tahtia on tarkoitus vain kiristää. En tosin laittaisi sitä suorittamisen piikkiin, koska olen viimein löytämässä työn ilon. Ehkä tätäkään ei tarvitse niin hirveästi analysoida, vaan olla vain iloinen, että meneillä on taas vaihteeksi positiivinen kausi. 

Positiivisuuden vaikeus

Bloggaukseni ei nyt tunnu olevan kovin aktiivista. Jotenkin ei vaan jaksa kaiken muun lisäksi, vaikka tietääkin, että hyvä olohan siitä yleensä seuraisi. Sen sijaan olen kohta varmaan pari viikkoa kirjannut joka ilta ylös kymmenen asiaa, josta olen tänään kiitollinen. Tai tyytyväinen. Päivän positiivisia asioita joka tapauksessa.

Ilahduttavaa on se, että kymmenen kohtaa on ollut melko helppo saada täyteen eikä lista edes näytä jokaisen päivän osalta samanlaiselta. Sen sijaan listaa lukiessa muistuu mieleen, että vaikka kaikkiin päiviin mahtuu hyvää, niin kyllä moneen myös sitä huonompaa. Kaikkien henkisen kasvun oppaiden keskellä mieleen tulee myös kaksi muuta tekstiä. Hesarin uutinen, jonka mukaan onnellisuuden ihannoiminen tekee ihmisistä onnettomia. Uutisessa käsitellyssä tutkimuksessa oli havaittu, "että mitä enemmän vapaaehtoiset kokivat yhteiskunnan odottavan onnellisuutta, sitä vaikeampi ihmisten oli hyväksyä omia negatiivisia tunteitaan." JK kritisoi myös uusimmassa Yliopisto-lehdessä positiivisuusretoriikkaa siitä, että se asettaa liikaa vastuuta yksilön harteille. Se perustuu vanhaan ajatukseen, että jokainen on oman onnensa seppä ja kunkin yksilön ongelmat ovat väärien asenteiden aiheuttamia.Mahdollisuuksien tasa-arvo ei kuitenkaan toteudu.

Asenteestahan se positiivisuus pitkälti on kiinni. Totta kuitenkin on, että jos asenteen muutosyrityksistä huolimatta huomaa aina vaan vellovansa samassa negatiivisuuden kierteessä, sitä on vaikea hyväksyä. "Enkö tähänkään pysty". Miksi en osaa elää tässä hetkessä. Miksi en voi tyytyä siihen, mitä minulla jo on, vaan haikailen aina enemmän. Miksi en kaikesta itsetutkiskelusta huolimatta tiedä, mitä haluan.

Toisin sanoen syksyssä on ollut vähän alakuloista virettä. Paljon hyviä päiviä ja hyviä hetkiä, mutta taustalla rauhattomuutta. Puutarha on vehreä ja kukat kukkivat. Se on paljon kauniimpi nyt kuin harmaassa huhtikuussa. Huhtikuussa jokainen pieni vihertävä korsi on silti merkki tulevasta kesästä, nyt kauneimpiakin kukkia katsellessa muistaa koko ajan, että pian se on ohi. Ei osaa elää tässä hetkessä, nauttien tämänhetkisestä ilosta, vaan sitä varjostaa tulevan odotus.

Minulla oli hyvä viikonloppu. Lauantaina piknik kauniissa puistossa ihanien ihmisten kanssa; omat ihanat syntymäpäiväjuhlat perheen kanssa sunnuntaina. Tänään 38 vuotta sitten olin reilut kolme tuntia vanha. Minulla on syntymäpäivä ja sen takia olen myös ottanut vapauden rustailla näitä rivejä työpäivän aikana. Jos se auttaisi häivyttämään tuota rauhattomuutta.

Asenteestahan se on kiinni. Yritetään siis listata niitä positiivisia asioita jo nyt.

1) Aurinko paistaa, vaikka luvattiin sadetta.
2) Poikalapsi kiipesi yöllä viereen juuri sellaisena hetkenä, kun kaipasi toisen läheisyyttä.
3) Facebook-seinällä oli jo aamulla odottamassa monta ihanaa onnen toivotusta.
4) Tilkka kanelia kahvissa tuoksuu hyvältä ja jouluiselta.
5) Opiskelijakirjasto on taas auennut.
6) Blogimaailma, joka muistuttaa arjen hienoudesta. Kun pieni on parasta, ei suuren tavoittelu tunnu enää niin tärkeältä.

No, loput keksitään iltaan mennessä. Hyvää positiivista päivää!